etusivu > tiedotus > naistutkimustiedote > kuulumisia > Arkiv XX

Pia Purra:

Arkiv XX :
Paradigm, kanon och kontinuitet.
Den tredje genusvetenskapliga Stockholmskonferensen
27.-28.9.2002

Tukholman yliopiston naistutkimuskeskuksen järjestämän Arkiv XX -konferenssin avasi ote Salaiset kansiot (ruotsiksi Arkiv X) -sarjan jaksosta, jossa joku onnistuu murtautumaan Yhdysvaltain hallituksen salaisista salaisimpiin tiedostoihin. Tämä johdatti konferenssin aiheeseen, kysymykseen siitä, onko olemassa naisten Arkiv XX, 70- ja 80-luvun naisliikkeen aktivistien salainen arkisto, jotain sellaista tietoa, johon 2000-luvun nuorilla feministeillä ei ole pääsyä tai jonka he ovat hukanneet: "Is the Truth out there?"

Ranskalainen filosofi ja feministisen filosofian uranuurtaja Michele le Doeuff puhui nimeämättömässä esitelmässään jatkuvuuden merkityksestä. Hän korosti, että vanhoja käsitteitä ei kannata heittää roskakoriin, vaan ne voi ottaa uudelleen käyttöön ja antaa niille samalla uutta sisältöä: "paras tapa käyttää käsitettä on antaa sille sisältö". Esimerkkinä hän käytti Kate Millettin sexual politics -käsitettä 70-luvulta ja sitä, miten sen on ottanut uudelleen käyttöön historioitsija Bridget Hill, joka on tutkinut naimattomien naisten elämää Englannissa ("Women Alone - Spinsters in England 1660-1850", vuodelta 2001). Le Doeuff puhui tämän tutkimuksen kautta myös siitä, miten siitä ei ole kovinkaan pitkä aika kun Euroopassa on kohdeltu aviottomia äitejä hyvin vastaavalla tavalla kuin tämän päivän Nigeriassa. Englannissa aviottomat äidit suljettiin seurakuntien ulkopuolelle, mikä tarkoitti käytännössä heidän elinmahdollisuuksiensa lopettamista, hidasta murhaa.

Vaikka Le Doeuff kritisoikin erityisesti nykyaikaa uuden ihannoimisesta ja vanhan halveksimisesta, hän myönsi kyllä, että näin oli jo 70-luvulla. Silloinhan Simone de Beauvoirin ajatuksia pidettiin aivan vanhentuneina.

Le Doeuffin esitys oli poliittinen ja kantaaottava, ja se sivusi monia ajankohtaisia aiheita. Huutia saivat niin uskonnot, amerikkalainen yhteiskunta, Judith Butler ja performatiivisuus, gender -käsite ja gender studies -ohjelmat, filosofia tieteenä ja erityisesti uudet ranskalaiset filosofiset suuntaukset, esiintyivät ne feministisinä tai eivät. Siinä sitä oli virkistävä tuulahdus 70-luvulta. Tuntui siltä, ettei niinkään vanhentuneesti.

Kaanoniin paneuduttiin paneelissa, jonka aiheena oli feministisen tutkimuksen suhde filosofiaan. Osallistujina olivat Michele Le Doeuffin lisäksi Lisä Käll ja Åsa Karlsson Ruotsista ja Virpi Lehtinen ja Laura Werner Helsingin yliopistosta. Puheenjohtaja Ulrika Björkin johdolla keskusteltiin mm. siitä, mitä feministinen filosofia on, miksi juuri filosofia on niin vastahankainen oppiaine naistutkimuksen kannalta, auttaako feminististen teosten ujuttaminen tutkintovaatimuksiin sekä marginalisoitumisen vaarasta. Yleisössä herätti hämmästystä se, miksi Helsinki erottuu pohjoismaisesti ja eurooppalaisestikin yliopistona, jossa tehdään suhteellisen paljon feminististä filosofiaa ja jossa työskentelee runsaasti naisfilosofeja - olihan paneelin ruotsalainen puheenjohtajakin siirtynyt Helsinkiin opiskelemaan. Virpi Lehtinen toi esiin esiäitien työn: Lilli Alanen ja Leila Haaparanta ensimmäisinä ja Sara Heinämaa ja hänen sukupolvensa seuraavina.

