Luonnonmaantiede

Luonnonmaantiede on maantieteen erikoistumisala, joka tutkii luonnonjärjestelmiä sekä luonnon ja ihmisen välistä alueellista vuorovaikutusta. Luonnonmaantieteen opetuksen tavoitteena on ympäristössämme vallitsevien alueellisten järjestelmien ymmärtäminen. Viime aikoina ympäristö- ja globaalimuutostutkimuksen merkitys on korostunut opetuksessa ja tutkimuksessa. Luonnonmaantieteen tutkimusaiheita ovat esimerkiksi virtavesien fysikaalis-kemiallinen laatu, globaalimuutoksen laji- ja ekosysteemivaikutukset sekä routailmiöiden alueellinen mallinnus.

Lisätietoa luonnonmaantieteestä

Ympäristölaboratorion monipuoliset menetelmät, kaukokartoitus ja alueellinen mallinnus ovat luonnonmaantieteen opetuksen keskeisiä kehityskohteita. Analysoimalla ja mallintamalla luonnon ja ihmisen välistä vuorovaikutusta luonnonmaantieteilijät selvittävät luonnonvarojen kestävää käyttöä ja arvioivat toimenpiteiden vaikutuksia ympäristöön. Opinnäytetyöt pyritään tekemään osana tutkimusryhmien toimintaa tai sektoritutkimuslaitosyhteistyötä.

Miksi opiskella luonnonmaantiedettä?

Luonnonmaantiede jaetaan neljään suureen osakokonaisuuteen: geomorfologia, klimatologia, hydrogeografia ja biogeografia. Luonnonmaantiede eroaa lähitieteistään (geologia, meterologia, hydrologia, ekologia) tarkastelutavaltaan pyrkimällä laajoihin alueellisiin synteeseihin, selittämään asioita niiden sijainnin perusteella sekä hakemalla eri osa-alueiden välisiä yhteyksiä. Suomessa on tärkeää ymmärtää maamme varsin pohjoinen sijainti ja siitä aiheutuvat erityispiirteet. Pääpaino Helsingin yliopistossa luonnonmaantieteen opetuksessa painottuu geomorfologiaan ja hydrogeografiaan.

Geomorfologisella tutkimuksella on laitoksessa ollut perinteisesti vankka asema. Erityisen mielenkiinnon kohteena on ollut jääkautiset glasiaalimorfologiset muodot. Niiden rinnalla on tutkittu tuulen aiheuttamia eolisia, virtaavan veden aiheuttamia fluviaalisia ja roudan aiheuttamia periglasiaalisia muotoja sekä soiden muotoja ja kehitystä.  Alueellisen geomorfologisen tutkimuksen lisäksi on tutkittu prosesseja,  mm. rannikkodyynien muodostumista, sisämaadyynien eroosiota, routimisprosessia, soiden pinnanmuotojen kehitystä sekä virtaavan veden kulutus-, kuljetus ja kasausprosesseja erilaisissa ympäristöissä. Lapissa tutkitaan mm. palsojen kehittymistä ja ikiroudan esiintymistä.

Klimatologinen tutkimus on kohdistunut toisaalta koko Fennoskandian suurilmastoon, toisaalta paikallis- ja mikroilmastoon. Paikallisilmastotutkimuksissa on selvitetty mm. kaupunki-ilmastoa sekä järven vaikutusta paikallisilmastoon. Suurilmaston muutoksista on saatu aikaisemminkin tietoa yksittäisistä, varsinkin soihin ja dyyneihin kohdistuvista tutkimuksista, mutta viime aikoina on lisääntynyt kiinnostus selvittää tarkemmin tapahtuneita ilmastonmuutoksia. 

Vesistöihin kohdistuva tutkimus on lisääntynyt viime aikoina. Tutkimuksen kohteena ovat olleet yhtä hyvin suurten kuin pientenkin järvien kehitys, jokien ja purojen virtaaman vaihtelut, veden laatu, aineksen kuljetus sekä vesien luontainen happamoituminen. Myös Suomen merialueiden ahtojäitä ja jään rakennetta on tutkittu. Kaupunkivesien tilaa on selvitetään parhaillaan useilla eri tutkimuksilla.

Biogeografisella tutkimuksella on laitoksessa vanhat perinteet varsinkin suotutkimuksen alalla. Ilmaston ja kasvillisuuden välisen vuorovaikutuksen ilmenemistä on selvitetty ja kasvillisuutta tutkittu myös satelliittikuviin perustuvan kaukokartoituksen keinoin varsinkin Pohjois-Suomessa, missä on tutkittu ilmaston muutosten vaikutusta metsänrajan sijaintiin. Tutkimuksessa pyritään selvittämään myös, miten järvien pohjaan sedimentoituva siitepöly kuvastaa kasvillisuuden koostumusta eri kasvillisuus- ja ilmastovyöhykkeillä. 

Luonnonmaantieteen alalla on nopeasti kehittynyt paleomaantieteellinen tutkimussektori. Veistöjen pohjasedimenttiin ja soiden turpeeseen kerrostuneet siitepölyt ja piilevät kertovat ilmaston ja ympäristön tilan muutoksesta tuhansien vuosien ajalta. Vesistöjen pohjasedimentit ovat arkisto viimeaikaisista ihmisen toiminnan vaikutuksista kuten rehevöitymisestä ja ympäristömyrkkyjen käytöstä. Luonnonmaantieteen laboratorioilla on tutkittu mm. Lapin järvien paleolimnologiaa, Suomenlahden rehevöitymiskehitystä ja Helsingin Töölönlahden tilan kehitystä pohjasedimentin kuvastamana. Paleomaantieteellisellä tutkimuksella haetaan selvyyttä mm. ilmastomuutokseen.

Yhtenä peruslähtökohtana luonnonmaantieteen opiskelussa on hankittujen erikoistietojen ja -taitojen soveltaminen käytännön ongelmien ratkaisemiseen. Luonnonmaantieteellinen tutkimus on ollut enimmäkseen perustutkimusta. Tehty tutkimus palvelee myös käytäntöä, sillä se antaa tietoa luonnonympäristön rakenteesta, toiminnasta ja luonnonvaroista. Antamalla tietoa alueen soveltuvuudesta erilaiseen maankäyttöön se hyödyttää mm. maa- ja metsätaloutta, vesihuoltoa, vesistöjen säännöstelyä, energiahuoltoa, asutuksen ja tiestön sijoittamista sekä ympäristönsuojelua. Se antaa taustatietoa luonnosta alueiden käyttöä suunniteltaessa sekä ihmisen ympäristövaikutuksia selvitettäessä.