Kriitikon silmin - Pääkaupunkiseudun teatteriesitykset
Vincent River
Timanttinen Vincent River puhuu vain olennaisista asioista.
Vincent Riverissä katsoja pääsee yhtä aikaa modernin minimalistisen, voimakkaasti kantaaottavan ja katharttisen tragedian äärelle.
Harvoin nykynäytelmä tulkitaan yhtä puhdistavasti kuin Korjaamolla vielä joulukuun puoleenväliin saakka esitettävässä Mikko Roihan ohjaamassa tulkinnassa, jossa esityksen hiotut palaset loksahtelevat paikoilleen timanttisen tarkasti.
Ensinnäkin: Philip Ridleyn Vincent River on aivan loistava näytelmä. Ja toiseksi: Markus Riuttu Jamiena ja Tiina Weckström Anitana sopivat rooleihinsa niin hyvin, että heidän jälkeensä on vaikeaa kuvitella niihin muita näyttelijöitä.
Ridleyn Vincent River puhuu vain olennaisista asioista. Alkutilanteessa murhatun Vincentin äiti Anita sekä Vincentin ruumiin löytänyt nuori Jamie kohtaavat. Jamie ei pääse eroon traumaattisesta näystään ja äiti Anita haluaa tietää poikansa kuoleman syyn.
Mikko Roihan ohjauksessa taas osataan ottaa Ridleyn tekstistä sekä näyttelijöistä irti vain se olennainen. Lopputuloksena on juuri sellainen esitys, joka jokaisen ”perinteistä psykodraamaa” parjaavan pitäisi nähdä ja päivittää ja syventää tietämyksensä teatterin mahdollisuuksista.
Näyttämöllä ei ole muuta kuin matkalaukku, pullo ja laatikko. Pienen ja tyhjän tilan täyttävät sen sijaan taustan milloin abstrakti, milloin realismiin vihjaava videokuva, taidokkaasti ikään kuin näyttelijöitä miltei inhorealistisestikin ”nuolevat” valot sekä äänisuunnittelu, jossa uhka- ja toivekuvat vuorottelevat rytmikkäästi.
Itsensä sarkasmilla kovettaneen Anitan ja kaksoiselämällä ympäristöään hämäävän Jamien kohtaaminen avaa näkymän ahtaan pikkukaupungin suvaitsemattomuuteen, pojistaan riippuvaisiin äiteihin sekä poikien kivuliaaseen itsenäistymiseen. Anita saa lopulta Jamien ketomaan totuuden siitä, miten Vincent kuoli. Samalla Jamie joutuu kohtaamaan surunsa ja oman tilanteensa. Henkilöt käyvät lopulta kohti kipua, kokevat menetyksen tuskan, se sattuu, mutta myös parantaa. Hetken he ovat kokonaisia, ehjiä.
Mutta haluaako pikkukaupunki tai maailma ylipäätään nähdä näin vahvoja ihmisiä? Hehän ovat uhka järjestelmälle, jossa asioiden miettiminen loppuun asti ei ole suotavaa. Siihen piiloutuukin Vincent Riverin yhteiskunnallinen vetoomus.
Riutun ja Wecktrömin näytteleminen virittyy yhtä aikaa äärimmäisen traagiseksi ja samalla tiukaksi, tarkaksi ja jotenkin kohotetuksi. Näytteleminen on väkevää, muttei lainkaan raskasta. He leikkaavat hetkestä toiseen milloin hämäävän keveästi, milloin painavin aksentein, mutta yhtä kaikki, raskassoutuisuus ja tunteilu pysyvät poissa.
Etenkin Weckström osaa ikään kuin suuntaa hahmonsa tunteet, ajatukset ja jopa asenteet katsomoon ilman että hänen tarvitsee velloa niissä lavalla. Riuttu sen sijaan osaa luoda lavalle voimakkaita näkyjä, muta pysyttelee itse ikään kuin aavistuksen verran sivussa, juuri niin kuin ihminen tekee, kun kokee jotain niin kammottavaa, ettei pysty sitä kohtaamaan.
Runsaasta puheesta koostuva esitys on äärimmäisen fyysinen katsomiskokemus, ei siten, että näyttelijät hyppisivät koko ajan jaksamisensa äärirajoilla, vaan siten, että esitys puhuttelee katsojaa kuin tanssiesitys, intuitiivisesti, vetoaa ensin vastoihin ja sen jälkeen vasta älyyn.
Siksi en lainkaan ihmettele, kun luen esityksen jälkeen Teatteri-lehdestä mielenkiintoista artikkelia tämän esityksen valmistumisesta ja siinä kerrotaan, miten tarkan koreografian Roiha yhdessä näyttelijöiden kanssa esitykseen rakentaa.
Nykyään teatterissa näkee useammin koreografioita, jotka jollain lailla haraavat aihetta vastaan, ikään kuin rikkovat fiktiivisen maailman ja tuovat siihen uuden näkökulman. Olen pitänyt tätä usein onnistuneena ratkaisuna.
Nyt kuitenkin huomaan ihailevani ennen kaikkea sitä, miten tarkasti näyttelijöille piirretty koreografia pitää heidät omassa maailmassaan; tällainen suunnittelu vaatii paljon tarkemman analyysin kuin joskus ehkä heppoisinkin perustein fiktion maailman rikkovat ratkaisut.
Vincent River hiljentää katsojansa. Sen jälkeen ei tee mieli puhua, vaan helliä esityksen jättämää tunnetilaa.
Miten näin järkyttävä esitys voi jättää jälkeensä lämpimän, seesteisen ja jopa lohdullisen tunnelman?
Skenet on Helsingin kulttuurikeskuksen julkaisema nettilehti, jonka ideana on tukea taiteen tekijöitä ja yksittäisiä taiteilijoita kulttuuritapahtumien tiedotusvälineenä.
Linkit:
Lue arvio Skenetin verkkosivuilta Skenet-verkkolehden etusivulle
Teksti: Maria Säkö
Kuva: Skenet/ Mika Meskanen
