Kriitikon silmin - Pääkaupunkiseudun teatteriesitykset
Sotaturistit
Laura Ruohosen käsikirjoittama, tositapahtumiin perustuva tarina liikkuu tykinsavunkatkuisena vuoden 1854 Krimin sodan maisemissa. Esityksen vetonaula on karismaattinen Seela Sella.
Matkailu avartaa ja erikoisuuksien etsijöillekin löytyy omia retkiään, mutta sotaturismi lienee sieltä oudoimmasta päästä. Kyse on erikoisesta ilmiöstä, jossa jännityksen nälkäiset ihmiset matkustavat siviileinä lähelle taistelutapahtumia kokemaan actionin hurmaa. Pölyn laskeuduttua ostetut tai ryövätyt sotamatkamuistot ovat sitten kovaa valuuttaa myytäväksi eteenpäin.
Näytelmäkirjailija Laura Ruohonen on kirjoittanut aiheesta nerokkaan ja purevan, tositapahtumiin perustuvan teoksen. Sotaturistit alkaa vuodesta 1854, jolloin ryhmä sodasta innostuneita lähti Tukholmasta höyryristeilijällä seuraamaan Ahvenanmaalle Bomarsundin linnoituksen pommitusta. Elettiin Krimin sodan aikaa, joka on jäänyt historiaan monien kummallisten ja uskomattomien tarinoiden sotana.
Kansallisteatterin pienelle näyttämölle rakennettu esitys on hienoa suomalais-ruotsalaista yhteistyötä. Ohjaajaksi on saatu Ruotsista menestyksekäs Åsa Kalmér sekä lavastaja-puvustaja Ann Bonander Looft. Kalmér ja Looft ovat tehneet paljon yhteistyötä aikaisemminkin, Kalmér myös Ruohosen kanssa. Mukaan on otettu myös Kalmérin luottosäveltäjä Daniel Hjort. Muinaisen anarkistin nimeä kantava säveltäjä on luonut teokseen komean ja mieleen jäävän äänimaiseman.
Yhdessä kvartetti rakentaa vaikuttavan ja härnäävän teatterikokemuksen, jossa Kansallisteatterin tekniikkaa hyödynnetään täydellä kapasiteetilla. Koko näyttämöalue on keinuva laivankansi. Katosta laskeutuu huojuvia mastoja purjeineen. Tykit jymähtelevät ja savupilvet leviävät katsomoon asti ja sotaturistit huutavat mojovan paukun jälkeen ”hurraa!”
Laura Ruohosen teos ei ole pelkästään ”julma farssi”, jollaiseksi hän itse sitä nimittää. Näytelmä on monikerroksinen ja juonirakenteessa on nähtävissä myös kasvu- ja selviytymiskertomuksen piirteitä.
Eräs hahmoista, nuori Inge (Ulla Raitio) kasvaa monien vaiheiden jälkeen seikkailunhaluisesta pimusta nuoreksi, elämää suojelevaksi äidiksi. Ingen traagista ensirakkautta, brittisotilas Jonia näyttelee hellyttävällä lämmöllä Samuli Niittymäki. Kumpikin lupaava nuori näyttelijä opiskelee Teatterikorkeakoulussa.
Tavallaan Ingen pimeää puolta, toisenlaista selviytyjää edustaa tarinan varsinainen kertoja, Anna, Sari Puumalainen. Hänkin selviytyy, mutta selviytymisen hinta ja moraaliset valinnat ovat toiset. Puumalaisen roolityö on väkevää, lihallista ja rankkaa.
Laivan kannella nähdään myös miehisiä konkareita. Muheva Kristo Salminen esittää sotamuistobisnestä tekevää Svenssonia, joka innostuu tosissaan esimerkiksi luodin lävistämästä hatusta. Markku Maalismaa esittää taitavasti tarinan roistoa, luihua Nisseä, joka toimii matkanjärjestäjänä. Maalismaan verbaliikka hipoo ilkeän mainiosti nykyaikaista markkinointikieltä. Jaakko Kytömaa ärjyy ruotsalaislaivan kapteenina, Veikko Honkanen taas huokailee brittilaivan väsyneenä adjutanttina.
Jussi Lehtosen hahmo edustaa vapaata lehdistöä, hän raportoi Amerikkaan sodasta pasifistisesti, mutta puolueettomasti. Esitykseen on lurautettu myös kutkuttava annos romanttista homoerotiikkaa: Jani Karvisen, Pete Latun ja Timo Ruuskasen tulkitsemat hiljaiset merimiehet poseeraavat uhmakkaasti tiukoissa housuissaan tykinkuulia kiillotellen.
