JOHDATUS TIETEENFILOSOFIAAN

© Ilpo Halonen

ETUSIVU


 

7 Tiedon kasvu ja tieteen edistyminen

 

KIRJALLISUUTTA

Haaparanta, Leila ja Ilkka Niiniluoto, Johdatus tieteelliseen ajatteluun, Helsingin yliopiston filosofian laitoksen julkaisuja 3/1986.

Kuhn, Thomas, Tieteellisten vallankumousten rakenne, Art House, Helsinki 1994. (The Structure of Scientific Revolutions 1962.)

Niiniluoto, Ilkka, Tieteellinen päättely ja selittäminen, Otava, Helsinki 1983.

Niiniluoto, Ilkka, Tiede, filosofia ja maailmankatsomus, Otava, Helsinki 1984.

Niiniluoto, Ilkka, Totuuden rakastaminen. Tieteenfilosofisia esseitä, Otava, Helsinki 2003.

Popper, Karl R., Arvauksia ja kumoamisia. Tieteellisen tiedon kasvu, Gaudeamus, Helsinki 1995.

Rantala, Veikko, "Onko tieteellinen muutos jatkuvaa?", teoksessa Ilpo Halonen ja Heta Häyry (toim.), Muutos, Suomen Filosofinen Yhdistys, Helsinki 1990.

Niin & näin 3/96, kokoelma artikkeleita yleisotsikolla “Tieteenfilosofia”:

Sami Pihlström, "In memoriam Karl Popper, Thomas Kuhn, Paul Feyerabend”
Sami Pihlström, "Tieteenfilosofian jättiläiset vastakkain”
Petri Ylikoski, "Tieteenfilosofian naturalistinen käänne”
I. A. Kieseppä, “Mistä fysiikan filosofiassa on kyse?”

Myös internet-osoitteessa http://www.netn.fi/netn_396_sis.html.

 

7.1 Tiedon kasvu

Keskiajalta lähtien alkoi esiintyä aristoteelisen perinteen vastaisia näkemyksiä siitä, että tieteellinen tieto kasvaa: tieteen tehtävänä ei ole vain aikaisempien ajattelijoiden tulosten välittäminen, kommentointi ja järjestäminen, vaan myös uusien löytöjen
tekeminen. Tieteen kehitys on tämän näkemyksen mukaan totuuksien kasautumista.

Meidän aikanamme 1960-luvun alusta lähtien on keskeiseksi keskustelunaiheeksi noussut se, että myös hylkääminen on tieteen kehityksen olennainen piirre. Tässä mielessä tiede on itseään korjaava prosessi (Peirce). Aiempi teoria voi tulla korvatuksi sen kanssa ristiriitaisella uudella teorialla. Eri teoreettisia lähtökohtia edustavat tutkijat "elävät eri maailmoissa" (havaintotiedon teoriapitoisuus). Myös tieteellisten termien merkityksetkin ovat "teoriapitoisia": eri teorioiden kannattajat puhuvat eri asioista ("yhteismitattomuus").

Thomas Kuhn (1922 -1996), Tieteellisten vallankumousten rakenne 1962: Kuhn synnytti laajan tieteenfilosofisen keskustelun tieteenhistoriaa ja tieteellisen tiedon kasvua käsittelevällä teoksellaan. Hänen mukaansa tieteellinen tieto ei kasva aina tasaisesti, vaan kehityksessä on myös äkillisiä murroksia. Tieteelliseen muutokseen liittyvä Kuhnin käsite on paradigma, joka on jotain tutkimuksen aluetta itsestäänselvästi hallitseva perusnäkemys. Tieteellinen kumous merkitsee juuri tällaisten, keskenään yhteismitattomien paradigmojen vaihtumista.

"Paradigma": 1) suppea merkitys: malliesimerkit, historiallisesti merkittävät konkreettiset ongelmanratkaisut, joita toistetaan mm. alan oppikirjojen esimerkkeinä ja harjoitustehtävinä; 2) laaja merkitys: tieteenalamatriisi, joka sisältää yleistyksiä, lakeja, malliesimerkkejä, metodologisia normeja, tutkimuskohteen luonnetta koskevia näkemyksiä ja yhteisiä arvoja.

