Helsingin kaupunginkirjasto - Sanojen aika
Viikon 50 kirjailija: Hanna Hauru
Sanojen ajan esittelyssä on tällä viikolla kirjailija Hanna Hauru.
Groteskius, absurdius, surrealismi, julmuus, myyttisyys, aistivoimaisuus, naiseus, seksuaalisuus, hyväksikäyttö, rujous, hurjuus, runollisuus – siinä sanoja, jotka tulevat Hanna Haurun (s. 1978) tuotannosta mieleen. Hauru on omaääninen kirjailija, jonka teoksissa kaikki edellä mainitut asiat yhdistyvät vahvan persoonallisella tavalla. Kirjailija on julkaissut viisi teosta, kolme novellikokoelmaa ja kaksi romaania. Esineinä pienet ja kevyet kirjat sisältävät raskasta asiaa.
Esikoiskokoelman nimi Eivätkä he koskaan hymyilleet (2002) paljastaa yhden oleellisen osan kirjailijan tuotannosta uusinta teosta Utopia eli erään kylän tarina lukuun ottamatta. Hänen henkilönsä eivät juuri hymyile, koska heillä ei elämässään ole siihen syytä. He eivät ole onnellisia, elämä heidän ympärillään on absurdi ja julma eikä siinä useinkaan tunneta oikeudenmukaisuuden käsitettä. Henkilöt pakenevat mielikuvitukseen, myyttisiin maailmoihin, kuolemaan, tuhoon, lähipubin kaljaporukoihin, lampiin, lumeen, välinpitämättömyyteen. Synnyttäneet äidit unohdetaan vuosiksi saunanlauteille, humalaansa nukkuvat taiteilijat lumihankeen, halvaantuneet vanhukset pissaisiin lakanoihin ja lapset alta myytyihin kotitaloihin.
Toisista välittäminen ei ole varsinkaan novellikokoelmissa (Eivätkä he koskaan hymyilleet, Raaka punainen marja, Muuttoliike) Haurun henkilöiden vahvuus. Naiseksi kasvaminen - vartalon muutokset, seksuaalisuuden herääminen, kuukautisveri - syöksee nuoret tytöt vanhempien mielivallan ja pikkutarkkojen kieltojen alle. Esimerkiksi Raa’an punaisen marjan (2004) lapset ja nuoret ovat teoksen nimen mukaisesti raakileita, mutta heissä virtaa voimakas aistillisuus, joka hämmentää heitä ja heidän vanhempiaan. Kirjailijan teoksissa naiset ja lapset ovat keskeisimpiä henkilöitä. He ovat uhreja, tuomittuja, tuomitsijoita, syntisiä ja väärintekijöitä ja usein myös nimettömiä. Insestisiä suhteita ylläpitää poikaansa tai tyttäreensä yleensä äiti. Äitien ja tyttärien välit ovat tulehtuneita ja vihan sävyttämiä. Tytöt haluavat pois vanhempiensa luota, omaan elämäänsä jonnekin kauas, jossa vanhempien valta ei heihin enää ulotu.
Kaikkea tätä Hauru kuvaa rujon lyyrisellä kielellä. Hänen ilmaisunsa on taipuisaa ja persoonallista, kahden ensimmäisen kokoelman kertomuksissa usein lähellä proosarunoutta. Kirjailija ei myötäile lukijan tunteita vaan kirjoittaa tinkimättömästi omalla tyylillään.
Linkit:
Teksti: Tuija Lassila
Kuva: Sanojen aika
