Helsingin kaupunginkirjasto - Sanojen aika
Viikon 26 kirjailija: Juuli Niemi
Sanojen ajan esittelyssä ja haastattelussa on tällä kertaa kirjailija Juuli Niemi.
Juuli Niemi (s.1981) on uudemman runosukupolven kirjailija, joka on julkaissut kaksi proosarunoteosta Tara (2003) ja Pitkästä ilosta (2005) sekä novellikokoelman Tule hyvä (2007). Proosaruno ja runollinen proosa yhdistyvät hänen teksteissään omaperäiseksi ääneksi.
Niemi on opiskellut aikaisemmin Oriveden opistolla ja opiskelee nyt Helsingin Yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä kirjoittamisen ohessa. Hän myös haluaisi käydä Skotlannissa vaeltamassa ja pitää museoissa maleksimisesta.
Esikoiskirjasi Tara on runotarina. Miten hahmotat rajanvedon runon ja proosan välillä? Tarvitseeko sellaista rajaa vetää?
Kun kirjoitin Taraa, en ajatellut, että tämä on nyt runotarinaa. Enemmän olo oli sellainen, että mitä tämä nyt ylipäänsä on jos mitään. Vasta kirjan ilmestyttyä aloin pohtia miten päädyin juuri runotarinan muotoon. Luulen että sattuma ja vahinko ohjasivat siihen. Halusin yrittää kirjoittaa runoja, mutta en täysin päässyt irti luontaisesta halustani kertoa tarinaa. Olin parikymppinen Taraa kirjoittaessani, joka helpotti varmasti siinä, etten kirjoittaessani miettinyt rajanvetoa proosan ja runon välillä. Nyt olisi ehkä vaikeaa kirjoittaa niin huolettomasti.
Onko kirjoitusprosessi enemmän kynän liitelyä paperilla vai raskasta vääntöä? Rutiini vai inspiraatio? Onko sinulla jotain omia kirjoittamisrutiineja?
Ainakin itselläni se riippuu todella paljon siitä, mitä kirjoitan. Runot syntyvät yleensä jonkun tunnelman tai näkemäni sytyttämänä, ilman ennakkosuunnittelua. Sitten myöhemmin toki työstän runoa vielä monet kerrat, ennen kuin se löytää muotonsa. Proosa vaatii niitä kuuluisia istumalihaksia ja itse kirjoitan usein vihkoon monta sivua sekavia merkintöjä ennen kuin avaan tietokoneen ja ryhdyn ihan tosissani kirjoittamaan. En tiedä onko minulla mitään tiettyjä rutiineja. Paha tapa on juuttua kuuntelemaan musiikkia moneksi tunniksi ennen kuin alan kirjoittaa. Mielellään samaa kappaletta uudestaan ja uudestaan. Tosin kirjoittamisen muututtua ammatiksi tuohon ylellisyyteen tulee sorruttua harvemmin.
Kerrot Sanojen ajan Omissa sanoissa, että pidät matkustamisesta. Missä ehdottomasti haluaisit vielä käydä?
Tällä hetkellä Skotlanti kiehtoo luontonsa takia. Syntyperäisenä helsinkiläisenä minulla on suuret ja romantisoidut kuvitelmat vaeltamisen ihanuudesta. Pitkään olen myös halunnut käydä New Yorkissa. Siellä olisi niin paljon nähtävää, että ideaalia olisi viipyä kuukausi tai enemmän. Argentiina ja Japani ovat myös korkealla listallani.
Opiskelet kirjallisuustiedettä. Vaikeutuuko oma luomisprosessi, kun täytyy analysoida kirjallisuuden teoksia joskus hyvinkin tarkasti?
En ole ikinä kokenut asiaa niin. Kirjallisuustieteen opiskelu on minulle täysin erillinen asia, on vaikea kuvitella että alkaisin miettiä teorioita kirjoittaessani esimerkiksi runoa tai novellia. Enemmänkin koen, että kirjallisuustieteen opiskelusta on ollut hyötyä kirjoittamisessa. Omalla kohdallani paljon isompi ongelma on se, että opinnot ovat vielä vahvasti kesken. Sama kohtalo tuntuu olevan monella muullakin kirjailijalla. On vaikea asettaa tenttiin lukemista etusijalle, kun kirjoittaa samalla kaunokirjallista tekstiä. Silti en ole vielä luovuttanut, vaan kutsun itseäni yhä uhmakkaasti kirjallisuustieteen opiskelijaksi.
Onko sinulla jotain erityistä kirjoihin liittyvää muistoa?
Muistan kuinka lapsena tuijotin vanhempieni kirjahyllyä ja yritin kuvitella, mitä kirjat pitävät sisällään. Tunne oli juhlava, kun poimin sieltä luettavaksi ensimmäistä kertaa jonkun aikuisten kirjan. Vieläkin rentoudun kirjahyllyä katselemalla, ikinä ei tiedä mikä kirja seuraavaksi sattuu käteen ja tulee luetuksi.
Lue esittely ja haastattelu kokonaan Sanojen ajan sivuilta.
Linkit:
Teksti: Milli Mäntynen
Kuva: Irmeli Jung
