Historiallisen Yhdistyksen julkaisusarjat | Historiallisia Papereita 2 -etusivu

Historiallisia Papereita 2 : Taudit ja historia


Kun espanjantauti riehui Suomessa:

influenssaepidemia vv. 1918-1920


Eila Linnanmäki


Espanjantautiin kuoli 30 miljoonaa ihmistä. Vuosisatamme tuhoisin kulkutauti oli influenssapandemia eli maailmanlaajuinen epidemia. Se puhkesi ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa ja tappoi enemmän ihmisiä kuin mitä sotatantereilla kuoli. Sisällissodan runtelema syrjäinen Suomi ei säästynyt taudilta vaan tuhannet menehtyivät ja sadattuhannet sairastuivat.

Suomalaisissa sanomalehdissä ilmestyi kesäkuussa 1918 pikku-uutisia, joissa kerrottiin omituisen taudin leviävän Espanjassa. Maan asukkaista lähes joka toinen oli sairastunut tautiin, kuningaskin oli tautivuoteella. Epidemian uskottiin alkaneen Espanjasta ja tätä influenssapandemiaa alettiin länsimaisessa lehdistössä kutsua espanjantaudiksi. Espanjalaisilla ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä kulkutaudin alkamisen kanssa. Ensimmäiset sairastapaukset oli raportoitu jo maaliskuun alussa sotilaiden harjoitusleirillä Kansasissa, Yhdysvalloissa, ja amerikkalaissotilaat toivat taudin mukanaan Ranskaan keskelle sodan melskettä. Tauti levisi nopeasti Euroopassa, mutta sotivien maiden sensuuri salasi masentavat tautiuutiset julkisuudelta. Kulkutauti pääsi suuren yleisön tietoon vasta kun se oli edennyt sodan ulkopuolella olleeseen Espanjaan.

Espanjantauti esiintyi muutaman kuukauden väliajoin puhkeavina epidemia-aaltoina. Kevään ja kesän 1918 aalto oli yleisesti lievä, sairastuvuus oli runsasta, mutta kuolleisuus vähäistä. Kesän aalto oli kuitenkin vasta esimakua siitä, mitä seurasi syksyllä. On todennäköistä, että loppukesällä influenssavirus muuntui tappajavirukseksi, joka levisi räjähdyksenomaisesti, ilmaantuen lähes yhtäaikaa kolmessa merkittävässä satamakaupungissa Ranskassa, Yhdysvaltojen itärannikolla ja Afrikan länsirannikolla. Loppuvuoteen 1918 mennessä influenssa oli tavoittanut lähestulkoon kaikki asutut alueet maapallolla säästäen vain joitakin saaria ja syrjäisiä kolkkia. Tämä influenssa-aalto oli todennäköisesti maailman siihenastisen tautihistorian aidoin pandemia. Kolmas aalto vyöryi maailmalla keväällä 1919, ja viimeinen, neljäs aalto, tammi-helmikuussa 1920.

Espanjantauti oli poikkeuksellisen dramaattinen influenssapandemia. Se tappoi myös nuoria ja vahvoja, 25-35-vuotiaita, kun yleensä influenssan uhrit ovat vanhuksia tai kroonisista sairauksista kärsiviä. Ihmiset kuolivat rajuun keuhkokuumeeseen jopa parissa päivässä. Espanjantautivirus eteni hanakasti keuhkoihin asti, kun tavallisesti influenssavirukset eivät etene ylähengitysteitä syvemmälle. Osa kuolemista aiheutui jälkitaudeista, esimerkiksi sydäntulehduksesta tai bakteerin aiheuttamasta keuhkokuumeesta. Espanjantaudin aiheutti ilmeisesti geneettisesti täysin uudentyyppinen ärhäkkä virus, jota vastaan koko maapallon väestö oli suojaton.

Suomi ei säästynyt

Espanjantauti saapui Suomeen ilmeisesti Itämeren ja Suomenlahden laivaliikenteen mukana. Tauti iski pahaan aikaan kesäkuun lopussa 1918. Maa oli vielä sodan jälkeisessä sekasorrossa, ja 80.000 punavankia oli suljettu sotavankileireihin odottamaan oikeudenkäyntejä. Tauti levisi nopeasti ympäri maata koteihinsa palaavien sotilaiden ja vankien mukana. Sairastapauksia oli runsaasti, mutta yleensä tauti oli vielä lievää. Sen sijaan monelle vankileirien ahtaudessa viruvalle vangille se koitui turmioksi. Tarkkoja lukuja vankileirien influenssakuolleisuudesta on kuitenkin mahdotonta saada. Leirien lääkärit työskentelivät oloissa, joissa tautien määrittäminen ja kuolemansyiden rekisteröinti oli vaikeaa ja sattumanvaraista.