Päivän päätti aktivistien perintöä pohtinut paradigma-paneeli. Pöydän toisessa päässä istui kolme nuorta aktivistia Kvinnor utan gränser (KUG) -verkostosta: Moa Elf, Johanna Palmström ja Hanna Löfqvist. Toisessa päässä istui 70 - 80 -lukujen aktivisteja: Louise Walden, Anita Nyberg ja keskustelun vetäjä Birgitta Ney. Nuoret kertoivat ryhtyneensä aktivisteiksi, koska olivat niin vihaisia. Vihaisuuden he ovat organisoineet toiminnaksi, mutta eivät haluaisi keksiä pyörää uudelleen, vaan haluaisivat kuulla, miten 70- ja 80-luvuilla aktivismi toimi, mitä silloin ajateltiin ja mitä on opittu. Ei kyllä kuulostanut siltä, että he paljonkaan oppia tarvitsisivat. Nämä naiset kirjoittivat selviytymisopasta lukioikäisille tytöille, kävivät kouluissa kertomassa rehtoreille huorittelusta ja siitä, miten huorittelun saa loppumaan, järjestivät erilaisia kulttuuritapahtumia jne. Nämä nuoret naiset olivat edellisen sukupolven aktivistien tyttäriä. Sellainen ajatus tuli mieleeni, että koska Suomessa ei ollut kummoisempaa 70- ja 80 -luvun feminististä aktivismia, ei meillä ole myöskään nuoria vihaisia feministejä: ei äitejä - ei tyttäriä.

Keskustelussa tuli esiin useita asioita, jotka ovat nyt eri lailla kuin 70-luvulla. Ensinnäkin tiedonvälitys on tyystin muuttunut. Aikaisemmin kirjoitettiin kirjeitä ja julistuksia tms. kirjoituskoneella ja sen jälkeen pidettiin postitustalkoot. Nyt tieto kulkee sekunneissa suurille joukoille internetin välityksellä. Tämä vaikuttaa tietenkin siihen, että nykyään aktivistit eivät välttämättä tapaa toisiaan lainkaan tai ainakaan kovin usein. Ennen toimittiin "samassa huoneessa". Toinen suuri ero on se, että nykyään on vaikka millä mitalla luettavaa ja opiskeltavaa eli naistutkimuksen tuottamaa tietoa. 70-luvulla tieto oli käytännössä tuotettava itse, ja ne harvat teokset, joita oli olemassa ja joita ilmestyi, kuluivat kaikkien käsissä. Kolmas ero on suhtautumisessa rahaan: KUG oli juuri ottanut 100 000 kruunun lainan saadakseen vuokrattua toimintatilat. Tällaisesta ei aiemmin edes haaveiltu.

Mutta eroista huolimatta päämäärä on sama: "saada asioita tehdyksi". Uusia teemoja, kuten nettiporno, nousee esiin, mutta myös aikaisempia saavutuksia on jatkuvasti puolustettava. Jotkut teemat, kuten samapalkkaisuus tai naisiin kohdistuva väkivalta, pysyvät ajankohtaisina vuosikymmenestä toiseen. Nuoret valittivat, etteivät tiedä, mitä edellisen sukupolven oli kohdattava taistellessaan naisten oikeuksien puolesta. Birgitta Ney päättikin paneelin kehottamalla edellisen polven aktivisteja kirjoittamaan muistelmiaan.

Ensimmäinen päivä oli jäntevämpi ja antoisampi kuin toinen, jolloin vain ensimmäinen esitelmä liittyi suoraan konferenssin teemaan. Annelie Bränström Öhman lähestyi feministisen tutkimuksen ja naistutkijan asemaa akateemisessa maailmassa käyttämällä "ajatustilana - tankerum" televisiosarjaa Salaiset kansiot ja sen sankaritarta Dana Scullya. Yleisöä suuresti viihdyttäneessä esityksessään hän mm. rinnasti sen, mitä naistutkijalle tapahtuu kun hän tulee raskaaksi ja saa lapsen, Scullyn kohtaloon vastaavassa tilanteessa: Scullyhan siepattiin (näyttelijän raskauden ajaksi) avaruusalukseen, joka kuljetti hänet pois Maasta ja jossa häneen istutettiin syöpäsoluja.

Sivun alkuun