Helsingin kaupunginkirjasto - Sanojen aika
Viikon 29 kirjailija: Anni Polva
Sanojan ajan esittelyssä on tällä kertaa pitkän linjan kirjailija Anni Polva.
Teinityttönä luin hyllymetrillisen Anni Polvan romaaneja suuresti nauttien. Kirjat olivat pirteän romanttisia ja viihdyttäviä eikä niissä ollut muuta vikaa kuin se, että viimeinen sivu tuli kovin nopeasti vastaan. Tarttuessani vuosia myöhemmin kirjoihin uudestaan odotan mukavaa viihdetuokiota, mutta lukiessani huomaankin kulmien kurtistuvan ja rennon lukuasennon suoristuvan - Nostalginen Lukija muuttuu Kriittiseksi Lukijaksi. Kriittinen Lukija tarrautuu kirjoihin tiukalla otteella ja sysää teinilukijan muistot romukoppaan. Aikansa puhistuaan Kriittinen Lukija alkaa sääliä roskiin heitettyjä lukumuistojaan ja päättää olla niin objektiivinen lukija kuin mahdollista (vaikkei objektiiviseen lukijaan uskokaan) ja pohtia ympärilleen kasaamiaan kirjoja vakavasti.
Miehet ja naiset kompastuvat toisiinsa, rakkauteen ja asenteisiin
Anni Polvan viihderomaanien sisältönä on pidetty kommelluksien värittämää rakkaustarinaa, jossa nuori neitonen valloittaa komean, hieman vastahakoisen miehen sanavalmiudellaan ja raikkaudellaan. Näinhän se meneekin. Sankarittaret ovat ehdottoman raittiita, korkeamoraalisia, meikkiä ja ylenmääräistä koristelua karttavia nuoria naisia, joiden korkein päämäärä on avioliitto – mutta ei tietenkään minkälaisen miehen kanssa tahansa. Jo ensimmäisessä romaanissaan Rakasta minua hiukan! –Kertomus työpalvelulomasta (1945) määritellään Polvan romaanien ihannemies:
Lulu tunsi, ettei hän ollutkaan odottanut mieheltä mitään kesyä ja tavanomaista. Jos tämä olisi autellut ja selitellyt ja pyydellyt anteeksi, olisi hän menettänyt puolet ihanuudestaan. Juuri tuollainen miehen tulikin olla: itsekäs, itsepäinen, teräkselle kalahtava, niin ettei häntä noin vain taivuteltaisi.
Kirjasta toiseen vaeltava Kriittinen Lukija löytää miestyypin liki jokaisesta lukemastaan Polvan romaanista, mutta hän näkee miehissä muutakin. Näissä on paljon tukahdutettua väkivaltaa, joka purkautuu esiin vihaisina sanoina, tönimisinä, naisen käsivarsiin puserrettuina mustelmina ja kilpakosijan leukaan lennätettyinä nyrkiniskuina. Teosten nuoret sankarittaret eivät näe kosijoittensa käyttäytymistä ongelmana itselleen ja odotetulle avioliitolle, heille käytös on mustasukkaisuutta ja siksi rakkautta. Mitä mustasukkaisempi, sitä rakastavampi. Kosintakaan ei ole normaalisti ylen romanttinen, vaan mies ilmoittaa turhia kyselemättä valitsemalleen naiselle ottavansa tämän vaimokseen.
Naisen ja miehen eriarvoisuus on teoksissa selviö, miehet määräävät ja naiset alistuvat. Mustasukkaisuus on Polvan teoksissa miehille sopiva tunne, sitä ei kyseenalaisteta edes aggressiivisia muotoja saadessaan. Naisten mustasukkaisuus puolestaan näytetään naurettavana ja mustasukkainen nainen – varsinkin vanhempi nainen – kuvataan tiukkahuuliseksi vahtijaksi, joka on ympäristönsä jatkuvan pilkan kohde (esimerkiksi Rakkautta ja kaalintaimia –teoksen Jalmariaan vahtiva Saara). Asenteellisuus on kompastuttaa Kriittisen Lukijan alkuunsa, mutta muistaessaan kirjojen valtavan suosion ja nuoruutensa iloisen lukemisen hän päättää sisukkaasti jatkaa – vaikkei kykenekään samastumaan teosten reippaisiin sankarittariin. Onhan kirjoissa oltava hyvääkin.
Kun pitää mielessä kirjailijan pitkän uran – esikoisteos ilmestyi 1945 ja viimeinen romanttiseksi viihderomaaniksi katsottava Älähän änkee! 1981 – voi pohtia miten suomalaisen asenneilmaston muutokset näkyvät teoksissa. Polvan romaanit ovatkin sekoitus ajatonta viihderomaania ja teosten ilmestymisaikaa heijastavaa tapa- ja asennekulttuuria. Ja juuri tästä yhdistelmästä Kriittinen Lukija löytää uudelleen lukuilon. Kun teoksia alkaa lukea ohi pelkän rakkaustarinan, löytää niistä viehättävää ajan patinaa ja menneiden vuosikymmenten käytöskoodeja. Parhaimmillaan Polvan romaanit ovat kelpo viihdettä, joita Kriittinen Lukijakin lukee mieluusti. Hän löytää suosikkinsa kirjailijan alkupään tuotannosta, jossa maaseudun elämää kuvataan pinnallisesti mutta elävästi. Romaaneissa on aina kesä ja heinäpouta, hevonen kiidättää kirkkokiesejä tai kuljettaa viljasäkkejä myllylle. Isäntien ja emäntien, piikojen ja renkien parisuhdesotkut tuovat rakkauden moni-ilmeisyyttä ja värikkyyttä kirjasta toiseen liki samankaltaisena näyttäytyvän sankariparin taustalle.
Lue esittely kokonaan Sanojan ajan sivuilta.
Linkit:
Teksti: Tuija Lassila
Kuva: Karisto Oy
