JOHDATUS TIETEENFILOSOFIAAN

© Ilpo Halonen 2009

ETUSIVU



Helsingin yliopisto, Filosofian laitos

Fte150 Johdatus tieteenfilosofiaan

Tavoitteena on esitellä tieteellisen ajattelun keskeisiä periaatteita, tieteellisen argumentaation rakennetta ja pätevyyden ehtoja, tieteellisen tiedon luonnetta ja tärkeimpiä tieteenfilosofisia koulukuntia. Lisäksi tarkastellaan erityistieteiden filosofisia ja metodologisia perusteita.

© 2009 Ilpo Halonen, ilpo.halonen@helsinki.fi

Materiaalia saa käyttää ainoastaan henkilökohtaisiin opiskelutarkoituksiin!


Kurssin sisältö:

1. Tieteen tuntomerkit

2. Tiede, tieto ja totuus

3. Käsitteet, teoriat, lait ja mallit

4. Logiikka ja argumentaatio

5. Tieteellinen päättely

6. Tieteellinen selittäminen

7. Tiedon kasvu ja tieteen edistyminen

8. Tieteellinen maailmankuva ja maailmankatsomus

9. Tieteen etiikka

10. Tieteenfilosofian traditioita


1. LUENTO

1 Tieteen tuntomerkit

KIRJALLISUUTTA

Haaparanta, Leila ja Ilkka Niiniluoto, Johdatus tieteelliseen ajatteluun, Helsingin yliopiston filosofian laitoksen julkaisuja 3/1986.

Niiniluoto, Ilkka, Johdatus tieteenfilosofiaan. Käsitteen- ja teorianmuodostus, Otava, Helsinki 1980.

Niiniluoto, Ilkka, "Tieteen tuntomerkit", teoksessa Ilkka Niiniluoto, Tiede, filosofia ja maailmankatsomus, Otava, Helsinki 1984.

Niiniluoto, Ilkka, "Tiede ja tieteenfilosofia", teoksessa Vesa A. Niskanen (toim.), Tieteellisten menetelmien perusteita ihmistieteissä. Opiskelijan opas, Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus 1994.

Niiniluoto, Ilkka, "Tieteen tunnuspiirteet", teoksessa Karjalainen, Sakari, Veikko Launis, Risto Pelkonen & Juhani Pietarinen (toim.),
Tutkijan eettiset valinnat, Gaudeamus, Helsinki 2002.

Niiniluoto, Ilkka, Totuuden rakastaminen. Tieteenfilosofisia esseitä, Otava, Helsinki 2003.

Raatikainen, Panu, Ihmistieteet ja filosofia, Gaudeamus, Helsinki 2004.


1.1 Mitä tiede on?

Tieteellä tarkoitetaan

- yhteiskunnallisesti institutionalisoitunutta, järjestelmällistä ja kriittistä, luontoa, ihmistä ja yhteiskuntaa koskevan uuden tiedon tavoittelua (tieteellinen tutkimus) sekä toisaalta

- tällaisen tutkimustoiminnan tuloksia (tieteellinen tieto)

Kolme näkökulmaa tieteeseen

1) jatkuvasti kehittyvä ja kasvava tietojärjestelmä (tieteen historia)

2) uusien tietojen löytämiseksi ja perustelemiseksi käytettävä metodi (metodologia ja tieteenfilosofia) sekä

3) tutkijoiden ja tieteellisten laitosten muodostama yhteiskunnallinen instituutio (tieteen psykologia, tieteen sosiologia ja tiedepolitiikan tutkimus)

Tieteiden luokittelu

Aristoteles erotti toisistaan:
• teoreettiset tieteet, jotka tutkivat todellisuutta, pyrkivät totuuteen (fysiikka, eläinoppi, kasvioppi, meteorologia, psykologia) ja
• käytännölliset tieteet, jotka tutkivat inhimillistä toimintaa (etiikka, politiikka)

Edelleen Aristoteles erotti tieteistä
• tuotannolliset taidot (kreik. tekhne, veisto, runous)

menetelmien perusteella: formaaliset ja empiiriset tieteet (reaalitieteet); metoditieteet (filosofia, tilastotiede, tietojenkäsittelytiede)?
• reaalitieteet (jako kohteen perusteella): yhteiskuntatieteet ja humanistiset tieteet (=henkitieteet tai ihmistieteet), luonnontieteet
(eksaktit ja ei-eksaktit)
• puhtaat ja soveltavat tieteet (vrt. tutkimus ja kehittämistyö)

