Sananen teatterimaailmasta
Teatterin moraalinen vastuu
Helsingin Kaupunginteatterin teatterinjohtaja Asko Sarkola pohtii näyttämötaiteen syntyä ja sen kehityskaarta nykymuotoonsa.
Pääkirjoitus Teatteriin-lehdessä 2/2007
Monilla asioilla arkisessa ympäristössämme on pitkä historia. Pidempi kuin tullaan ajatelleeksikaan. Pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen, mutta sen keksiminen aikoinaan on ollut mullistavaa. Uusia sovelluksia keksinnöistä ilmestyy ja tarvitaan koko ajan.
Mutta milloin keksittiin teatteri? Minä uskon, että se tapahtui aika nopeasti tulenteon keksimisen jälkeen. Sytytettiin nuotio suojaksi pimeyttä ja petoja vastaan, istuttiin sen ympärillä - ja alettiin kertoa tarinoita. Mieluiten kuunneltiin varmaan kertojaa, joka osasi ääntään muuntelemalla, eleillä ja ilmeillä tehostaa puhettaan: hänkö lie ollut ensimmäinen näyttelijä, teatterin esi-isä?
Teatterin varhaiset muodot ilmenevät myös selkeästi lasten leikeissä, he esittävät ja eläytyvät ja ottavat siten haltuunsa maailmaa. Leikki laajentaa elinpiiriä, se sallii kurkistamisen tunteisiin ja tapahtumiin, joihin muutoin ei ole pääsyä. Leikki ja näytteleminen ovat niin läheistä sukua, että monissa kielissä niistä käytetään samaa sanaa. Teatteri, ihminen esittämässä toiselle kokemaansa tai kuvittelemaansa, on peruskeksintöjä, niin läheisesti se liittyy sekä yhteisön että yksilön kehitykseen.
Mielikuvituksen voimalla on ollut mahdollista tarkastella monimutkaisia asioita eri näkökulmista, harkita erilaisia johtopäätöksiä ja vaihtoehtoja, outoihin tunteisiin ja kohtaloihin on voitu samaistua. Teatteri on vanhempi kuin kirjoitustaito ja paljon varhaisempi keksintö kuin raha.
Tekninen kehitys on tuonut uusia tehokeinoja teatterille ja uusia mahdollisuuksia, mutta keskellä näyttämöä on edelleen elävä ihminen. Elokuva, televisio, videot toivat tilaisuuden toistoon. Voi seurata yhä uudelleen samaa tarinaa tai jopa yksittäistä suoritusta. Silti ne eivät ole horjuttaneet teatterin ominta aluetta: elävää kohtaamista.
Katsomoon kokoontuu iltaisin muinaisen nuotiopiirin vastine: hetki, jolloin tuttukin tarina kerrotaan uutena, joka lumoaa ja synnyttää yhteyden kertojien ja kuuntelijain kesken. Esityksen ajan kaikki ovat saman tarinan ympärillä, silti esitys kerrotaan yksilölle, yhdelle katsojalle, ei massalle, ja jokainen seuraa hieman erilaista tarinaa omien elämystensä kautta. Teatterissa katsoja tutkii itseään, on rauhallinen oma paikka ja aika, vaikeatkin asiat havainnollistuvat eikä mielikuvituksella ole rajoja.
Jos teatteria ei olisi, kyllä sellainen perusasia pitäisi keksiä.
Linkit:
Teatteriin-lehden verkkoversio Helsingin kaupunginteatterin verkkosivut
Teksti: Teatterinjohtaja Asko Sarkola
kuva: Helsingin kaupunginteatteri
