Tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytöstä on lausuttu suuria sanoja. Digitalisaatio integroi tietotekniikan kaikkeen toimintaan, eikä koulutus voi olla sen ulkopuolinen saareke. Lasten ja nuorten ei pidä jäädä siihen uskoon, että digitaalinen viestintä on pelkkää hupaa ja somea, että sitä ei voi tai saa käyttää opiskeluun. Koulutusjärjestelmämme johtoajatus on kasvattaa kansalaisia, joilla on yhteiskunnassa, työssä ja yksityiselämässä toimimiseen tarvittavat valmiudet.
Tieto- ja viestintätekniikka tuo oppimistilanteisiin lisää yksilöllisiä haasteita ja leikillisyyttä, vuorovaikutusta, sekä välitöntä ja henkilökohtaista palautetta. Monet aiemmin abstraktit ja vaikeana pidetyt asiat tulevat helposti lähestyttäviksi ja ymmärrettäviksi – myös huomattavasti entistä nuoremmille.
Lisäketodellisuus paljastaa, miten omena pudotessaan kiihtyy tai miksi kuumailmapallo lentää. Robottia ohjaillessa oppii ohjelmoimaan, ja simulaatiopelit auttavat hahmottamaan populaation ekologista tasapainoa tai kaupungin historiallista kehitystä.
Kitaransoiton opettelu kunnon opetusohjelman tukemana on koukuttavaa, virittämisen alkeista villeihin rytmeihin ja svengaaviin komppeihin. Elektroninen luokkalehti, pilvipalveluun sijoittuva kirjoitelmakokoelma tai kuva-arkisto, jonka voi periaatteessa jakaa vaikka koko maailman kanssa – nämä ovat itseilmaisun perustarpeen kannalta vähintään yhtä voimaannuttavia kuin kokoelma kämmenen kuvia luolan seinällä aikanaan.
Jos näin nopeasti on mahdollista oppia näin paljon, ja vieläpä riemulla, niin kuinka voimme olla tarjoamatta sitä kaikille? Tarvitaan kuitenkin vahvaa tutkimuksellista näyttöä siitä, mikä todella toimii.
Helsingin yliopiston käyttäytymistieteellisessä tiedekunnassa tehdään inhimilliseen kasvuun, kehitykseen, käyttäytymiseen ja oppimiseen liittyvää tutkimusta. QS World University Rankings 2015 -vertailun mukaan kasvatusalamme on sijalla 44 maailmassa ja Euroopan kymmenen parhaan joukossa. Oppimisympäristöjen digitalisaatio ei jätä meitä kylmäksi.