Eikö maailmassa oleminen tule todeksi vasta, kun koettu kirjoitetaan näkyviin? Eikö runon uutta luova kieli synny liikkeestä, jossa sisäinen ja ulkoinen todellisuus risteävät toisiinsa raukeamatta? Kolme runokokoelmaa kirjoittanut suomentaja ja Nuori Voima -lehden entinen päätoimittaja Olli Sinivaara (s. 1980) ei epäröi kuljettaa raskaitakaan filosofisia teemoja paikoin häikäisevän taidokkaiden, maailmoja luovien runojensa alla. Olevainen sanomattoman takana ajaa kielifilosofiaan perehtynyttä romantikkoa kohti järjen ylittävää kauneutta.

Sinivaara kumartaa tuotannossaan ranskalaisen ja kotimaisen modernismin sekä amerikkalaisen kielirunouden suuntaan. Vaikutteita lienee haettu myös suomalaisilta esimodernisteilta, kuten Tulenkantajilta. Esikoiskokoelmassa Hiililiekki (2005) Sinivaara rakentaa jännitteitä ääripäiden välille. Modernismin perinteitä mukaillen kokoelmassa jää, järki, hallitsee viileydellään tunteen tulta. Se ei estä Sinivaaraa kirjoittamasta rakkaudesta lyyrisesti: "Mitä paremmin opin taas muistamaan ihosi tulevat keväät,/ auringon hurmioituneet kädet ja jalat aamuyön karistamilla asvalttiapiloilla,/ sitä enemmän suru ja ilo, toinen toistensa orvot,/ tulevat erottumattomiksi,/ me sylien luolamaalauksessa niin läheisiksi."

Hiililiekin surrealistiset, paradoksiset runokuvat levittäytyvät pirstaleisiksi säepareiksi ja sanamassoiksi, joissa rikotaan kokeillen mutta tietoisesti kielen sääntöjä vastaan. ”Ei kauneuden loistoa lain,/ vain yö ja menetys,/ ikuisesti halaava iltapuukko./ irrallinen S” Runot änkyttävät, toistavat, tavuttuvat ja huudahtelevat. Esiin kirjoittuu painavana se, mitä ei ennen ole nähty tai kuultu.

Liikkuvasta maisemasta

Sinivaaran toisessa, Kalevi Jäntin palkinnolla huomioidussa kokoelmassa Palava maa (2007) runouden tehtäviksi määritellään liike ja liikutus. Palavassa maassa liikutaan etenkin silmän, katseen tasolla. Runon on saatettava aistimus ja idea, ulkoinen ja sisäinen maailma toisensa risteävään, vapauttavaan kulkuun.

" miten kuva tulee vastaan ja sana, ilman rajaa minkään välillä/ --/ juurissa liikkuvat pilvet ja lehdet, tiellä/ kävelee aistien kirjoitus: on tuhannet linnut ja peijaiset."

Kieleen astuminen on aina ponnistus. Ponnistelua vaatii myös Sinivaaran runoihin pääseminen. Runo ei tavoita todellisuutta koskaan sellaisenaan, vaan synnyttää runomaiseman, luo maailmankuvan. Mutta mikä maailma? Kenen kuva?

Lue lisää