|
etusivu >
tiedotus > kuulumisia
> pelkkää esitystä?
Visa Immonen:
Pelkkää esitystä? Performatiivisuus kulttuurien tutkimuksessa
-seminaari. Turku 2.4.2004.
Judith Butlerin teokset Gender Trouble (1990) ja Bodies
That Matter (1993) vakiinnuttivat performatiivisuuden käsitteen
merkittäväksi osaksi naistutkimuksen keskustelua. Kulttuurintutkimuksessa
performatiivisuu-den kautta on pohdittu etenkin sukupuolen,etnisyyden
ja kansallisuuden rakentumista. Åbo Akademin upouuden Arkenin
tiloissa kokoontui huhtikuun alussa 2004 seminaari keskustelemaan
performatiivisuudesta ja sen soveltamisesta kulttuurintutkimuksessa.
Seminaaripäivään sisältyi kahdeksan esitelmää,
joissa pohdittiin erilaisten aineistojen lukemista performatiiveina
sekä performatiivisuustutkimukseen liittyviä ongelmia
ja mahdollisuuksia. Seminaarin järjestivät Turun yliopisto,
Åbo Akademi ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Marja Kaskisaari aloitti pohtimalla homoparisuhteen rekisteröimistä
tunnustuksen performatiivina. Hän tarkasteli juuri sitä
ongelmaa, jota tavallisesti pidetään Butlerin tekstien
soveltamisessa hankalana: tämä pohtii usein tekoja, joiden
lukeminen poikkeaa esimerkiksi folkloristiikan tai sosiologian ilmiöistä.
Kaskisaari kysyikin, millaisia välineitä performatiivisuus
tuo empiiriseen kulttuurintutkimukseen. Hän hajotti performatiivien
lukemisen ongelman kolmeen erilliskysymykseen. Ensinnä on empiirinen
kysymys siitä, missä ja miten performatiivisuus realisoituu.
Mistä tutkija tunnistaa ja löytää performatiivin
- tai pikemminkin - miten jokin luetaan performatiivina? Butler
korostaa omissa luennoissaan rakenteiden ensisijaisuutta, niiden
pakottavuutta, jolloin toimijuuden mahdollisuudet ovat sattumanvaraisia.
Päteekö Butlerin olettama rakenteiden pakottavuus myös
lukutavassa; miten oletetun toimijuuden sattumanvaraisuus vaikuttaa
luentaan?
Toinen ongelmakokonaisuus on metodologinen ja kysyy performatiivin
ja siitä esitetyn kuvauksen suhdetta. Mikä siis on teon
suhde siitä tehtyyn kuvaukseen? Performatiivinen luenta pohjaa
vain ilmeisimpään ja jo kaikkien tiedossa olevan havaitsemiseen,
sillä vain konventioiden kautta perfor-matiivinen teko tulee
havaituksi. Performatiivi yhtä aikaa sekä luo näkyväksi
että piilottaa ilmiöitä. Toistaako tutkija sitten
omassa performatiivisessa luennassaan niitä valtarakenteita,
jotka ilmiön ovat tuottaneet? Onko tutkijan lukemistapa valtaa
jäljittävä vai jäljittelevä. Sisältyykö
siihen toisin toistamisen mahdollisuutta? Kaskisaaren mukaan parhaimmillaan
performatiivinen luenta kykenee osoittamaan ja siten purkamaan peformatiivisten
aktien voiman ja rakentumisen raivaten siten tilaa toisin toistamiselle.
Kolmas Kaskisaaren esittämä kysymys koski performatiivisen
luennan arvioimista: miten performa-tiivista luentaa pitäisi
arvioida? Onko esitettävissä kriteerejä, joilla performatiivisen
luennan tulok-sia voidaan eritellä? Onko performatiivinen luenta
onnistunut silloin, kun se jäljittää ilmeisintä
ja konventionaalisinta vai silloin, kun se osoittaa ymmärryksen
rajat ja toistamisen toisin? Performa-tiivinen luenta on kaksiteräinen
miekka. Yhtäältä se voi ilmaista ilmeisintä
ja vahvistaa toistamisen perinnettä, mutta toisaalta se voi
myös luoda itse performatiivisen luennan ja purkamisen kautta
uusia mahdollisuuksia.
Anna Hynnisen esitelmä käsitteli toiston ja muunnelmien
mahdollisuuksia omaelämäkerrallisessa kerronnassa. Hän
keskittyi yhden henkilön omaelämäkertoihin, joita
tämä on kirjoittanut useita eri aikoina ja erilaisiin
tarkoituksiin. Hynninen saattoi vertailla omaelämäkertoja
etsien eroja ja pohtia erojen suhdetta kulloiseenkin kirjoitusajankohtaan
sekä instituutioon, jolle teksti on kirjoitettu. Teksteissä
Hynnisen kiinnostus kohdistui siihen, kuinka omaelämäkertojen
henkilö performoi nai-seuttaan omaelämäkerroissaan.
Elina Oinas kysyi, mitä performatiivisuus tarkoittaa
tutkimuksen välineenä ja teoriapohjana. Hänen mukaansa
Butler antaa kielen ja tarkkuuden käsitellä diskurssin
ja kokemuksen suhdetta. Performa-tiivisuuden kautta tilannetta luettaessa
keskiössä on edelleen merkityksenanto, mutta perinteisestä
diskurssianalyysista poiketen tulkinta ei pysähdy merkityksenantoon
puheaktina vaan tarkastelee sitä tekona, toistojen sarjana.
