Helsingin kaupunginkirjasto - Sanojen aika
Viikon 40 kirja: Kerttu ja Hannu
Sanojen ajan viikon kirja on tällä viikolla Riina Katajavuoren runokirja Kerttu ja Hannu.
Riina Katajavuoren viides runokokoelma on nykyaikaisempi versio Grimmin veljesten sadusta ”Hannu ja Kerttu”. Sisarusten tarina hahmottuu lukijalle välähdyksinä, tarinallisten, suorasanaisten runojen kautta. Katajavuoren Hannu ja Kerttu ovat lähiölapsia työttömyyden, riitojen ja kasvaneen alkoholinkulutuksen runtelemassa perheessä, he ovat metsään heitteille jätettyjä lapsia, joista keltainen lehdistö repii myyviä otsikkoja: ”SISKO POLTTI KANNIBAALIMUMMON ELÄVÄLTÄ/ IHMEPELASTUMINEN: ’LINTU OTTI MEIDÄT SELKÄÄNSÄ’” (s. 54).
Katajavuoren feministisessä tulkinnassa pikkusiskon rohkeus johdattaa sisaruksia eteenpäin silloinkin, kun Hannu olisi jo valmis luovuttamaan, ”lyömään hanskat tiskiin” (s.62). Teoksen nimessäkin Kerttu mainitaan ensiksi ja olihan Kerttu myös alkuperäisessä sadussa se, joka vapautti sisarukset noidan vankeudesta tyrkkäämällä akan uuniin.
Teoksesta löytyy monenlaisia äänenpainoja. Katajavuori kyseenalaistaa muun muassa ydinperheen kliseitä, kuten vaikkapa runossa ’Ankkaperhe Pizzeria Parmesanissa’, sotaa kuten runossa ’Beslan’, sekä satujen mustavalkoisuutta: Hannun ja Kertun lisäksi puheenvuoron saa sadun noita-akka, joka ei olekaan mikään yksipuolinen pahis, vaan hyvinkin inhimillinen hahmo, joka ajautuu arveluttaviin tekoihinsa lähinnä olosuhteiden pakosta.
Kokoelman keskeisimmäksi teemaksi nousee kuitenkin sisaruus, jota Katajavuori tarkastelee lähinnä aikuisiksi kasvavien Hannun ja Kertun, mutta teoksen loppupuolella myös Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossusta tuttujen Tommin ja Annikkan kautta. Aikuiset Hannu ja Kerttu näyttäytyvät kiinnostavina ja ristiriitaisina hahmoina etsiessään paikkaansa maailmassa ja pohtiessaan suhdettaan toisiinsa. Toisaalta he pyrkivät irtautumaan toisistaan, itsenäistymään isoveli–pikkusisko –asetelmasta: ”Kerttu määritteli itsensä itse,/ ensi kertaa, ja jätti ruksimatta ruudun kohdassa pikkusisko” (s. 57). Toisaalta he taas haikeina kaipaavat lapsuutensa kiinteää sisaruussuhdetta, keskinäisiä kinojaan ja kilpailujaan, mutta myös ainutlaa-tuista yhteenkuuluvuuttaan, sisarellista huolenpitoa: ”Me olimme kaksistaan./ Ei ollut ketään muuta./ Oli metsä ja me./ -- Me olimme kaksistaan mykkiä/ ja se oli ihanaa.” (s. 50).
Linkit:
Teksti: Silene Lehto
Kuva: Sanojen aika
