Kriitikon silmin - Skenet arvioi
Vanja-eno
Klassikko saa upean päivityksen Teatteri Avoimissa Ovissa. Heini Tolan ohjauksessa on energiaa ja riipaisevaa koskettavuutta.
Vierailuteatterin tutusta vakiokaartista on hitsautunut yhteen toimiva ensemble.
Teatteri Avoimien Ovien syyskausi avautuu komeasti Anton Tsehovin rakastetulla klassikolla. Avoimien ovien johtaja-ohjaaja Heini Tola hurahti Antoniin jo opiskeluaikanaan ja mihinkäs klassikon vetovoima katoaisi. Tolan henkilökohtainen suru aviomiehen kuolemasta on tuonut Vanjaan järkyttävää koskettavuutta ja vimmaa.
Jollain tavalla tällaisen teatterin kulmakiven tuominen Teatteri Avoimien Ovien vähän sofistikoituneeseen ilmapiiriin teki paikasta nyt viimeistään todellisen teatterin. Entinen pankin konttori on vääjäämättä taiteilijoiden hallussa, lopullisesti. Tällä en tietenkään väheksy aikaisemmin tehtyjä produktioita, nyt vain jokin muuttui.
Suuri konkreettinen muutos oli ensinnäkin näyttämökuva. Intiimi, mutta pitkä ja kapea tila oli nyt rakennettu rohkeasti uusiksi. Katsomo oli jaettu kahteen osaan, näyttämön jäädessä keskelle. Näin näyttelijät haastavasti ja jännittävästi joutuivat näyttelemään kahteen suuntaan, eli olemaan läsnä myös poispäin yleisöstä. Ratkaisu oli toimiva, sillä sellaistahan se on todellisessakin elämässä. Joskus elämän tärkeät keskustelut ja mittelöt käydään siten, että kumppani ei ole koko ajan kirkkaassa valossa silmien edessä.
Myös vakiintunut, yhteen toimiva näyttelijäkaarti ja luottomuusikko Pirjo Bergströmin musiikki hitsasivat kokonaisuuden yhteen todelliseksi teatteriksi. Onhan Bergström esiintynyt Avoimissa Ovissa monesti. Vierailuteatteri on muuttunut ammattiteatteriksi.
Tsehov on länsimaisen teatteritaiteen kulmakivi ja Vanja-enon ajankohtaisuus vain lisääntyy luonnon tuhoamisen kautta. Nyt näytelmän surullinen profetia on toteutunut globaalisti: Metsien häviäminen ja hävittäminen ei koske enää pelkästään Venäjää, vaan koko maapalloa. Jokin ihmeellinen ironia piilee siinä, että esitys on juuri nyt, kun Helsingistä vähitellen hälvenee Venäjän metsäpalojen katku. Oivaltavasti metsistä kiinnostunut lääkäri Astrov (Valtteri Tuominen) puristaa sylissään karttapalloa, jota tuijottaa kuin Nostradamus ikään.
Klassinen, haikea salonkidraama on saanut Tolan ohjauksessa viiltäviä ja koskettavia piirteitä. Energia pursuu ja tunteet leiskuvat. Pienessä tilassa esitys tuntuu tulevan hyvin lähelle, tähän ja nyt. Kosketuspinta nykyhetkeen toimii uudella tavalla.
Tola on sovittanut ja lyhentänyt tekstin yleisöystävällisesti ja toimivasti viidelle näyttelijälle. Juhani Rajalinin esittämä professori on juuri niin kärttyisä ja v..mäinen, kuin pitääkin ja tuo esitykseen raadollista itseironiaa. Ella Keranto hehkuu hänen rinnallaan nuorena vaimona. Tai sinänsähän hahmo kärsii, mutta Keranto loistaa silmät palaen. Ennen vähän levottomaan näyttelijäntyöhön on tullut selkeyttä ja vahvaa karismaa.
Valtteri Tuominen hyppää mainiosti lääkäri Astrovin housuihin. Tällä kertaa aivan konkreettisesti, sillä mies on puettu seksikkäästi mustiin ja nahkaisiin 30-luvun moottoripyörähousuihin. Kerannon ja Tuomisen välillä kemia todella toimii. Samanhenkisyyttä korostavat välillä henkilöiden pitämät aurinkolasit.
Outi Vuoriranta piirtää selkeän roolin hiljaa kärsivästä Sonjasta. Keijun siipien kanssa tanssiminen toi mukaan riipaisevaa rakastumisen naiiviutta, kun tiedämme miten vääjäämättömän onneton hänen rakkautensa on.
Kaikkein vahvimman työn tekee kuitenkin Jukka Pitkänen nimiroolissa. Koomisiin osiin ja stand-uppiin keskittynyt mies on vihdoinkin löytänyt herkkyytensä. Tai sanotaanko, että on Tolan roolivalinta on todella siunauksellinen. Pitkänen saa Vanjaansa hyvin lähelle tulevaa tunnistettavuutta ja kipua. Hukkaan menneen elämän epätoivo, jopa raivo on riipaisevaa katsottavaa. Samalla hahmossa on haurasta herkkyyttä ja surua. Pitkäsen ja Vuorirannan loppudialogi on vaikuttavinta, mitä pitkään aikaan olen nähnyt.
Esityksen niittaa yhteen Bergströmin mainio musiikki, joka siirtyilee rempseiden laulujen kautta haikeisiin ja herkkiin tunnelmiin. Annukka Pykäläisen minimalistinen lavastus luottaa vahvoihin symboleihin: On tikkaat ja tikkataulu, sekä ikkunalasit. Ikkunasta näkee ulos, tikkaita pääsee ylös, mutta pakoon ei pääse. Jäljelle jää tikanheitto.
Kaiken kaikkiaan Vanja-eno on saanut hienon päivityksen vuoteen 2006 ja Tola tiimeineen on tehnyt hyvää työtä. Tarkasta paneutumisesta teemaan kertoo myös kiinnostava ja kattava Tsehov-näyttely, joka kiertää Avoimien Ovien seiniä. Antonin henki tuli Töölöön jäädäkseen.
Skenet-verkkolehti
Skenet on Helsingin kaupungin kulttuuriasiainkeskuksen julkaisema nettilehti, jonka ideana on tukea taiteen tekijöitä ja yksittäisiä taiteilijoita kulttuuritapahtumien tiedotusvälineenä.
Linkit:
Lisätietoa esityksestä Skenetin verkkosivuilta Skenet-verkkolehden etusivulle
Teksti: Martti K. Mäkelä
Kuva: Heli Sorjonen