 

Tieteen synty ja kehitys

”Tieteen täytyy alkaa myyteistä ja niiden kritiikistä”
- Sir Karl Popper

- Egypti, Babylonia, Kiina, Intia: tähtitiede, geometria, aritmetiikka, lääketiede

- antiikin Kreikka v. 600 eKr. jälkeen: filosofia, matematiikka, matemaattinen tähtitiede, fysiikka, eläin- ja kasvioppi, lääketiede, historiankirjoitus, kielioppi, runousoppi ja valtio-oppi.

- hellenistinen aika: tähtitiede, fysiikka

- roomalaiset: oikeustieteen tutkimus

- tuhannen vuoden taantuma, antiikin tieteen perintö uudelleen tunnetuksi n. v. 1100 lähtien

- skolastiikan piirissä teologia, filosofia ja logiikka keskeisiä, myös luonnontieteitä kehitettiin sekä teoreettiseen että kokeelliseen suuntaan

- renessanssiaika: uuden tieteen läpimurto tähtitieteilijöiden (Kepler, Kopernikus), fyysikkojen (Galilei), filosofien (Bacon, Descartes) ja humanistien ansiosta

- uudella ajalla luonnontieteet ja niihin perustuva tekniikka kasvaneet räjähdysmäisesti: 1700-luvulta lähtien tieteenharjoituksen arvioidaan määrällisesti kaksinkertaistuneen 10-15 vuoden välein (yli 90% kaikista tiedemiehistä on elossa!)

- uusien tieteenalojen vakiintuminen: kemia 1700-luvulla, biologia, kriittinen historiatiede, vertaileva kielitiede, kansatiede ja arkeologia 1800-luvulla, sosiologia, psykologia ja logiikka 1900-luvulla.

- nykyaikainen tiedemiehen ammatti vakiintui 1800-luvulla

- termi scientist englanninkielessä: William Whewell 1840.

 

1.2 Tieteen tunnuspiirteitä

Milloin tutkimus on tieteellistä? (Ks. Niiniluoto 1984.)

Tiede käyttää erityistä tieteellistä menetelmää eli metodia (kreik. meta hodos ('pitkin tietä') päämäärän saavuttamiseksi.

Amerikkalainen filosofi Charles S. Peirce: näkemys tieteestä "itseään korjaavana prosessina" – ihmisjärjen ”mainio kyky korjata itseään” tulee esiin tieteen kaikilla aloilla (1898)

Miten tiede voidaan erottaa siitä, mikä ei ole tiedettä? - Tieteen demarkaatio-ongelma (rajanveto-ongelma) (Karl Popper, Logik der Forschung 1934) – kyse tieteen määritelmästä tai tieteellisyyden tuntomerkkien etsimisestä. Tieteen ja ei-tieteen välinen rajanveto ei ole sama asia kuin hyvän ja huonon tieteen erottaminen toisistaan.

On olemassa monia inhimillisen toiminnan muotoja, jotka eivät ole eivätkä yritä olla ”tiedettä” (taide, politiikka, urheilu, tanssi jne.). Tieteen erottaminen näistä pyrkii käsitteelliseen selkeyteen – asettamatta niitä arvojärjestykseen. Sen sijaan tieteen erottamisella ”tieteenä” markkinoidusta epätieteestä (’näennäistieteet’, ’pseudotieteet’, ’huuhaa’) on tärkeä tehtävä maailmankatsomuksen kannalta: pseudotieteiden tuloksia ei voi rationaalisesti liittää osaksi tieteellistä käsitystä todellisuuden luonteesta.

Platonista alkava perinne: tiede yritetään määritellä viittaamalla aidon tiedon muuttumattomaan kohteeseen ja siitä seuraavaan tiedon varmuuteen: ihanteena on ideaalisia geometrisia olioita koskeva todistuva tieto.

