Helsingin kaupunginkirjasto - Sanojen aika
Viikon 27 kirjailija: Riku Korhonen
Sanojen ajan haastattelussa on tällä viikolla kirjailija Riku Korhonen.
Olet kirjoittanut romaanin Kahden ja yhden yön tarinoita sekä runokokoelman Savumerkkejä lähtöä harkitseville. Oliko sinulle aina selvää, että kirjoittaisit sekä lyriikkaa että proosaa?
En mitenkään tietoisesti suunnitellut kirjoittajanurani ensiaskelia. Olen aina lukenut ja kirjoittanut sekä lyriikkaa että proosaa, mutta ensisijaisesti olen kiinnostunut proosasta. Uskon, että mikäli minulla on tulevaisuudessa jotakin omaperäistä annettavaa suomalaiselle kirjallisuudelle, välineenä tulee olemaan proosa. Runojen kirjoittaminen oli henkilökohtaisten syiden innoittama syrjähyppy romaanikäsikirjoituksen työstämisestä. Erosin, olin surullinen enkä jaksanut siinä mielentilassa innostua työn alla olevasta melko raadollisesta romaanista. Niinpä vaihdoin joksikin aikaa välinettä ja tyylilajia ja tein runoja. Se oli sisäisen pakon sanelema teko, ei punnittu päätös.
Olet ammatiltasi opettaja. Miten opettajan työ ja kirjailijan työ kohtaavat, vai kulkevatko ne eri polkuja?
Toisinaan opettaminen ja kirjoittaminen kulkevat sopuisasti käsi kädessä ja ruokkivat toinen toistaan, toisinaan taas opettaminen ja nykyisen työpaikkani yliopistobyrokraattiset velvollisuudet syövät liikaakin mahdollisuuksia kirjoittamiselta. Pidän sekä opettamisen sosiaalisuudesta että kirjoittamisen yksinäisyydestä. Tasapainon löytäminen eri duunien välille ei aina ole yksinkertaista. Mutta kenenpä työelämä olisi yksinkertaista. Toivon, että voin lähitulevaisuudessa omistaa enemmän aikaa kirjoittamiselle.
Oletko aina tiennyt, että sinusta tulee kirjailija?
Olen halunnut kirjoittaa pienestä pitäen ja aina kirjoittanutkin, tosin välillä hyvin katkonaisesti. Kirjailijuus oli pitkään jonkinlainen idealistinen haave, jota vasten punnitsin olemassaoloni mielekkyyttä: voinko elää siedettävää elämää, mikäli minusta ei tule kirjailijaa? Voin, vastasin itselleni, mutta onnellista minusta ei ainakaan sillä tavalla tule. Niin naurettavaa kuin se onkin, kyllä minä olen aina salaa nähnyt itseni jonkinlaisena kirjailijahahmona, savuke kädessä puntaroimassa elämän ja ihmisen mysteeriä ja tekemässä vaikutusta muihin, en ehkä niinkään varsinaisen työn touhussa. Näissä mielikuvissa on pitkälti kysymys narsistisista ja epäkypsistä impulsseista, mutta niiden merkitystä ammatinvalinnassa ei pidä vähätellä. Haluavathan jotkut pojat rekkamiehiksikin vain siksi, että rekat ovat isoja ja pitävät helvetillistä melua. Kirjailijan ammatin tärkein imagohoukutin on lupaus intensiivisen rikkaasta sisäisestä elämästä, epäsovinnaisesta arjesta ja pienten lukevien piirien ihailusta. Ja muuten ohimennen neuvo kirjailijaksi haluaville: lukekaa myös erityisen huonoja kirjailijoita. Siitä saa itseluottamusta: jos nämä pellet ovat kyenneet siihen, minäkin kykenen.
Olet voittanut HS:n kirjallisuuspalkinnon esikoisromaanistasi Kahden ja yhden yön tarinoita. Media huomioi sinut tuolloin sukupolvesi tulkkina, jonkinmoisena kolmekymppisten kuvaajana. Mitä mieltä itse tästä olet?
Aluksi olin niin typerä ja kokematon, että pohdin tätä puolivakavissani ja imarreltunakin. Sittemmin olen ymmärtänyt, ettei kirjailijan pidä uskoa itsestään esitettyjä luonnehdintoja, ei negatiivisia mutta varsinkaan ei kehujen siivittämiä. Ne ovat yksinkertaistuksia ja pelkistyksiä, jotka kätkevät enemmän kuin kertovat. Mielenkiintoisessa kirjailijassa on oltava niin monta ristiriitaa, ettei niitä saa puretuksi muutaman tuhannen merkin päivälehtikritiikissä. Tämä on ehkä loukkaavasti sanottu, mutta psykologisesti, älyllisesti ja esteettisesti kirjallisuuskritiikki on liian usein jonkinlaista kulttuurista vammaisurheilua.
Lue haastattelu kokonaan Sanojen ajan sivuilta.
Linkit:
Teksti: Laura Pitkonen
Kuva: Kalevi Kukkonen