Kuhn erottaa tieteessä kolmentyyppisiä vaiheita:

1) esiparadigmaattinen vaihe: kilpailevat teoriat ja koulukunnat (sähköoppi ennen 1700-luvun puoliväliä)

2) normaalitiede: tutkimus perustuu kiinteästi aikaisempiin tieteellisiin saavutuksiin, jotka jokin tieteellinen yhteiö jollain hetkellä hyväksyy myöhemmän tutkimuksen perustaksi. Normaalitieteen ongelmat ovat luonteeltaan eräänlaisia palapelejä tai ajatuspähkinöitä, joiden ratkaisun olemassaolo ja saavutettavuus on etukäteen taattu - kunhan tutkija itse on riittävän kekseliäs tai taitava. (Kuhnin esimerkkejä: Ptolemaioksen astronomia, Newtonin mekaniikka, valon hiukkasteoria; strukturaalinen kielitiede, chomskylainen generatiivinen kielioppi).

3) kriisiajan tiede: syntyy normaalitieteen ajautuessa umpikujaan "anomalioiden", teorian ennusteiden ja havaintojen välisten ristiriitojen vuoksi. Tieteellinen vallankumous: tieteenalamatriisin korvaaminen toisella.

Malleja tieteen kehitykselle on esitetty myös evoluutioteorian ja dialektiikan pohjalta.


7.2 Tieteen edistyminen

Tieteen edistymisen ongelmaa voidaan tarkastella semanttisella, metodologisella ja faktuaalisella tasolla:

  • Mitä tieteen edistymisellä tarkoitetaan? Mitkä ovat edistysaskelten määrittelevät tuntomerkit?
  • Miten tieteen edistys tunnistetaan? Mitkä ovat edistysaskelten luotettavimmat indikaattorit?
  • Onko tiede edistynyt ja tuleeko se yhä edistymään?

Neljäs operatiivinen taso:

  • Millaisin toimenpitein tiedettä voi parhaiten edistää?

Naiivi realismi: perinteinen näkemys tieteen kehityksestä totuuksien kasautumisena

Kriittinen realismi lähtee fallibilistisesta periaatteesta, jonka mukaan ihminen on erehtyväinen: edes tieteessä ei ole olemassa absoluuttista ja lopullista kriteeriä tieteen tulosten totuudellisuudelle. Parhaimmillaan voidaan toivoa, että tieteen tulokset vähitellen lähestyvät totuutta virheiden ja puutteiden eliminoinnin kautta (mm. Charles Peirce, V. I. Lenin, tieteelliset realistit).

Relativismi: tieteellisten yhteisöjen toiminnan tulokset ovat yhteismitattomia (Kuhn). Feyerabendin (Against Method, 1975) metodologinen anarkismi: ei tehdä eroa tieteen, taiteen, myyttien eikä satujen välillä - "anything goes!".

Totuudenkaltaisuuden teoria: Karl Popperin verisimilituudin teoria (1960). (Ks. Niiniluoto, Ilkka, Truthlikeness, 1987.)

Larry Laudan (Progress and Its Problems, 1977): tiede edistyy teorioiden ongelmanratkaisukyvyn kasvuna. Nicholas Rescherin (Scientific Progress, 1978) pragmatistinen teoria: tieteen edistyminen tarkoittaa tieteen käytännöllisen menestyksen lisääntymistä praktisten ongelmien ratkaisemisessa, tapahtumien kontrolloimisessa ja ennakoimisessa.

Uusien tieteiden synty: kuusi mallia (Niiniluoto 2003) 1.

  1. Eriytyminen: filosofia tieteiden äitinä
  2. 2. Haarautuminen
  3. 3. Tutkimusaiheiden emergenssi
  4. 4.Sateenvarjomalli 5.
  5. Teoreettinen integroituminen6.
  6. Suunnittelutiede eli taitojen tieteistyminen

wpe1.jpg (11144 bytes)

ilpo.halonen@helsinki.fi

Viimeksi muokattu 04.03.2009