Helsingin kaupunginkirjasto - Sanojen aika
Viikon 51 kirjailija: Tiina Raevaara
Sanojen ajan esittelyssä on tällä viikolla kirjailija Tiina Raevaara.
Tänä vuonna esikoisteoksensa julkaissut Tiina Raevaara (s. 1979) on ilahduttava tapaus suomalaisen kirjallisuuden kentällä. Hänen taustansa on nimittäin perinteisen humanistisen opin sijasta luonnontieteissä ja hän on jopa väitellyt perinnöllisyystieteen alalta. Tausta näkyy onneksi myös hänen teoksissaan: useissa lehdissä julkaistuissa novelleissaan sekä romaanissaan Eräänä päivänä tyhjä taivas (Teos, 2008). Raevaara kuvaa luonto ja eliöitä hätkähdyttävästi, usein jopa eläinten näkökulmasta.
Usva-verkkolehdessä julkaistussa novellissa ”Sudenkorento” (2007) korentotutkija tekee luonnonhelmassa havaintoja lukuisista sudenkorentolajeista, mutta myös oudosta keski-ikäisen miehestä. Mies ilmestyy päivästä toiseen yllättäen metsän keskeltä ja tarkkailee tutkijan toimia. Muodonmuutosta sekä toden ja kuvitellun välistä suhdetta käsittelevä novelli yhdistelee keskenään unenomaisia jaksoja ja luonnontieteellistä sanastoa. Yhdistelmä lähestyy suomalaista spekulatiivisen fiktion koulukunnan tyyliä (J. Pekka Mäkelä, Pasi Ilmari Jääskeläinen). Raevaara ei kuitenkaan ole kiinnostunut tietoisesta kirjallisuuden lajityyppien sekoittamisesta, vaan hänellä asiat kumpuavat tietynlaisesta haltioitumisen tilasta, jossa asiat hämärtyvät.
Novellissa ”Mäkinen väki” (Usva-verkkolehti, 2006) hirvikolarissa vaimonsa menettänyt mies kohtaa pihallaan outoja tummia hahmoja. Mies asettaa otuksille ansoja ja onnistuu myös pyydystämään niitä. Otukset ovat etäisesti ihmistä muistuttavia painajaismaisia mutantteja: ihmisen ja eläimen välimuotoja. Mies onnistuu pyydystämään ja surmaamaan ison läjän hiippareita. Toinen toistaan oudommat tapahtumat seuraavat unen logiikkaa. Ihmeellinen tapahtumasarja esitetään lakonisesti, ikään kuin tapahtumissa ei olisi mitään kummallista.
Raevaara kirjoittaa Sanojen ajan omissa sanoissaan, että ”mielikuvitukseni on ehkä liiankin tehokas: olen huono esimerkiksi etsimään tavaroita, koska ”sielun silmin” voin nähdä kadonneen esineen kymmenissä eri paikoissa, enkä erota kuvitelmaa todellisesta muistikuvasta. Aikuisikään asti kärsin myös painajaisista.”
Vilkas mielikuvitus, alitajunnan syvät virrat, metamorfoosit ja unenkaltaiset tietoisuuksien sekoittumiset ovat vallalla myös Raevaaran esikoisromaanissa Eräänä päivänä tyhjä taivas. Science fiction –kirjallisuudesta tuttu dystopia luonnonkatastrofien ja ydinsodan jälkeisestä maailmasta sekoittuu siinä monipuoliseen luonnon ja eläinten kuvaukseen. Perheensä kadottanut tyttö harhailee outoon keitaan kaltaiseen rehevään metsään, jonka keskellä on hänen syntymäkotinsa. Kotia ja sen ympärille rakennettua uutta taloa asuttaa hänen isänsä ja veljensä. Kummallista, rutiininomaista elämää viettävä porukka ottaa siskon hoiteisiinsa. Muistot, pelot ja mielikuvitus alkavat elää omaa elämäänsä ja talon salaisuudet avautuvat vähitellen. Tyttö löytää talon kätköistä viipaleen omaa historiaansa, mutta paljon jää myös arvoitukseksi.
Raevaaran kieli tavoittaa hyvin ajatuksen outoon maailmaan eksyneestä lapsesta. Tuhoutuneen maailman keskellä sijaitsevassa metsässä ja talossa kielellinen ilmaisu on menettänyt merkityksensä: asioita ei enää muisteta ja niistä ei myöskään osata enää puhua. Maailmasta on tullut käsittämätön paikka ja ihmiset elävät aistiensa ja rutiininomaisten käyttäytymismalliensa vankeina. Samalla ihmisen ja eläimen välinen raja on alkanut hämärtyä.
Raevaara on aistivoimainen kirjoittaja. Hän ei älyllistä liikaa ja pitää kielen puhtaana teennäisestä symboliikasta. Hän liikkuu usein esikielellisellä, tiedostamattoman alueella ja tavoittaa näin kaikille ihmisille yhteisiä kokemuksia. ”Sudenkorennon” tieteelliseen ajatusmaailmaan eksynyt tutkija, ”Mäkisen väen” masentunut unissakävelijä ja Eräänä päivänä tyhjän taivaan hämmentynyt ja viaton tyttö hahmottuvat henkilöhahmoina jo pelkästään lauseen tasolla. Ylimääräisiä selityksiä ei tarvita.
Raevaaran teoksissa etsitään yhteyttä eliölajien ja yhteisöjen välille. Ulkopuolelle jääminen ja kontaktien puute ei ole hänen maailmassaan hyvästä. Todellinen vaara piilee nimittäin useimmiten itseensä käpertyneen yhteisön tai yksilön sisällä, ei välttämättä ulkopuolella.
Linkit:
Teksti: Jukka Uotila
Kuva: Sanojen aika
