Kriitikon silmin - Pääkaupunkiseudun teatteriesitykset
Skenet arvioi: Tragedy
Syksyn teatterisadon ehdoton helmi on Takomon musta komedia Tragedy - poskettoman hauska ja samalla puhutteleva, lähes pelottava.
Syksyn kallistuessa joulukuulle tulee miettineeksi tämän syyskauden monipuolista teatterisatoa, mitä sieltä jää mieleen. Tällä kertaa ja tässä vaiheessa pisteet vie ehdottomasti Takomon musta komedia Tragedy. Amerikkalaisen Will Enon kirjoittama ja Miko Jaakkolan ohjaama esitys on poskettoman hauska ja samalla puhutteleva, lähes pelottava.
Kun teemana on maailmanloppu, niin tuloksena voi olla mitä vain. Postmodernin angstin sijaan nyt nähdään nerokasta teatteria, josta ei puutu myöskään visuaalista oivaltavuutta.
Will Eno on useita palkintojakin saanut amerikkalainen kirjailija, jonka näytelmiä on esitetty laajasti myös Euroopassa. Tragedyn tiimoilta hän kävi Suomessa vierailulla ja Takomo järjesti yleisötilaisuuden tapahtumaa varten.
Tragedyn peruslähtökohta on tuttu scifiä harrastaneille: entäpä jos¿? Kysymyksen loppuun voi sitten heittää mitä villeimpiä utopioita. Tragedyssa marsilaiset eivät kuitenkaan hyökkää, vaan tapahtuu jotain paljon masentavampaa. Eräänä aamuna aurinko vain ei enää nouse. Aurinko tavallaan kääntää katseensa pois maailmasta. Tuloksena on pimeys, jonka vaikutuksesta tai loppumisesta kenelläkään ei ole aavistusta. Maailmanloppu ei alakaan ydinsodasta, vaan hitaasta, kauhistuttavasta epätietoisuudesta.
Synkkään visioon Will Eno heittää kuitenkin riemastuttavan ratkaisun. Ketkä nousevatkaan nykymaailmassa todellisiksi sankareiksi? Ketkä valvovat vuorokausia putkeen, menevät kriisialueille ja yrittävät informoida ja viihdyttää kansaa? Tietenkin uutisankkurit ja media. Näyttelijät Robin Svartström, Lassi Alhorinne, Tarja Heinula ja Jukka Ruotsalainen luovat yhdessä uskomattoman tiimin, joka yrittää pitää tuhoutuvan maailman kasassa, ainakin julkisivun.
Esityksen alussa katsomoa häikäisevät spotit peittävät tehokkaasti näyttämökuvan. Uutisista tutun, tällä kertaa kiehtovan epävireisen tunnarin soidessa paljastuu lähes surrealistinen näyttämö. Aili Ojalon nerokkaassa lavastuksessa uutisjuontaja Frank (Svartström) on ikään kuin puolittain maan alla, kummalliseen puukarikkeeseen hautautuneena. Näyttämön sivuja hallitsevat suuret tv-monitorit, joista nähdään esityksen aikana melko pelottaviakin visioita.
Frank nappaa tilanteen suvereenisti haltuunsa ja yhdistää uskotut ankkurinsa vuoronperään suoraan lähetykseen. John (Ruotsalainen) värjöttelee pimeässä puistossa yrittäen saada suoraan lähetykseen jonkun silminnäkijän tapahtumien kulusta. Michael (Alhorinne) on poliittinen toimittaja, joka väijyy jonkin valtionlaitoksen portailla odottaen viestejä pormestarilta. Constance (Heinula) on ilmeisesti seurapiiritoimittaja, joka odottelee tyhjässä asunnossa sieltä paenneita ihmisiä.
Tekopirteä esitystapa on tuttua oikeasta televisiosta, kuin myös legendaarisesta Studio Julmahuvi -sarjasta. Kutkuttavalle myötähäpeällekin annetaan tilaa. Pimeys, epätietoisuus ja lohduttomuus saavat kuitenkin vähitellen kunkin uutisankkurin valtaansa. Alkaa tulla epämääräistä puhetta ja tunnustuksia, joita ei oltu tarkoitettu suoraan lähetykseen. Tässä kohden Enon kieli muuttuu lähes runolliseksi Sami Keski-Vähälän taitavassa suomennoksessa. Mieleen tulee absurdismin esi-isien, Eugene Ionescon ja Samuel Beckettin kieli.
Jaakkola on ohjannut esitykseen paljon oivaltavia käänteitä absurdismista lähes kauhuun. Esimerkiksi Alhorinteen skarppi kaljupäinen toimittaja alkaa muistuttaa ensin Jorma Uotista, sitten yhä enemmän pimeyden ruhtinasta Nosferatua. Lopulta Alhorinne tekee uskomattoman soolon kuolleista heränneenä Klaus Kinskinä hänen Nosferatu-roolissaan.
Heinulan seurapiirihahmon takaa paljastuu syyllisyydestä kärsivä pikkutyttö, Ruotsalaisen hahmon takaa taas sydänvikaa pelkäävä paniikkihäiriöinen mies. Yhä väsyneemmäksi muuttuva ja luhistumaisillaan oleva Svartström saa kuulla kollegoiltaan analyyseja omasta egostaan. Tekopirteyden takaa alkaa paljastua pohjaton yksinäisyys ja suru. Mutta minkäs teet, katsojaluvut on pidettävä korkealla. On pakko hymyillä.
Esitystä rytmittävät Petteri Pietiläisen ovela äänimaailma ja ennen kaikkea huikea video- ja valomaailma, jonka Pietiläinen on tehnyt yhdessä Nadja Räikän kanssa. Uutisankkurit nähdään livenä televisiosta valjussa valossa, pienten web-kameroiden kuvaamina. Kun viimeinenkin valo häviää, pimeäkuva saa hahmot näyttämään todella pelottavilta. Samalla äänimaisemassa kuullaan tyhjyyden huminaa, josta erottuu etäistä surinaa. Kokemus on hyytävä.
Huumorin ja surrealistisen kauhun rinnalla kulkee kuitenkin punaisena lankana lämpö, kaverista välittäminen. Sen puolestapuhujaksi nousee lopulta ohikulkijan roolissa oleva Lotta Lehtikari, joka tekee koskettavan soolon iltasadullaan. Koko tiimin taitavan näyttelijäntyön, hauskuuden ja mustan huumorin rinnalle jää lepattamaan hentoinen lämmön liekki, joka lopulta puhalletaan sammuksiin: Hyvää yötä, maailma. Ei ihme että katsomossa kaikki pidättelivät hengitystään, ehkä myös kyyneleitä.
Skenet-verkkolehti
Skenet on Helsingin kaupungin kulttuuriasiainkeskuksen julkaisema nettilehti, jonka ideana on tukea taiteen tekijöitä ja yksittäisiä taiteilijoita kulttuuritapahtumien tiedotusvälineenä.
Linkit:
Lisätietoa esityksestä Skenetin verkkosivuilta Skenet-verkkolehden etusivulle Teatteri Takomon verkkosivut
Teksti: Martti Mäkelä
Kuva: Heli Sorjonen