Loppukesällä tauti hävisi lähes tyystin puhjetakseen pian uudelleen. Syksyllä 1918 oli tosi kysymyksessä. Tauti levisi räjähdyksenomaisesti maan lähes joka kolkkaan ja oli paljon tappavampi kuin kesällä. Lokakuu oli monella paikkakunnalla "musta" kuukausi. Kokonaiset kyläkunnat sairastuivat viimeistä henkeä myöten. Kouluja ja myymälöitä suljettiin, sairaalat täyttyivät. Piirilääkärit huomasivat, että tauti iski erityisen ankarasti nuoriin ja vahvoihin aikuisiin.

Espanjantauti asetti nuoren tasavallan voimat kovalle koetukselle. Viranomaiset olivat espanjantaudin edessä ymmällään, eikä ensimmäisten aaltojen aikana osattu tehdä paljon mitään taudin vastustamiseksi. Lääkintöhallitus julkaisi sanomalehdissä julistuksen, jossa yleisölle annettiin ohjeita tartunnan ehkäisemiseksi. Julistus antoi ymmärtää, että sairastuminen oli kiinni ihmisen omista toimista. Ihmisten tuli varoa joutumasta tarpeettomasti tartunnalle alttiiksi. Ihmisiä kehoitettiin välttämään yleisötilaisuuksia, koska taudin ymmärrettiin leviävän helposti väentungoksessa. Henkilökohtaista puhtautta, erityisesti käsien pesua, pidettiin tärkeänä.

Taudin raivo lientyi vuoden vaihteeseen mennessä, mutta jo keväällä 1919 puhkesi uusi epidemia-aalto. Joillakin paikkakunnilla, kuten esimerkiksi Helsingissä, tämä kevään aalto osoittautui kaikkein ankarimmaksi. Hautoja ei ehditty kaivaa sitä tahtia kuin olisi ollut tarvetta. Nimimerkki Tulehmo kritisoi Helsingin Sanomissa 25.4.1919 hautauskustannusten nousua "espanjalaisen" takia:

Tähän saakka ei kannattanut tavallisten kuolevaisten elää, mutta nyt se vasta tuli tenä eteen. - Nyt ei vähävaraisten kannata kuollakaan.

Köyhien selviytymisestä oltiin huolissaan. Huhtikuussa 1919 Helsingissä avattiin influenssatoimisto vähävaraisten helsinkiläisten avustamiseksi. Toimisto välitti henkilökuntaa kotisairaanhoitoon. Sairaanhoitajat veivät sairaille ruokaa, siivosivat, lämmittivät huoneita ja huolehtivat pyykistä. Perheille, joissa koko työikäinen väki oli yhtaikaa sairaana, käytännön apu oli kullanarvoista.

Aikalaiskäsityksen mukaan nälkiintyneet ihmiset olivat alttiimpia taudille, koska heidän vastustuskykynsä oli heikentynyt. Helsingissä pahin aalto koettiin kuitenkin keväällä 1919, jolloin elintarviketilanne oli jo kohentunut. Rajuimmillaan espanjantauti johti niin nopeasti kuolemaan, ettei elimistön proteiinivarastoilla tai niiden puutteella ollut mitään merkitystä puolustautumisessa virusta vastaan. Sen sijaan lievemmissä tautimuodoissa ja jälkitautien ehkäisyssä ravitsemustasolla on voinut olla merkitystä. Myös stressi ja fyysinen rasitus alentavat vastustuskykyä. Kaiken kaikkiaan, vaikka influenssaa yleensä pidetään tasa-arvoisena tautina, saattoi elintasolla olla välillistä vaikutusta kuolleisuuteen. Espanjantautiin kuoli köyhissä Aasian ja Afrikan maissa monikymmenkertaisesti enemmän ihmisiä väkilukuun suhteutettuna kuin Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa.

