Kriitikon silmin - Pääkaupunkiseudun teatteriesitykset
Skenet arvioi: Kaiken tyhjyyttä uhmaten
Ylioppilasteatterin uutuus on surrealistinen, surumielinen ja samalla vauhdikas kokonaisuus.
Esitykset 3. 6. asti, Ylioppilasteatteri
Katsoja pääsee lähelle näyttelijää Salla Taskisen ohjauksessa
Ylioppilasteatterin kevätproduktioksi Salla Taskinen on ohjannut erittäin kunnianhimoisen, josta ei eri tasoja puutu. Katosta roikkuvat, suurilla pleksinkappaleilla ladatut kieppuvat mobilet kuvaavat hyvin koko esitystä. Se heijastelee, muuntuu, säteilee, piilottaa ja paljastaa. Taskinen on myös dramatisoinut esityksen, jossa kuullaan ryhmäläisten tekstejä. Milan Kundera -lainaukset solahtavatvaivattomasti tekstikudelmaan.
Yleisöä pyydetään ottamaan kengät pois. Zeniläisen karu esitystila on kuin pyhättö. Seinät on nyt maalattu huolellisesti harmaalla Jegi Pekkalan lavastuksessa.Toisaalta ollaan kuin betonibunkkerissa, toisaalta kuin Temppeliaukion kirkossa. Ariyuki Suzukin maagiset valot korostavat leijuvuuden ja pyhyyden tunnelmaa.
Sukkasillaan oloon liittyy toinenkin tuntuma. Katsoja on huomaamattaan yhtä paljasjalkaisen näyttelijän kanssa, joka rämpii tietään halki betoniviidakon haavoittaen itseään kerta kerralta pahemmin.
Kävelemisen ohjeet kännykästä
Episodeista koostuva esitys kertoo melankolisia, hurjia ja absurdeja tarinoita itse rakentamastamme helvetistä, jonka toinen nimi on urbaani ympäristö. Kuinka käy, kun ihminen etääntyy luonnosta niin paljon, että tarvitsee kävelemiseen ohjeet kännykästä.
Yksinäisyyden pelko on tämän pelin hirviö. Nuoret näyttelijät pistävät itsensä likoon sananmukaisesti kaikkensa antaen. Hurjasta menosta huolimatta näyttelijöiden fyysinen kunto oli niin timmi, että ruutia näytti jäävän vielä takataskuunkin.
Pääsemme muun muassa urbaaniin sirkukseen Siellä taiteilija antaa katsojalle lahjaksi esimerkiksi omat silmänsä, suolenpätkän tai päänahkansa. Kukin lahja helähtää rikki, kuin hauras lasi katuun. Lopulta nämä hauraat taiteilijat helähtävät itsekin palasiksi. Kuinka paljon kaduilla onkaan näitä sirpaleita.
Eräässä toisessa kohtauksessa Sanna Rämö julistaa parvekkeelta megafoniin modernin elämisen ohjeita alhaalla hortoilevalle porukalle. Näky on kuin keskitysleiristä. Pian hän kävelee housuitta näyttämön poikki ja julistaa: "Elämme maailmassa, jossa kunkin kannattaa suojata vain oma perseensä."
Kuulemme myös ns. urbaaneja legendoja, jotka ovatkin tällä kertaa absurdeja kauhutarinoita siitä, mitä yksinäisyys ja epätoivo saavat aikaan. "Eräältä mummolta kuoli koira suolamyrkytkseen. Se oli saanu juotavakseen vaan kyyneleitä.."
Tyylillä toteutettua angstia ja koskettavuutta siis riittää, mutta luvassa on myös räiskyvää ja oivaltavaa huumoria. Juha Heikkinen esittää mainion nuorallatanssisoolon, näyttäen, mitä kaikkea hurjaa välineellä voi tehdä, jos usko illuusioon on vahva.
Parkouria ja katujen lakeja
Kai Bäckström hengästyttää hurjalla parkour-soolollaan. Parkourhan tarkoittaa vauhdikasta etenemistä käyttäen hyväksi kaikkea mitä kaupunki tarjoaa: autojen kattoja, porrastasanteita, korokkeita, seiniä, parvekkeita. Bäckström pitää yleisön kyydissä selostaen koko ajan etenemistään sellaisella vauhdilla, että urheiluselostajat tulisivat vihreäksi kateudesta.
Lopulta koko näyttelijäryhmä kirmaa ympäri salia huutaen ja seiniä pitkin juosten. Vaikuttavaa. Piia Peltola on koreografioinut esitykseen paljon vauhtia, liikettä ja buto-tanssista tuttua liikekieltä aavekävelyineen ja romahteluineen. Ryhmätekemisessä on voimaa.
Näemme myös havaintoesimerkin katujen ihmeellisistä laeista: jotakin muisteleva katujen harppoja hidastaa tietämättään askeltaan, kun taas toinen, joka haluaa unohtaa kiihdyttää tietämättään askeltaan. Entä, kun nämä kaksi kohtaavat, tai pannaan kohtaamaan..
Äänimaisema kutoo teoksen yhteen
Taskisen tyylikkään ja surrealistisen ohjauksen kutoo yhteen Anna E. Karvosen ja Eero Koivusen komea äänimaisema. Urbaani jyly saa rinnalleen Karvosen esitykseen säveltämää kaunista kamarimusiikkia. Haikea sello vaihtuu lennossa sirkuksen posetiivimaiseksi harmoniksi.
Esityksellä on kestoa juuri napakat puolitoista tuntia. Lopun interaktiivisessa osuudessa päästään hellävaraisesti ja huumorilla kuulemaan tarinoita siitä, mitä kaikkea näyttelijän iho voikaan kertoa.
Kaiken tyhjyyttä uhmaten on ajattelemaan pistävää, älykästä ja oivaltavaa teatteria. Kuulaaseen kevätiltaan poistuessaan huomasi vaistomaisesti sulkevansa katujen metelin jonnekin kauas ja katsovansa buddhalaisen ohjeen mukaan jokaista vastaantulijaa myötätunnon katseella.
Skenet-verkkolehti
Skenet on Helsingin kaupungin kulttuuriasiainkeskuksen julkaisema nettilehti, jonka ideana on tukea taiteen tekijöitä ja yksittäisiä taiteilijoita kulttuuritapahtumien tiedotusvälineenä.
Linkit:
Lisätietoa esityksestä Skenetin verkkosivuilta Skenet-verkkolehden etusivulle Ylioppilasteatterin verkkosivut
Teksti: Skenet / Martti Mäkelä
Kuva: Aino Ojanen
