Yliopiston etusivulle Suomeksi På svenska In English
Helsingin yliopisto Humanistinen tiedekunta
 

Humanistinen tiedekunta

 

 

Ajankohtaista

Väitös neuvostosotavankien kohtelusta jatkosodan aikana

Jatkosodan aikana suomalaisten hallussa oli noin 67 000 neuvostosotavankia, joista kolmannes menehtyi suomalaisten käsissä. Sotavankien kuolleisuus oli Suomessa suhteellisesti samaa luokkaa kuin totalitaarisissa valtioissa – Saksassa, Neuvostoliitossa ja Japanissa.


Suurin osa sotavangeista vangittiin sodan hyökkäysvaiheessa syksyllä 1941 ja valtaosa menehtyneistä kuoli talvella 1941–1942. Kuolinsyiden taustalla oli ehdottomasti suurimman osan kohdalla aliravitsemuksen aiheuttama nääntyminen ja sen edesauttamat taudit.

Toisaalta joukkokuolleisuudesta huolimatta Suomessa on vahva muistitietoperinne maatiloilla työskennelleistä sotavangeista, joita kohdeltiin hyvin. Muistitieto myös pitää paikkansa, sillä maatiloilla työskennelleet vangit yleensä selvisivät vankeusajastaan hengissä.

Väitöskirjassa kysytään muun muassa, miten ja miksi neuvostosotavankien joukkokuolemat olivat Suomessa jatkosodan aikana mahdollisia ja miksi sotavankien kohtelu oli niin kaksijakoista.

Väitöstutkimuksessa selviää, että sotavankien joukkokuolemat eivät olleet sodan johdon, sotavankivirkailijoiden tai suomalaisten vankileirivartijoiden tarkoituksellisesti aiheuttamia, mutta ne syntyivät silti näiden sotavangeista vastuussa olleiden tahojen toiminnan seurauksena. Sotavankien aliravitsemus nimittäin johtui pääasiassa siitä, että heillä teetettiin raskaita töitä liian vähällä ravinnolla. Mikäli vankien työmäärää olisi pienennetty jo talvella 1941–1942, heistä merkittävästi suurempi osa olisi selvinnyt vankeudestaan hengissä.

Ihmismielen kyky itsepetokseen ja toisten ihmisten epäinhimillistämiseen tekevät ymmärrettäväksi sotavankien kuolleisuuskatastrofin kehittymisen ja siihen reagoimattomuuden. Vastaavasti ihmisten myötäsyntyinen kyky empatiaan ja myötätuntoiseen auttamiseen mahdollistivat sotavankien kurjaan tilaan reagoimisen ja heidän auttamisensa.  Viimeksi mainittu toteutui helpoiten maatiloilla, joilla suomalaissiviilit olivat henkilökohtaisessa kosketuksessa sotavankeihin.

Sotavankipolitiikan suunnanmuutos keväällä 1942 tapahtui kuitenkin Suomessa ulkoisten pidäkkeiden voimasta – ei pelkän empatia-alttiuden aktivoitumisen avulla. Pidäkkeistä tärkeimpiä olivat ne, jotka antoivat suomalaisille motiivin säilyttää sotavangit hengissä. Tällaisia motivoivia tekijöitä olivat Suomen kansainvälinen maine demokraattisena sivistysvaltiona, sodan pitkittymisen aiheuttama vähentynyt usko Saksan voittoon suursodassa sekä paikallisten työnantajien sotavankityövoiman tarve.

Väitöstutkimuksen tulokset Suomen suoriutumisesta vanginvartijan roolistaan ovat merkittäviä myös yleisesti, kun pohditaan ihmisten kykyä kohdella vastapuolta hierarkkisissa valtatilanteissa inhimillisesti ja sitä, milloin vastapuolen kohtelussa saatetaan luisua epäinhimillisyyteen.


Väittelijän yhteystiedot:

Mirkka Danielsbacka
mirkka.danielsbacka(at)helsinki.fi

---

FM, VTM Mirkka Danielsbacka väittelee 5.12.2013 kello 12 Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa aiheesta "Vankien vartijat – Ihmislajin psykologia, neuvostosotavangit ja Suomi 1941–1944".

Väitöstilaisuus järjestetään osoitteessa Päärakennus, pieni juhlasali, Fabianinkatu 33, 4.krs. Vastaväittäjänä on tutkimusjohtaja/dosentti Janne Kivivuori, Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos / Helsingin yliopisto, ja kustoksena on professori Markku Kuisma.

Väitöskirja julkaistaan sarjassa Historiallisia tutkimuksia Helsingin yliopistosta. Väitöskirjaa myy väittelijä. Väitöskirja on myös elektroninen julkaisu ja luettavissa E-thesis-palvelussa.

2015

2014

2013