Lapin hätätilanne

Viimeinen tautiaalto tammi-helmikuussa 1920 oli erityisesti Lapissa kohtalokas. Pohjois-Lappi oli osittain säästynyt aiemmista influenssa-aalloista, mutta nyt tauti iski yhdellä kertaa sitäkin voimakkaammin. Lapissa kerrottiin taisteltavan elämästä ja kuolemasta. Inarin pitäjässä taudin raivo oli ilmeisesti pahin. Tautiin kuoli kahdessa kuukaudessa noin 200 henkeä, eli lähes 10 % väestöstä. Monista taloista olivat kaikki menehtyneet. Kuolleita löytyi sekä taloista että navetoista, joihin heikot olivat raahautuneet turvautuakseen eläinten lämpöön, kun eivät enää jaksaneet lämmittää huoneita. Monet menehtyivät talviteiden varsille, kun olivat lähteneet apua hakemaan.

Aikalaiset katsoivat suuren kuolleisuuden johtuneen taudin poikkeuksellisen ankarasta luonteesta ja lähes täydellisestä hoidon puutteesta. Syiksi nähtiin myös niukka ja yksipuolinen ravinto sekä huonot hygieniset olot. Kun kylissä kaikki työikäinen väestö oli samanaikaisesti sairaana, ei voitu tavalliseen tapaan turvautua naapuriapuun. Sairaat joutuivat nousemaan liian aikaisin jalkeille ja altistuivat usein kuolemaan päättyville jälkitaudeille. Syrjäisillä seuduilla, missä mitään apua ei ollut saatavissa, ihmisiä kuoli paitsi tautiin myös viluun ja nälkään.

Lapin hätätilannetta yritettiin lieventää perustamalla Rovaniemelle ns. saniteettikeskus, jonka tehtävänä oli toimia lääketarpeiden ja sairaanhoitajien välitysasemana. Lisäksi asetettiin Lapin Apu -toimikunta hankkimaan keskuksen palvelukseen sairaanhoitajia sekä järjestämään rahankeräys sairaanhoitotarvikkeiden hankkimiseksi. Sotilaita määrättiin kylille hoitamaan karjaa ja lämmittämään taloja.

Kääreitä, konjakkia ja kamfertintippoja

Jo ennen sisällissotaa Suomessa oli ollut pulaa lääkäreistä ja sairaanhoitajista. Sodan aikana ja sen jälkeen pula paheni, kun armeijan ja vankileirien lääkintähuolto vaativat suuren osan lääkäreistä ja sairaanhoitajista. Espanjantauti kasvatti hoitohenkilöstön tarvetta entisestään. Vaikka koulutettavien lääkärien määrää oli pyritty nostamaan, katsoi hallitus välttämättömäksi määrätä lääkärit lailla töihin. Laki alle 40-vuotiaiden lääkärien velvollisuudesta hoitaa valtion määräämiä tehtäviä astui voimaan toukokuussa 1919. Lakia ei kuitenkaan sovellettu käytäntöön, vaan lääkäreiden pestaus perustui vapaaehtoisuuteen.

Lääkärikunta, joka 1800-luvun loppupuolelta asti oli saanut toimia bakteriologisen edistyksen airueena, joutui kohtaamaan influenssan ilman tehokkaita lääkkeitä tai hoitokeinoja. Espanjantautipotilaille määrättiin vahvistavia kamfertintippoja, asperiinia, konjakkia, ja tarpeen vaatiessa sydänlääkkeitäkin. Ensioireiden ilmaantuessa hikoilu ajateltiin hyväksi, ja sairaalle suositeltiin lämmintä kylpyä ja höyrykaappia, tai hänet käärittiin kuumiin lakanoihin. Kuumeen noustua lääkärit sen sijaan varoittelivat kylvyistä ja saunomisesta. Kansalaiset olivat kuitenkin vakuuttuneita saunan tehosta. Nimimerkki Aku propagoi Kalevassa 28.1.1920 otsikolla "Espanjantauti ei tapa tosi suomalaista":

Espanjalainen bolshevikki on taasen hyökännyt Suomeen ja riehuu kauheammin kuin kymmenen Leniniä unissaankaan mekastaa. - Siis, arvoisa lukija, kun tunnet tuon Espanjan bolshevikin kynnet niskassasi, niin, ennenkuin se sinua pääsee raatelemaan, anna lämmittää sauna niin kuumaksi, että silakka seinässä paistuu; muutama pisara kamfert-tippoja sisään tai kuumaa kahvia pari kuppia, rohkaise luontosi ja mene saunaan - lääkärin kiellosta huolimatta. Varusta hyvänen ämpäri jääkylmää vettä sekä kunnollinen vihta; lyö oikea suomalainen hikilöyly, niin että katto lainehtii, kasta tavan takaa vihtaa siihen jäiseen veteen ja pehmitä sitten paatunutta ruumistasi sillä niinkauan, kuin tunnet saaneesi tarpeeksesi; tyhjennä loppu ämpärin sisällöstä niskaasi; kuivaa itsesi, jonka jälkeen huomaat taudin osuneen väärään henkilöön, ja tauti perääntyy espanjalaiselle maaperälle, ottaa korvauksen siitä, joka pelkää - vaikka ei saunaa, niin ainakin jäistä vettä. - Kokeilkaa! Eihän siinäkään ole muu kuin henki vaarassa.