Seela Sella on esityksen ehdoton vetonaula. Hän esittää vastustamattomalla karismalla tarinan kummajaista, vanhaa skottiamiraalia ”Black-Charlieta”, jolle sotiminen on kutsumus 79 vuoden iästä huolimatta. Hahmo on kiehtovan ambivalenttinen. Röyhkeä militantti, joka vähät piittaa siviiliuhreista, mutta on huolissaan Skotlannissa viruvista koiristaan; humoristinen julmuri, näkijä, joka filosofoi sotienkäynnin tulevaisuudesta: ”Sadan vuoden kuluttua sotia käydään vaan nojatuoleista käsin.”; viinaan menevä uhoaja, hullu pistoolia heilutteleva pomo, joka kuitenkin saa sympatiat puolelleen. Ja kuitenkin tämän illuusion rakentaa uskomaton nainen, yleisön rakastama Seela Sella!
Tarinan käänteet kiikuttavat sotaturisteja ja yleisöä Ahvenanmaalta Kokkolan ja Oulun edustalle, lopulta Solovetskin pelätylle vankisaarelle Vienanmerelle. Solovetskissä pelattu julma ”karhuleikki” toimii näytelmän toistuvana metaforana Puumalaisen hurjissa monologeissa. Vankeja haastettiin kirjaimellisesti pudotuspeliin, josta ei katsojia puuttunut. Samalla päästään teeman ytimeen. Mikä vetää katsomaan erilaisia julmuuksia ja miksi. Ruohonen tarjoaa melko sarkastisen vastuksen: muuten elämä olisi tyhjää ja tylsää. Tyhjyyttä on pakko täyttää jollakin. Black Charlie toteaa ironisesti Seela Sellan suulla: ”Pahuus on vain mielikuvituksen puutetta!”
Ruohonen ja Kalmér ovat rakentaneet esitykseen salakavalan koukun. Vaikka näytelmä perustuu tositapahtumiin, esitys avaa outoja mielikuvia alitajuntaan ja nykymediaan. Tämän saa aikaan esityksen provosoiva tyylilaji ja hyvät näyttelijät. Puvustus ei ole varsinaisesti historiallista, ei myöskään henkilöiden puhe. Nykysuomea puhuvat näyttelijät hypnotisoivat katsojaa röyhkeällä tuijotuksella ja suoralla kontaktilla. Näytelmää seuratessani huomaan samalla miettiväni väkivaltaelokuvia, härkätaisteluita, sotaromantiikkaa, tosi-tv-sarjoja ja median tiedotusta esimerkiksi Lähi-idän sodista. Tyylittely ja hypnoottisuus toimivat.
Ei Sotaturistit aivan ongelmaton esitys ole. Romanttinen rakkaustarina lohkaisee koskettavuudestaan huolimatta pitkästä kestosta melkoisen palan. Esityksen tyylittely taas pakottaa katsojan oleman skarppina koko ajan. Historialliset faktat joko ehtii tajuta, tai sitten ei. Henkilöhahmot ja juonen käänteet meinaavat sekoittua, mutta se ei varsinaisesti häiritse.
Minua kiinnosti esityksen metaforinen piruilu ja tyylittely eniten. Julma farssi imaisee mukaansa salakavalasti. Näytelmän monista hahmoista useat vetävät häntänsä oven raosta, kuka mitenkin. Entä katsomossa? Omaatuntoa alkaa kolkuttaa. Fyysiset sodathan ovat kaukana ja mielenrauhaa voi ostaa muutamalla roposella joulukeräykseen. Kuulemma Afganistaniin ja Irakiin tehdään sotaturismimatkoja. Vaikka selkää kylmää, tieto ei yllätä. Siitäkö pakettiin erilainen matkalahja?
Skenet-verkkolehti
Skenet on Helsingin kaupungin kulttuuriasiainkeskuksen julkaisema nettilehti, jonka ideana on tukea taiteen tekijöitä ja yksittäisiä taiteilijoita kulttuuritapahtumien tiedotusvälineenä.
Linkit:
Lisätietoa esityksestä Skenetin verkkosivuilta Skenet-verkkolehden etusivulle
Teksti: Skenet / Martti Mäkelä
Kuva: Skenet-verkkosivut / Stefan Bremer
