Helsingin kaupunginkirjasto - Sanojen aika
Viikon 43 kirjailija: Risto Oikarinen
Sanojen ajan kirjailijaesittelyssä on tällä kertaa runoilija Risto OIkarinen.
Sanot ikävöiväsi toista, näkymätöntä todellisuutta. Minä olen tässä.”
Kaksi runokokoelmaa kirjoittanut Risto Oikarinen, 31, on vaikeasti määriteltävä runoilija. Hän menee proosarunoissaan ihmiskokemuksen juuriin asti, muttei tyydy kuvaamaan vain tätä maailmaa. Vaikka Oikarinen koskettelee runoissaan teologisia kysymyksiä, ei hänen tekstejään uskalla kutsua yksiselitteisesti uskonnollisiksi. Oikarinen onkin laajentanut runokokoelmillaan käsitystä siitä, mitä moderni uskonnollinen runous on.
Oikarinen kasvoi Kajaanissa pappisperheessä. Muusikonopintojen jälkeen hän lähti opiskelemaan teologiaa. Vuonna 2003 Oikarinen voitti Eino Leinon juhlavuoden runokilpailun. Esikoiskokoelma Puupuhaltaja ilmestyi vuonna 2005 ja toi runoilijalle Kalevi Jäntin palkinnon.
Kristinuskon vaikutus tulee Oikarisen tuotannossa esiin kuvina, hahmoina ja teemoina. Oikarinen ei kuitenkaan niele uskonkappaleita sellaisinaan. Hän toki tuntee Sanansa ja sen pohjalta kirjoitetun, mutta rakentaa omanlaistaan, ennennäkemätöntä runomaailmaa. Esikoiskokoelmassaan Oikarinen kirjoittaa vapautuneesti myös seksuaalisuudesta. Oikarisen runoissa henki ja ruumis eivät hyli toisiaan.
”Mutta nyt, kun aurinko nousee, juoksen kirkonmäeltä alas rautatieasemalle, Pietarin junaan, jossa nytkähdämme tytön kanssa liikkeelle, sillä niin minä ikävöin toista napaa kuin pimeää junaa, vettä nousevaa, erämaahani vesirajaa.”
Toisaalta Oikarinen tiedostaa, että ihmisenä olemiseen, etenkin seksuaalisuuteen ja ruumiillisuuteen, liittyy usein sovittamattomia ristiriitoja. Runoilija käsittelee ihmisyyden kivuliasta puolta toisessa kokoelmassaan, esikoista ankarammassa Katumusharjoituksia-teoksessa (2008).
Kaikkeuden kolmisointu
”Sanon olevani kärsivä poika, vaikka minä olen innokas kilipukki, niin sinä sanot, hyppään aidan yli iholle, minun ihoni tuoksuu messiaalle, enemmän aasille --- voi tyttö parka, kun minä olen laiska sika, siipiäni kokeileva syöttöhanhi ja kilpasonnien seurakunta, viisi leipää, kaksi kalaa ja kolme sotkettua tallia, sinä sanot, että nyt minä olen jo vuohi ja alistan eksynyttä karitsaa, sinua, vaikka minä olen paimen, sinä sanoja, minä, kukko ja kanoja.”
Muusikkotausta näkyy Oikarisen runoissa korostuneena rytmillisyytenä ja vapaana assosiointina. Etenkin esikoiskokoelma soi ja svengaa kuin free jazz. Oikarisen vimmainen individualismi ja kapinamieli vievät häntä kohti omaa sointia ja ääntä. Rosoisuus ja keskeneräisyys kuuluvat runoon.
"Puhallan haudallani puupuhallinta, aallot kuluttavat rantakiviä kuin ikivihreitä ja roiskivat minulle nuottejaan, kaislan kappaleita, munan kuoria, kalojen päitä ja valaiden huolia; tartun sormillani aaltojen melodiaan kuin sorkkarautaan --- minä sulkeudun soitinkoteloon, kunnes meri kääntää kylkeään, sade lakkaa ja sormeni sattuvat soittimen oksakohtiin, toisiin kappaleisiin.”
Kuka minä olen? Mistä kaikki tulee? Ketä saamme kiittää? Puupuhaltajassa Oikarinen palaa peruskysymysten äärelle ja kirjaa ylös pohjoisen miesten henkistä ja hengellistä perintöä. Kolmeen lukuun ja 33 runoon jakautuva kokoelma tarjoaa avokätisesti aineksia tulkinnoille. Kannessa komeilee kolmisointu, tonaalisen musiikin perusta. Kristinuskossa luku kolme viittaa kolmiyhteyteen: Isän, Pojan ja Pyhän hengen liittoon. Runot avautuvat pohdinnoiksi sukupolvien jatkumosta, jumalan ja ihmisen suhteesta sekä ihmisen paikasta osana luomakuntaa.
Lue esittely kokonaan Sanojen ajan sivuilta.
Linkit:
Teksti: Niina Holm
Kuva: Gummerus