Kuolemantaudin riehuessa pahimmillaan yrittivät suomalaiset selättää tappiomielialaa vitsailulla. Välillä huumori oli jo sangen mustaa. Kalevan pakinassa "Espanjantautisten kilpahiihto Ruukissa" kerrottiin 5.3.1920 näin:

Siinä pöläkkä kävi. Ensin otti johdon käsiinsä sellainen espanjan sairas, joka on monta päivää valittanut pistoksen rinnassaan ja lisäksi oli samalla miehellä toinen jalka pahasti ajettunut. Ensi kierroksen pysyikin mies ensimmäisenä, vaan jo toisella kierroksella täytyi antaa perään eräälle sairaalle, jolla oli noin 40 astetta kuumetta ja joka porhalsi niin että basillit sinkoilivat sauvoista.

Espanjantautikuolleisuus Suomessa

Koko maan influenssakuolleisuudesta voi toistaiseksi esittää vain karkean arvion. Väestötilastoissa influenssaa ei kuolemansyynä luokiteltu erikseen. Papisto kirjasi kuolemansyyt, ja kaavakkeissa oli vain yhdeksän tautia tai tautiryhmää, joiden toteaminen katsottiin maallikollekin mahdolliseksi. Kun arvioidaan maaseudun influenssakuolleisuutta, on seurakuntien kuolleiden luetteloiden tutkiminen ainoa lähestymistapa. Kaupunkien kuolleisuutta on helpompi tutkia. Kaupunkeihin oli vuoden 1879 terveydenhoitoasetuksen velvoittamana asetettu terveydenhoitolautakunnat, jotka raportoivat vuosittain muun muassa kuukausittaisista kuolemantapauksista useimmiten lääkärien laatimien kuolintodistusten perusteella. Kaupunkien terveydenhoitolautakuntien vuosiraporteista laskettuna influenssaan ja sen jälkitautina esiintyneeseen keuhkokuumeeseen kuoli vuosina 1918-20 yhteensä lähes 5.000 kaupunkilaista. Kaupunkien kuolleisuuden perusteella arvioituna koko maan espanjantautikuolleisuus saattaa nousta 20.000:een.

Sairastuvuudesta on vielä vaikeampi saada täsmällistä käsitystä kuin kuolleisuudesta. On selvää, että lääkärien tietoon tulleet sairastapaukset edustivat vain jäävuoren huippua. Mutta jo nämä luvut ovat suuria: lääkintöhallitukseen tulleiden ilmoitusten perusteella influenssaan sairastuneita oli vuonna 1918 yli 90 000, vuonna 1919 yli 50 000 ja vuonna 1920 yli 70 000.

Espanjantautia ei ole tutkittu systemaattisesti ennen kuin Alfred Crosby nosti sen esiin vuonna 1976 teoksessaan Epidemic and Peace, 1918. Nykyään espanjantauti on esillä paitsi historian tutkimuksessa myös lääketieteessä. Espanjantaudin aikana ei aiheuttajasta tiedetty vielä mitään. Ensimmäinen ihmisen influenssavirus eristettiin vasta v. 1933, jolloin espanjantautivirus oli jo ehtinyt muuntua ja hävitä. Nykyään aiheuttajavirusta etsitään lähes kilpaa näytteistä, jotka on otettu vuonna 1918 espanjantautiin kuolleiden ruumiista. Tutkijoiden toiveena on, että viruksen perimäaineksen, RNA:n, eristäminen ja karakterisointi voisi auttaa espanjantaudin arvoituksellisten piirteiden ratkaisemisessa ja tulevien rajujen pandemioiden välttämisessä.


eila.linnanmaki@helsinki.fi


Takaisin edelliselle tasolle


Historiallisen Yhdistyksen julkaisusarjat | Historiallisia Papereita 2 -etusivu