Kriitikon silmin - Pääkaupunkiseudun teatteriesitykset
Sininen äiti kiehtoo syvyydellään
Valtimonteatterin Sininen äiti innostaa tarttumaan Christer Kihlmanin romaaniin. Sininen äiti ei huuda vaan kuiskaa ja näyttää.
Elina Hagelinin pienimuotoinen dramatisointi jää vähän varovaiseksi, mutta kiehtoo syvyydellään. Hagelinin ohjausta ja dramatisointia Christer Kihlmanin romaanista Sininen äiti tervehtii ilolla monestakin syystä. Ensinnäkin siksi, että Sininen äiti antaa tarpeellisen muistutuksen siitä, että viime vuosina julkaistun kirjallisuuden porvaristokritiikki on luisunut varsin ohueksi, suorastaan tirkisteleväksi. 1960-luvun julkaisu pesee siinä suhteessa nykykirjat mennen tullen. Kihlmanin monet teokset ovatkin osoittautuneet varsin profeetallisiksi.
Kihlmanilla on myös taito kuvata pahuutta niin, että se myös tuntuu pahalta, koska pahantekijällä on sielu. Lisäksi hän uskaltaa näyttää suomalaisen luokkayhteiskunnan, hänen porvaristokuvauksessaan ei ole mitään pehmentäviä elementtejä. Sininen äiti aloitti Kihlmanin sarjan, joka kuvasi suvun tarinaa ja sen vaikeita ihmissuhteita eri vuosikymmenillä. Perspektiivi on laaja ja syvä.
Kihlmanin teokset taipuvat runsaudestaan huolimatta varsin hyvin näyttämölle. Tästä todisti jo Seppo Parkkisen dramatisoima ja Kaisa Korhosen ohjaama Bladhin perheen lapset viitisen vuotta sitten Viirus-teatterissa. Hagelin kulkee omassa ohjauksessaan jonkin verran samoja polkuja. Paljas näyttämö sisääntuloineen kantaa sisällään antiikin tragedioiden ironiaa. Hyvin toimivat myös varjot, isot ja suuret ja paljon näyttelijöitä massiivisemmat. Henkilöissä on paljon salattua ja vääristynyttä, joka varjoissa konkretisoituu. Käsikirjoituksessa tragedia saa puhtaammat piirteet. Kihlman ei luo vain henkilöitä, hän luo tiettyjen asioiden tiivistymiä.
Sinisen äidin henkilöt ilmentävät oman aikansa salaisuuksia. Veljekset Benno (Petteri Pennilä), Rafael (Harri Liuksiala) ja Robby (Petteri Hynönen) kipuilevat kukin tavallaan. Äiti Synnövestä (Lotta Ora) piirtyy ehkä kaikkein ankein kuva. Hän on poikiensa siipien leikkaaja, tukahduttaja, valheellinen inisijä. Silti hänkin on lopulta yhteisönsä halvaannuttama.
Esityksessä käytetään kaksoisroolitusta muutaman henkilön kohdalla. Kyse on varmaan pienen teatterin ongelmasta. Se kuitenkin köyhdyttää selvästi katsomiskokemusta. Henkilöiden samankaltaisuuden voi toki perustella etenkin siinä, miten Rafaelin äiti ja vaimo muistuttavat toisiaan.
Näyttelemisen lävistää rauha ja intensiivisyys. Äänenkäytön tarkkuus muistuttaa kuunnelmamaista puhetta. Ääneen on ladattu paljon ja se toimii. Esitys vie katsojan oman päänsä sisään, näkemään omia näkyjään. Näyttelijät saavat kohtauksista paljon irti pelkällä puheella. Bennon repaleinen tuskaisuus ja Rafin ja Fred-serkun kyynisyys välittyvät. Äidin kysyvä olemus ärsyttää ja ahdistaa vuoron perään. Perheen ristiriitaisuus raastaa.
Uskonnollisuus, homoseksuaalisuus, luokkajako ja sotien kolkko perintö leimaavat Kihlmanin ihmisiä. Dostojevskimäisiin syvyyksiin Valtimonteatterin esitys yltää pienissä väläyksissä. Etenkin Petteri Pennilän Benno koettelee jatkuvasti rajojaan. Benno käy koko ajan hengellistä kamppailua tuhoava seksuaalisuuttaan vastaan ja puhuu pirunkin kanssa.
Sininen äiti on myös kertomus kirjailijaksi tulemisesta. Siitä näytelmä saa runollisimmat särmänsä. Se myös punoo koko esityksen lopulta kasaan. Ratkaisu toimii erityisen hyvin. Loppu ei olekaan tragedian katharsis vaan kertomisen vapauttava voima.
Skenet-verkkolehti
Skenet on Helsingin kaupungin kulttuuriasiainkeskuksen julkaisema nettilehti, jonka ideana on tukea taiteen tekijöitä ja yksittäisiä taiteilijoita kulttuuritapahtumien tiedotusvälineenä.
Linkit:
Lisätietoa esityksestä Skenetin verkkosivuilta Skenet-verkkolehden etusivulle
Teksti: Skenet / Maria Säkö
Kuva: Skenet