Tärkeää ovat käytännöt ja tekojen
konteksti. Miten ruumis tehdään suhteessa oletuksiin,
konventioihin?
Oinas katsoi oman työnsä kannalta Butlerin vaikuttavimmaksi
anniksi ajatuksen, että performatiivi-suudessa ei ole kyse
performanssista; siinä ei ole toimijaa, joka esityksen tekee
vaan toimijat syntyvät toiminnassa. Oinas piti vapauttavana
sitä, että tulkinnan ei tarvitse keskittyä yksilötekoihin,
tekojen sattumanvaraisuuteen vaan rakenteeseen, joka on läsnä
teon hetkessä. Siten Oinaksen luenta korostaa Butlerissa aivan
päinvastaista puolta kuin Kaskisaaren luenta, jossa tekojen
sattumanvarai-suuden ongelma koettiin purevana. Oinaksen mukaan
"rakentava ulkopuolinen" eli subjektin ulkopuolelleen
rajaama, ei-kerrottavissa oleva kehottaa tutkijaa herkistymään
sille, mitä ei ole puheessa eli niihin kerronnan ehtoihin,
jotka puhetta ehdollistavat.
Lotte Tarkka tarkasteli esitelmässään kalevalamittaista
runoa performatiivina. Hän lähestyi runokorpuksen sijasta
pikemminkin runokulttuuria eli kalevalamittaisten runojen esittämistä
kulttuurisena käytäntönä. Erityisesti Tarkka
keskittyi loitsuihin ja niiden esittämiseen performatiivisena
tekona. Hänen mukaansa performatiivisuuden kriteerit ja muodot
vaihtelevat diskursseittain ja genreittäin, ja siksi hän
pyrki jäljittämään juuri loitsurunojen performatiivisuuden
tapaa. Kulloisenkin teon lukeminen performatiivisesti vaatii sen
suhteuttamista historiallisiin ja sosiaalisiin ehtoihinsa.
Tuija Hovi puhui uskon performatiiveista kokemuskerronnassa.
Salla Tuori puolestaan kritisoi etnisyyttä käsittelevässä
tutkimuksessa usein automaattisesti tehtyä oletusta, että
etnisyys on kes-keinen ja tärkeä osa "etnisten ihmisten"
elämää. Performatiivisesti etnisyyttä luettaessa
tämä kes-keisyys siirretään syrjään
ja pohditaan, miten etnisyys on läsnä arjen käytännöissä.
Etnisyys ei ole subjektien omistama piirre, vaan sukupuolen lailla
tuottamassa käytännöissä muotoutuvia subjekteja.
Susanne Österlund-Pötzschin ja Mikael Sarelinin
esitelmissä performatiivisuuden käsite oli määritelty
hieman toisin kuin Butlerin performatiivisuuden politiikassa. Heillä,
kuten Lotte Tarkan esi-telmässäkin, performatiivisuuden
käsite oli verso Austinin puheaktiteoriasta, mutta Österlund-Pötzschin
ja Sarelinin performatiivi oli nimenomaan performanssi. Siinä
osanottajat esittävät etnisyyttään tai maskuliinisuuttaan
- toisin kuin Oinas oli esitelmässään Butleria tulkinnut.
Österlund-Pötzsch pohti, kuinka suomenruotsalaisista
taustoista lähtöisin olevat ihmiset pitävät
yllä etnisyyttään Pohjois-Amerikassa. Miten etnisyyttä
manifestoidaan ja motivoidaan? Österlund-Pötzsch lähestyi
aihetta draama-analyysin keinoin. Hänen mukaansa suomenruotsalaisen
etnisyyden rakentaminen on osa amerikkalaisen etnisyyden rakentamista,
ja tapahtuu lähinnä erilaisten juhlien, ruokien ja ruotsinkielisten
lausahdusten avulla. Sarelin tarkasteli hardcore ja black metal
-konsertteja performansseina, joita leimaavat miehisesti merkityt
kilpailun, kunnian ja väkivallan esitykset. Ovatko metallimusiikkikonserttien
maskuliinisuus ja misogynia sitaatteja hegemonisesta maskuliinisuudesta
vai poikkeavatko ne hegemonisesta maskuliinisuudesta? Mikä
on alakulttuurin suhde laajempaan kulttuuriseen kontekstiinsa?
Seminaaripäivän esitelmät osoittivat kuinka moninaisiin
suuntiin performatiivisuuden teoriaa on tutkimuksessa viety, ja
kuinka erilaiset ontologiset ja epistemologiset käsitykset
performatiivisuudesta johtavat erilaisiin lähestymistapoihin.
Jopa Butlerin teksteistä innoituksensa saaneet tutkimukset
painottivat hyvin erilailla, joskus jopa täysin päinvastaisesti,
performatiivisuuden merkitystä ja hyödyllisyyttä
tutkimukselle. Ehkäpä performatiivisuudessa olennaista
ei olekaan tietyn auktorisoidun menettelytavan noudattaminen vaan
vallan, subjektien ja diskursiivisten käytäntöjen
suhteiden hahmottaminen uusin tavoin.
Seminaarin ohjelma ja abstraktit ovat luettavissa internetissä.
Visa Immonen on naistutkimuksen tentaattori
ja arkeologian jatko-opiskelija Turun yliopistossa.
sivun alkuun
|