On olemassa eräitä yleisiä piirteitä, jotka näyttävät erottamattomasti liittyvän järkevään tieteenkäsitykseen. Näihin kuuluvat

- objektiivisuus

- kriittisyys

- autonomisuus

- edistyvyys

Bertrand Russell:

Sanonta, että me elämme tieteen aikakautta, on kulunut sananparsi, ja kuten useimmat sananparret se on vain osittain tosi. Jos edeltäjämme voisivat nähdä yhteiskuntamme, he epäilemättä pitäisivät meitä hyvin tieteellisinä, mutta todennäköisesti meidän seuraajiemme mielestä asia olisi aivan päinvastoin.

Tieteen kasvu ei sellaisenaan ole riittävä takaamaan aitoa edistystä, vaikka se onkin yksi edistyksen vaatimista edellytyksistä.

(The Scientific Outlook 1931)

 

1.3 Tieteenfilosofia

Tieteenfilosofia on tieteen tavoitteiden ja menetelmien sekä tieteellisen tiedon tutkimista filosofisesta näkökulmasta.

Tietoteorian ala, jossa keskitytään tieteellisen tiedon luonteeseen, hankintaan ja pätevyyteen, tieteiden luokittelun ja tiedon kasvun ongelmiin (Pentti Määttänen, Filosofia).

Tieteenfilosofian osa-alueita

- Tieteenfilosofian ongelma-alue jaetaan yleiseen ja erityiseen osaan

- Erityisessä osassa tutkitaan erityistieteiden filosofisia ja metodologisia perusteita.

- Tieteenfilosofian yleisessä osassa tutkitaan kysymyksiä, jotka ainakin periaatteessa saattavat olla yhteisiä kaikille tieteenaloille.

- Yleinen tieteenfilosofia liittyy läheisesti tieto-oppiin ja logiikkaan.

- Tieteellisen käsitteen- ja teorianmuodostuksen teoriassa selvitetään sitä, miten tieteellistä tietoa ilmaistaan ja esitetään.

- Tieteellisen päättelyn teoriassa selvitetään, miten tieteellistä tietoa hankitaan.

- Tieteellisen selittämisen teoriassa käsitellään tieteellisten selitysten rakennetta, erilaisia selitystyyppejä sekä vastakohtaa selittämisen ja ymmärtämisen välillä.

- Lisäksi yleisessä tieteenfilosofiassa käsitellään mm. kysymyksiä, jotka liittyvät tieteen tavoitteisiin, edistymiseen, tieteelliseen maailmankuvaan ja -katsomukseen sekä tieteen etiikkaan.

 

1.4 Mitä tiede tavoittelee?

- kognitivismi (lat. cognitio 'tieto'): Totuus on tieteen keskeinen päämäärä (verismi).

Aristoteles, Tuomas Akvinolainen (1225-1274): kontemplatiivinen tieteenihanne: Ihmisen suurin onni on järjen käytössä, saavutettujen totuuksien mietiskelemisessä.

Francis Bacon (1561-1626), René Descartes (1596-1650), uuden ajan kognitivistit: aktivistinen tieteenkäsitys: Tieteen tehtävä on uuden tiedon tavoittelu, totuuksien etsintäprosessi itsessään on arvokas.

-behavioralismi: Vastakkainen näkemys, jonka mukaan tieteen "tulokset" päätösongelmien ratkaisuiksi esitettyjä toimintasuosituksia (vrt. instrumentalismi).

- instrumentalismi: Käsitys, jonka mukaan kaikkia inhimillisen kulttuurin luomuksia on tarkasteltava niiden ”välinearvon” näkökulmasta: miten ne hyödyttävät ihmisen ja lähiympäristön välistä vuorovaikutusta, työntekoa ja taloudellista toimintaa.

Usein instrumentalismia vastaan huomautetaan, että se yleistää virheellisesti soveltavan tutkimuksen välineellisen näkökulman kaikkeen tieteenharjoitukseen. Kognitivistikin voi myöntää, että tieteen tuloksilla on yleensä – ennemmin tai myöhemmin – välineellistä merkitystä. Silti kognitivisti voi katsoa, että tiedon arvoa on mitattava ensisijaisesti episteemisin kriteerein: tieteen tulosten ”episteeminen hyöty” riippuu siitä, miten totuudenmukaisia ne ovat, miten paljon informaatiota maailmasta ne sisältävät, miten ne auttavat meitä selittämään ja ymmärtämään maailmaa.


johdfi1.jpg (11144 bytes)

ilpo.halonen@helsinki.fi

Viimeksi muokattu 02.02.2009