Helsingin kaupunginkirjasto - Sanojen aika
Viikon 12 kirjailija: Hannes Markkula
Sanojen ajan kirjailijaesittelyssä on tällä kertaa rikostoimittaja ja dekkarikirjailija Hannes Markkula.
Hannes Markkula rikoskirjailijana
Markkula ei ole ollut yhtä tuottelias tai saavuttanut niin suurta suosiota kuin hänen toimittajakollegansa Jarkko Sipilä, Harri Nykänen tai Staffan Bruun. Markkula on julkaissut romaaneja harvakseltaan pitäen useamman vuoden taukojakin. Silti hänellä on takanaan myös rikoskirjailijana kunnioitettava ura: yhdeksän rikosromaania ja yksi novellikokoelma vuosina 1984–2008. Määrässä Markkula yltää lähelle esimerkiksi Matti Yrjänä Joensuuta, joka on Markkulan tavoin pitänyt varsinaisen ammattinsa eikä heittäytynyt päätoimiseksi kirjailijaksi.
Mihin Markkulan kirjat sijoittuvat suomalaisen rikoskirjallisuuden kentällä? Hänen kaikkia romaanejaan voi luonnehtia poliisiromaaneiksi, sillä päähenkilöinä on aina poliiseja, jotka tutkivat rikosta. Markkulalle ovat ominaista kuitenkin myös useat muut näkökulmat: tapahtumia tarkastellaan vähintäänkin rikollisten mutta usein myös lehdistön kautta. Sen vuoksi useimmat Markkulan teoksen eivät ole perinteisiä arvoitusdekkareita, joskin Kasinopelurin kuolemantuomio (1993) yllätyksellisine käänteineen panttaa syyllisen henkilöllisyyttä viimeiselle sivulle asti. Poliisiromaanikin kuvaa vain osittain Markkulan tyyliä, sillä esimerkiksi Diskokostaja (2008) pureutuu enemmän tekijän kohtaloon kuin häntä koskevaan poliisitutkimukseen.
Markkulan tyyliä voisi luonnehtia reportaasimaiseksi. Kokeneena toimittajana hän kirjoittaa hyvin sujuvaa ja luettavaa tekstiä, jossa ei sorruta raskauteen tai jaaritteluun. Kääntöpuolena hahmot jäävät tavallisesti ehkä ohuemmiksi kuin laveamman tyylin dekkaristeilla. Markkulan pitkä ura rikostoimittajana antaa silti asiantuntemusta romaanien sisältöön: kirjoissa kuvattujen rikosten voisi periaatteessa kuvitella olevan totta. Muutamat romaanien katkelmat tuntuvat ajatuksena tutuilta myös Markkulan tietokirjoista.
Markkulan romaaneja voi lukea pelkkänä rikosviihteenä, mutta kuten rikoskirjallisuudella yleensäkin, niillä voi nähdä olevan myös yhteiskuntakriittistä ulottuvuutta. Esimerkiksi Komisario parka (1985) kuvaa yhteiskunnan rakenteisiin pesiytynyttä korruptiota, joka ulottaa lonkeronsa myös poliisin organisaatioon. Itse teoksessa ei tosin esitetä kertojan suulla mitään moraalisia kannanottoja, vaan teoksen tarina puhuu puolestaan. Samoin lukija voi itse päätellä, miten tulkitsee Diskokostajan naispäähenkilön kohtaloa: missä määrin hän on syyllinen ja missä määrin syyllisiä ovat toiset, joita yhteiskunta ei rankaise.
Vaikka kirjojen rikokset eivät ole kovin ihmeellisiä rikoskirjallisuutta lukeneille, jokin Markkulan kerronnassa onnistuu koukuttamaan lukijan – ainakin minut – siitä huolimatta, että kirjojen henkilöt eivät ole välttämättä kovin sympaattisia, kuten korruptioon syyllistyvä ylikomisario Reino Santala teoksessa Komisario parka. Santalan ja muiden juonen verkoissa sätkivien ihmisten ponnisteluja seuraa mielenkiinnolla, eivätkä Markkulan kirjoissa roistojen hyvin suunnitellut juonetkaan suju niin kuin he kuvittelevat, jos kohta poliisitkaan eivät pääse aina suoraviivaisesti ratkaisuun. Romaanien hahmoissa on humoristisia puolia, mutta Markkula on yleissävyltään vakava rikoskirjailija verrattuna vaikkapa huumoria tiheästi viljelevään Staffan Bruuniin.
Linkit:
Lue lisää viikon kirjailijasta Sanojen aika -verkkopalvelu
Teksti: Matti Järvinen
Kuva: Hannes Markkulan kokoelma
