Kriitikon silmin - Skenet arvioi
Eläintarhanhuvila 9
Eläintarhanhuvila 9 koettelee kielen ja muistamisen rajoja. Se on monella tasolla liikkuva sisäinen matka lapsuuden vaiettujen asioiden ja niistä nousevan syyllisyyden kohtaamiseen.
Kaisa Korhosen ohjaus kiinnittää abstraktin ja älyllisen matkan koskettavaan näyttelijäntyöhön. Lopputulos on hillitty mutta mieleenpainuva pohdinta, jossa vaikeat asiat henkilöityvät ja muuttuvat ihmisen sisäisen elämän kuvaukseksi. Kirsti Simonsuuren romaani Eläintarhanhuvila yhdeksän on siirtynyt Seppo Parkkisen dramatisoimana ja Korhosen ohjaamana puoli-Q:n näyttämölle.
Romaanin päätarina tapahtuu kahdessa eri ajassa. Toisaalta kerrotaan aikuisesta Kilistä tänä päivänä. Kirjailija-kääntäjä on kosmopoliitti kielentaituri, joka joutuu kohtaamaan menneisyytensä surun.
Parkkinen on tehnyt Kilin elämän tärkeistä oivalluspisteitä dramatisointinsa kaaren. Oivallukset tapahtuvat tässä ja nyt. Silti niiden tiivistämät muistot tuovat kaikkiin kohtauksiin myös ajallista perspektiiviä. Kili ostaa Zagrebissa romanitytöltä kiiltokuvan, jossa on suojelusenkeli. Suojelusenkeli vartioi kuvassa kahta lasta, mutta Kili muistaa omasta lapsuudestaan, ettei se niin tehnytkään. Hän palaa 50-luvun lapsuuteensa, jota varjosti vaikeasti kehitysvammaisen Ilona-siskon lohduton kohtalo.
Ilona merkitsi Kilille äärettömän paljon, mutta vanhemmat eivät jaksaneet hoitaa vaikeavammaista tytärtään. Niinpä Ilona sijoitettiin kehitysvammaisten lasten Rinnekotiin, joka tuolloin sijaitsi Eläintarhanhuvila yhdeksässä. Suru siskon kohtalosta on painunut syvälle Kilin mieleen. Vasta nyt, keski-ikäisenä hän on valmis käsittelemään menneisyyden salattua asiaa. Miksi hän sai oppia lukemaan ja juoksemaan? Miksi hänen kielensä oli arvokkaampaa kuin Kilin kieli, joka ei suostunut muiden määräämiin kaavoihin?
Kili alkaa selvittää Ilonen sairautta. Miten sitä silloin hoidettiin? Miten sitä hoidettaisiin nyt? Selvitystyön myötä hän lopulta joutuu suremaan Ilonan kohtalon ja samalla pystyy hyväksymään sen, vaikkei vanhemmilleen ehkä lopullisesti voikaan antaa anteeksi. Kielen monimuotoisuus kietoo esityksen kiehtovaan syleilyynsä. Kielen syntyminen, sillä hallitseminen sekä kielen ja kommunikaation yhteydet vievät pitkiin pohdintoihin. Onneksi tarinan voimakas side konkreettisiin tapahtumiin ja ajankuviin, kuten 50-luvun Helsinkiin, estää esitystä liukumasta missään vaiheessa teorioihin.
Näyttämökuvan yhtäaikainen väljyys ja intiimiys antavat heti ensi hetkestä alkaen ajatuksille ja tunteille tilaa. Lähes tyhjä, pylväillä rajattu näyttämökuva nojaa vain muutamaan keskeiseen eineeseen. Väljä tila muuntuu Ina Niemelän valosuunnittelun avulla pehmeistä, lämpimistä lähikuvista kuulaiksi ja karun viileiksi kaukokuviksi. Viittaukset taidehistoriaan ja myytteihin limittyvät kiinnostavasti vammaisuusaiheen kanssa.
Kaisa Korhonen on ajatusponnisteluja vaativien esitysten ohjaaja. Hänen ohjauksensa pulssi tuntuu väliin liian hitaalta. Eläintarhanhuvila 9 ei kosiskele eikä päästä helposti ytimeensä. Mutta ei pidä hätiköidä. Lopulta se lahjoittaa taide-elämyksen, jossa elämän ääripäät yhdistyvät suurella taidolla ja viisaudella.
Skenet-verkkolehti
Skenet on Helsingin kaupungin kulttuuriasiainkeskuksen julkaisema nettilehti, jonka ideana on tukea taiteen tekijöitä ja yksittäisiä taiteilijoita kulttuuritapahtumien tiedotusvälineenä.
Linkit:
Lisätietoa esityksestä Skenetin verkkosivuilta Skenet-verkkolehden etusivulle Q-teatterin verkkosivut
Teksti: Maria Säkö
Kuva: Skenet
