Helsingin kaupunginkirjasto - Sanojen aika
Viikon 44 kirjailija: Anja Erämaja
Sanojen ajan kirjailijaesittelyssä on tällä kertaa kirjailija Anja Erämaja.
Anja Erämaja estradilla
Helsingin Taiteiden yö elokuussa 2009. Kulttuuriareena Gloriassa tungeksii runokansaa ja muita uteliaita. Minulla ja seuralaisellani on jo kaksi tuntia runon kuuntelua takana, lukuisia kiinnostavia esiintyjiä, mutta myös sellaisia jotka tuntuvat lausuvan säkeitään suoraan paperista, yksitoikkoisella äänellä. Seuralainen alkaa jo väsyä, hänen katseensa hapuilee sivuille, yleisön yli, pidettäisiinkö tauko, kupillinen kahvia ehkä? Kuunnellaan tämä vielä, sanon, kun lavalle astuu Anja Erämajan valoisa olemus. Hän alkaa lausua, vangitsevalla, vivahteikkaalla äänellä runoja uudesta kokoelmastaan Kuuluuko tämä teille (Wsoy, 2009) ja sitten, äkkiarvaamatta Erämaja alkaa laulaa.
Yleisö on myyty, eikä epäilystäkään, Erämaja on paitsi runoilija, myös loistava esiintyjä, hänhän on aikaisemmin muun muassa esiintynyt laulajana Laulavat kahvinkeittäjät –ryhmässä. Anja Erämajan esitykseen on hyvä lopettaa Taiteiden yön runo-osuus, nousemme seuralaisen kanssa hyväntuulisina tuoleiltamme ja puikkelehdimme istuvien ihmisten editse, ulos pimenneeseen elokuun iltaan: selkiemme takaa kantautuvat jo seuraavan runoilijan säkeet.
Naisen kapinaa ja taiteilijuuden pohdintaa – huumorilla
Anja Erämajan (s. 1963) esikoisrunokokoelma Laulajan paperit (Wsoy, 2005) sai ilmestyessään kiittävän vastaanoton. Teos valittiin muun muassa Runeberg-palkinto -ehdokkaaksi ja Helsingin Sanomien Vuoden esikoiskirja -ehdokkaaksi. Kokoelma onkin kotimaisen runouden kentällä tuoreen iloitteleva ja omaperäinen, täynnä puheenomaisia proosarunoja, humoristisia, absurdeja ja väliin uhmakkaitakin monologeja, joiden puhujana on nainen, teoksen nimenkin mukaisesti laulaja. Kokoelman läpi kulkee laulajana olemisen, taiteilijuuden tematiikka, runoissa pohditaan esimerkiksi uran takia tehtäviä uhrauksia, harjoittelemisen arkea, sekä epäonnistumisia ja alan vaihtamista. Esimerkiksi runossa ”Laulaja kääntyy” kuvataan penkin alle mennyttä esiintymistä ja sen aiheuttamaa häpeäntunnetta.
Laulajan paperit ei kuitenkaan pitäydy pelkästään taiteilijuuden problematiikassa, vaan kurkottaa moniaalle, laajemmin naisen elämään liittyviin kysymyksiin ja naiseuden eri rooleihin rakastettuna, äitinä, sisarena, tyttärenä, ystävänä ja niin edelleen. Runojen puhuja suhtautuu kapinamielisesti rooliodotuksia ja kaikenlaista yleistä kaavamaisuutta, sovinnaista ajattelua vastaan, hän ostaa kioskilta ”neekerinpusun, en suukkoa vaan neekerinpusun”, päivisin hän ei vaivaudu meikkaamaan ja uimahallin saunassakin hän istuu epänaisellisesti ”isäntämiehen asennossa, reidet levällään” (s. 21). Hän ei suostu myöskään kiltin kuuntelijan rooliin, vaan läväyttää samalla mitalla ongelmia kitisevän ystävättären niskaan. Puhuja suhtautuu myös itseensä hyvin ironisesti ja on sinut oman ruumiinsa kanssa.
Jo avausrunossa, joka yksinkertaisesti on nimetty vain ”Monologiksi” puhuja julistaa omaa lokeroimattomuuttaan, hän ei ole mikään stereotyyppi, hän toteaa olevansa: ”koira- ja kissaihminen, housu- ja hameväkeä” ja jatkaa: ”Minun on helppo puhua,/ minussa virtaa, meissä, itsevarmuus ja nöyryys.” (Laulajan paperit, s. 11) Runossa nimeltä ’Peruukissa ja ilman’ puhuja myös toteaa: ”Symmetriset ihmiset solmivat/ kestäviä liittoja, viihtyvät, juovat vähemmän viinaa, enemmän teetä, ovat/ koko lailla omillaan, eivät kaadu, harvoin kompastuvat. Symmetrisen/ ihmisen äänihuulet lepattavat tasaisesti toisiaan vasten.” (Laulajan paperit, s.32) Ja niinhän se taitaa olla, tasaisuus on tylsää ja taide kumpuaa nimenomaan säröistä, toisinajattelusta.
Lue esittely kokonaan Sanojen ajan sivuilta.
Linkit:
Teksti: Silene Lehto
Kuva: Artturus Osuuskunta
