Helsingin kaupunginkirjasto - Sanojen aika
Maarit Verronen - oman tiensä kulkija
Sanojen ajan kirjailijaesittelyssä on tällä kertaa kirjailija Maarit Verronen.
Lähes parikymmenvuotisen kirjailijauransa aikana Maarit Verronen (s.
1965) on ehtinyt julkaista tiuhaan tahtiin, vuoden tai kahden välein, koko
joukon romaaneja ja novellikokoelmia, sekä yhden matkakirjan. Verronen aloitti
uransa kirjoittamalla novelleja scifi- ja fantasialehtiin, kuten
Aikakoneeseen ja Porttiin ja myös hänen alkupään teoksensa ovat
lajityypiltään fantasiaa ja reaalifantasiaa, kun taas viimeisimmät teokset ovat
enemmän kiinni tässä todellisuudessa, poikkeuksena tieteisromaani
Karsintavaihe (Tammi, 2008).
Realistisimmillaankin Maarit Verronen on
kotimaisen kirjallisuuden kentällä oman tiensä kulkija. Kirjailijan tyyli on
kaukana suomalaiseen kirjallisuuteen syvään juurtuneesta arkirealismista, mitään
tavanomaisia avioliittodraamoja ei hänen kirjojensa sivuilta voi löytää, vaan
henkilöhahmot ovat yhteisöissään eräänlaisia outolintuja, ulkopuolisia
tarkkailijoita. Sivullisuuden lisäksi yhteisön ja yksilön suhde onkin Verrosen
tuotannossa usein toistuva teema.
Kauhukertomuksia, fantasiaa,
tieteisfiktiota
Verrosen esikoisteos Älä maksa lautturille
ilmestyi vuonna 1992 ja se sai Kalevi Jäntin palkinnon. Kokoelman kertomukset
liikkuvat laajalla skaalalla aina tieteisfiktiosta fantasiaan ja kauhuun.
Novelli "Valaat ja albatrossit" sijoittuu jonnekin tulevaisuuteen, koko maailma
on sodassa - siinä viimeisessä - aseita kuljettava rahtilaiva seilaa pohjoisilla
vesillä ja tekee huomioita merkillisistä luonnonilmiöistä: näyttää siltä kuin
luontokin nousisi ihmistä vastaan. Vain ne, jotka ymmärtävät valaiden kieltä,
Antarktiksen karua kauneutta, voivat säilyä hengissä. Niminovelli "Älä maksa
lautturille" taas on kauhukertomus opiskelijapojasta joka pestautuu
lossivahdiksi syrjäseudulle siinä toivossa, että ehtii tylsän hommansa aikana
lukea tenttikirjoja, mutta joutuu pian korjaamaan väärän käsityksensä, kun
eräänä yönä kohtaa salaperäisen, huppupäisen miehen,
Lautturin.
Esikoisnovellikokoelmassa on useita kertomuksia, joiden
keskiössä on eristynyt sveitsiläislaakso ja myyttisiä piirteitä omaava mies,
Peter Urd, syöksylaskun maailmanmestari, joka ei vanhene koskaan ja joka jo
pikkulapsena selviää leikiten maanvyöryistä, lumivyöryistä ja aikuisille
miehillekin ylivoimaisen raskaista töistä. Vain vuotta esikoisteoksensa
ilmestymisen jälkeen Verronen julkaisikin romaanin Yksinäinen vuori
(Kirjayhtymä, 1993), jossa hän kertoo koko Peter Urdin merkillisen tarinan.
Peter Urdissa on supersankarimaisia, fantasian henkilöhahmoille ominaisia
yliluonnollisia piirteitä: hän on muun muassa vahingoittumaton ja hänellä on
laakson ja vuorten suojelus. Yksinäisen vuoren maailma on fantastisista
piirteistään huolimatta kuitenkin vielä suhteellisen lähellä meidän
todellisuuttamme verrattuna synkkäsävyiseen romaaniin Pimeästä maasta
(Kirjayhtymä, 1995). Teoksen tapahtumat sijoittuvat kokonaan toisenlaiseen
maailmaan, jonka yhteisön jäsenet syntyvät savimaasta ja jo muutaman kuukauden
ikäisinä heidät laitetaan erilaisiin muotteihin, vahvimmista tulee Metsästäjiä,
heikommista Huolehtijoita. Jatkuvat muottiin sovittautumiset ovat äärimmäisen
tuskallisia kokemuksia, mutta ensiarvoisen tärkeitä yhteisöön kuulumisen
kannalta. Päähenkilö Ulthyraja, jonka sukupuoli jää tarinan edetessä
arvoitukseksi, ei kuitenkaan tunnu soveltuvan oikein mihinkään muottiin, vaan
päätyy kulkemaan kylästä kylään, etsimässä paikkaa johon kuulua. Monien
Verrosten päähenkilöiden tavoin myös Ulthyraja elää yhteisönsä laitamilla,
sivullisena ja kriittisenä tarkkailijana.
Myös Verrosen toiseksi
viimeisin romaani Karsintavaihe (Tammi, 2008) kuvaa yhteisöä, jossa
yksilön asema on äärimmäisen kontrolloitu. Romaanin voi oikeastaan lukea
kritiikiksi nyky-yhteiskuntaa kohtaan: jos jatkamme näin, voi tulos olla yhtä
ankea kuin Karsintavaiheen kuvaama maailma. Romaani on dystopia, kertomus
lähitulevaisuuden tehoyhteiskunnasta, jossa turvayhtiöt hallitsevat ja valvovat
ihmisiä sirujen avulla. Ihmiset luokitellaan erilaisin väristatuksin: valkoinen,
sininen ja vihreä merkitsevät kunnon kansalaista, kun taas oranssi ja punainen
ovat epäilyttävää yhteiskunta-ainesta. Elämää määrittää työ, joka sekin
kategorisoidaan arvostetuista A-tason töistä alhaisiin E-tason orjatöihin. Työn
lisäksi muuhun ei sitten juuri aikaa jääkään, yöunetkin on jätettävä pariin
vaivaiseen tuntiin jaksamispillereiden avulla. Tahdissa pysyminen on
välttämätöntä, sillä muuten status alenee ja lopulta voi käydä
huonosti.
Karsintavaiheen päähenkilö Lumi on nelikymppinen,
D-tason töihin juuttunut, mutta vihreää statusta kantava selviytyjätyyppi,
sivullinen tarkkailija, joka suhtautuu asioihin kriittisen järkevästi ja
oikeudentajuisesti. Lumi elää päivän kerrallaan, eikä haaveile turhia. Ja ehkä
juuri kaiken ulkopuolella pysyttäytyminen ja vähään tyytyminen tekee hänestä
sopeutujan, yhteiskunnassa, jossa yksilöllä ei ole arvoa, eikä tunteilla sijaa,
ihmiset on ajettu jaksamisensa äärirajoille ja turrutettu erilaisilla
psyykelääkkeillä, joita voi ostaa lähimarketista kuin mitä tahansa päivittäisiä
elintarvikkeita. Lohduttomassa dystopiassakin on silti toivoa: Lumi rakastuu
itseään reilusti vanhempaan Kaleviin, sekä ottaa vastuulleen kadonneen ystävänsä
lapsen. Yhtäkkiä on olemassa kaksi tärkeää ihmistä joiden vuoksi sinnitellä
eteenpäin.
Linkit:
Lue lisää viikon kirjailijasta Sanojen aika -verkkopalvelu
Teksti: Silene Lehto
Kuva: Lauri Mannermaa
