Kriitikon silmin - Pääkaupunkiseudun teatteriesitykset
Liisa Lahopäämaassa
Ylioppilasteatteri tekee kengännauhabudjetilla sen, mihin muut teatterit upottavat tuhansia. Visuaalisesta suunnittelusta, äänimaailmasta ja lavan käytöstä täydet pisteet.
Väljästi Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa -satuun viittaava Liisa Lahopäämaassa ei pelkää antaa täyslaidallista esteettistä elämystä lapsille ja aikuisille. Kun on nähnyt isojen talojen satunäytelmiä ja toisaalta aikuisille suunnattuja Liisa ihmemaassa -esityksiä, niin täytyy sanoa, että Ylioppilasteatterin esitys on paljon parempi kuin monet niistä. Se svengaa paremmin kuin esimerkiksi parhaillaan Berliinissä esitettävä, aikuisille suunnattu Alice in Wonderland.
Jaa miksikö? No, toki berliiniläiset ammattinäyttelijät venyvät uskomattomiin suorituksiin, mutta virkamiesmäinen, rumasti asemoitu ja ylipitkä kokonaisuus ei kosketa ollenkaan niin paljon kuin Ylioppilasteatterin napakka ja samalla ajatuksellisesti väljä viritelmä. Liisa Lahopäämaassa toimii ehdottomasti myös aikuiskatsojille.
Alma Lehmuskallion ohjaamassa ja käsikirjoittamassa teoksessa on monta Liisa ihmemaassa -sadun hahmoa enemmän tai vähemmän muistuttavaa kulkijaa. Aluksi Liisa (Hennariikka Laaksola) tutustuu Irvimieheen (Jani Nikulainen). Irvimies kyllä opastaisi Liisaa, mutta hänen on vaikeaa löytää identiteettiään.
Nikulaisen komiikka pääsee valloilleen, kun erilaiset housuviritelmät seuraavat toistaan. Koulun hysteerinen henkilökunta jakaa myös kummallisia oppeja. Elisa Miettisen, Antti Salmisen, Hanna Aaltolan ja Suvi Kemppaisen joukko opettaa muun muassa ilosofiaa, murheilua ja hysteriaa. Martina Myllylän Kilpiujo etsii ystävää. Tittelitäh (Kai Rintamaa) on sopuisa, mutta hänen ilkeä mahansa Tittelipsss (Anna Kuusamo) hakee konfliktia.
Lyyli Lyllerö (Ulla Varis) löytää Liisan avulla takaisin kontaktiin muiden kanssa. Lahopäättäjän (Antti Salminen) ja Narttukuningattaren (Liina Tuominen) kataluus paljastuu Liisan avulla. Muutenkin Liisa lopulta ratkaisee aikamoisen määrän asioita.
Teemasta toiseen siirrytään välillä vähän kaavamaisesti. Lehmuskallion ohjaus ei koko ajan toimi rytmiltään, muutama turha kävely ja hiljainen hetki olisi voinut jäädä pois. Toisaalta jonkinlaisia huipennuksiakin olisi voinut jättää. Näyttelijöillä on vielä tekemistä varsinkin irrottelun, hiljaisuuden ja intensiteetin tasapainon löytämisessä. Välillä ryöpsähtää yli, välillä pysyy hallinnassa. Elävää työtä on ihana seurata, luovuus ei raksuta kuin kello ja hyvä niin. Useimmat ovat näytelleet Ylioppilasteatterissa vain vähän aikaa, mutta löytävät jo persoonallisia kulmia näyttelemiseensä.
Ylioppilasteatterin näyttelijäjoukko käyttää parvekkeita, eri kulmia ja harkittuja, kirkkaita värejä. Phuong Chun ja Hanne Hämäläisen suunnittelemiin lavasteisiin ja Reeta Ruotsalaisen kekseliäästi materiaalia hyödyntäviin pukuihin Ville Virtasen valot antavat vaihtuvia sävyjä. Välillä näyttelijät intoutuvat ryhmätanssikohtauksiin ja omiinkin sooloihin. Jenni-Elina Lehdon liikekieli solahtaa saumattomasti kokonaisuuteen.
Musiikki kulkee oikukkaasti kuin elämä ihmemaassa, omalla logiikallaan. Lasten valokuviin kätkeytyy juju, jota en halua paljastaa. Mutta kekseliästä on ja kutkuttavaa. Nyt kaikki yli 6-vuotiaat lapset ja aikuiset katsomaan. Ja peppukaan ei puudu, kun esitystä saa seurata sohvalta.
Skenet-verkkolehti
Skenet on Helsingin kaupungin kulttuuriasiainkeskuksen julkaisema nettilehti, jonka ideana on tukea taiteen tekijöitä ja yksittäisiä taiteilijoita kulttuuritapahtumien tiedotusvälineenä.
Linkit:
Lisätietoa esityksestä Skenetin verkkosivuilta Skenet-verkkolehden etusivulle
Teksti: Skenet / Maria Säkö
Kuva: Skenet / Kai Bäckström
