Folkloristiikan historiaa
<< Takaisin etusivulle
Suomalaisen folkloristiikan synty ja varhaisvaihe
Suomalaisen folkloristiikan eli henkisen kansankulttuurin ja suullisen sanataiteen tutkimuksen juuret ovat 1800-luvulla tapahtuneessa kansallisessa heräämisessä. Elias Lönnrotin kirjoittama, kansanrunouteen pohjautuva Kalevala-eepos (1835, 1849) ja sen lyyrinen sisarteos Kanteletar (1840) osoittivat, että syrjityllä ja primitiivisenä pidetyllä suomen kielellä voitiin kirjoittaa kaunokirjallisuutta, joka herätti ihailua kautta Euroopan. Taiteellisesti korkeatasoisen ja muinaiseen historiaan ja mytologiaan viittaavan kansanrunouden katsottiin osoittavan, että Suomesta oli mahdollista rakentaa moderni, valtaväestön kielen varassa toimiva eurooppalainen kansallisvaltio.
Kalevalaan liittyvän runomateriaalin kerääminen mahdollisti tieteellisen folkloristiikan syntymisen 1800-luvun lopulla. Vuonna 1831 perustetun Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran suojiin syntyi vähitellen Kansanrunousarkisto, jonka perinnekokoelmat ovat tällä hetkellä todennäköisesti maailman suurimmat ja ainakin parhaiten järjestetyt. Runsaiden tekstiaineistojen avulla lähdettiin ensin selvittämään, miten kansanrunoutemme oli kehittynyt esihistorian ja keskiajan vaiheissa sekä uuden ajan alussa. Samalla tutkittiin, miten suomalaisten ja karjalaisten henkinen perinne suhteutui naapurimaiden, kielisukulaisten sekä muun Euroopan ja Euraasian kansanrunouteen ja uskontoihin. Näin folkloristit kirjoittivat omalta osaltaan historiaa, jonka väitettiin puuttuvan suomalaisilta ja heidän kulttuuriltaan.
Historiallisia ongelmia ratkottiin vertailemalla kansanrunotekstejä systemaattisesti toisiinsa. Tämä johti niin sanotun maantieteellis-historiallisen tutkimusmenetelmän syntymiseen. Ajallista ja paikallista muuntelua selvittävää tutkimustapaa pidettiin folkloristiikan ensimmäisenä tieteellisenä metodina. Sen loivat Julius ja Kaarle Krohn (1863-1933); sitä täydensi heidän oppilaansa Antti Aarne (1867-1925). ”Suomalaisen koulukunnan” perustajien tärkeimmät tutkimukset julkaistiin saksaksi, ja ne saavuttivat maailmanmaineen.
Tämä suomalaisen folkloristiikan ”kultakausi” nosti kansanrunoudentutkimuksen täysimittaiseksi yliopistolliseksi oppiaineeksi - ensimmäisenä maailmassa. Vuonna 1898 Kaarle Krohnista tuli Helsingin yliopiston ”suomalaisen ja vertailevan kansanrunoudentutkimuksen” ylimääräinen professori; vuonna 1908 hänet nimitettiin oppiaineensa varsinaiseksi professoriksi.
Kansanrunoutta ja sen tutkimuksen tuottamia tuloksia hyödynnettiin myös Suomen itsenäisyyden ensimmäisinä vuosikymmeninä rakennettaessa suomalaista kulttuuri-identiteettiä. Folkloristisessa tutkimuksessa jatkui kiinnostus kansanperinteen historiaan aina 1960-luvulle saakka. Historistinen ote oli leimallista Martti Haavion (1899-1973) ja Matti Kuusen (1914-1998) tutkimustyölle; kumpikin vaikutti kansanrunoudentutkimuksen professorina ja sai osakseen korkeimman tunnustuksen, jonka tieteentekijä voi Suomessa saada, nimittäin akateemikon arvon.
Folkloristiikka uudistuu 1960-1970-luvulla
Folkloristiikka alkoi uudistua voimakkaasti 1960-luvulta lähtien. Tutkijat kiinnostuivat elävästä perinteestä ja sen eri ikäisistä taitajista. Kenttätutkimuksen tekoa helpotti tallennusteknologian kehitys: ääntä ja kuvaa voitiin tallentaa yhä kevenevällä välineistöllä. Samaan aikaan uudistuivat myös teoreettiset lähtökohdat. Virikkeitä otettiin sosiologiasta, psykologiasta, antropologiasta ja lingvistiikasta. Suomalaiset folkloristit lähtivät pohjalaisiin ja hämäläisiin maalaiskyliin tutkimaan tarinoiden kerrontaa ja kertojia. Tuloksena oli Anna-Leena Siikalan, folkloristiikan nykyisen professorin ja akatemiaprofessorin teos Tarina ja tulkinta (1984; Interpreting Oral Narrative 1990).
Samalla vuosikymmenellä, 1960-luvulla, liitettiin folkloristiikan piiriin urbaani nykykulttuuri kaikessa kirjavuudessaan. Ensiksi löydettiin lapset, ”viimeinen villiheimo”, ja heidän värikäs perinteensä. Professori Leea Virtanen (1935-2002) julkaisi suositut ja arvostetut teokset Antti pantti pakana. Kouluikäisten nykyperinnettä (1970) ja Tytöt, pojat ja tykkääminen (1972). Populaarikulttuuria alettiin analysoida Matti Kuusen johdolla 1960-luvun lopulta lähtien.
|
