Helsingin kaupunginkirjasto - Sanojen aika
Viikon 48 kirjailija: Rita Dahl
Sanojen ajan haastattelussa on tällä kertaa runoilija ja tietokirjailija Rita Dahl.
Vuonna 2004 kokoelmalla Kun luulet olevasi yksin (Loki-kirjat) debytoinut Rita Dahl (s. 1971) on tähän mennessä julkaissut neljä runokokoelmaa (Ankkurin tänä vuonna julkaisema Aiheita van Goghin korvasta on luettavissa myös verkossa), Portugalia käsittelevän matkakirjan Tuhansien portaiden lumo (Avain 2007), tietokirjoja, artikkeleita sekä käännöksiä. Uusin käännös on Kivenheittopeli (Palladium Kirjat 2009), kokoelma portugalilaisen Alberto Pimentan 1970-luvun runoja. Suomessa vähemmän tunnettuun Pimentaan voi tutustua tarkemmin Dahlin Arjentola-blogissa julkaistussa Kivenheittopeli-kokoelman esipuheessa.
Viikon kirjailija –haastattelussa Rita Dahl valottaa kahden erilaisen kokoelmansa, Aforismien aika (PoEsia 2007) ja Elämää Lagoksessa (ntamo 2008), taustoja ja teemoja.
Miksi runo?
Runo on vain yksi ilmaisuväline muiden joukossa, ei mikään itseisarvo; runo siksi, että runot ovat alkaneet tulla luonnostaan, pakottamatta. Toivoisin, että havainnoisin maailmaa osin poeettisesti: vähän eri näkökulmista kuin on totuttu ja kuvia käyttäen. Toiveeni on kuitenkin kirjoittaa mahdollisimman monipuolisesti eri lajeja ja tähän mennessä olen julkaissut myös tietokirjoja, journalistista tekstiä ja kehittelyssä on esseitä, proosaa ja muuta vielä muotoaan hakevaa tekstiä. Pöytälaatikkoni on varsin tuhdissa kunnossa. Siellä riittää tavaraa purettavaksi. Joskus tuntuu, että ideoita on enemmän kuin päitä ja käsiä niiden toteuttamiseen.
Aforismien aika oli uusi askel tuotannossasi. Mistä se lähti liikkeelle?
Aforismien aika poikkesi hyvin paljon edeltäjästään. Esikoiskokoelmassani Kun luulet olevasi yksin runoilija kysyy perustavanlaatuisia kysymyksiä: mikä on minä, missä hän sijaitsee, mikä on minän suhde toisiin. Kyselyn tapa on modernistisen keskeislyyrinen. Aforismien aika on luonteeltaan postmoderni ja lähtökohdiltaan demokraattinen teos. Kirjan demokraattisuus merkitsee ensinnäkin sitä, että suurin osa teoksen kielimateriaalista on peräisin verkon uumenista. Kirjassa käytetään kansan, viranomaisten, tutkijoiden ja muiden erikoisalojen ”asiantuntijoiden” kieltä. Mitään rekisteriä ei unohdeta; kokoelman demokraattisuutta on sekin, että ennen ”äänettömät” ja ”vallattomat” päästetään myös ääneen. Näin runous antaa äänen muuten äänettömille eli toimii eräänlaisena ”tekstuaalisena voimauttamona” ellei peräti epätavallisena sosiaalipoliittisena välineenä. Vaikka sosiaaliturvaa leikattaisiinkin, kirjallisuuden tervehdyttävä voima pysyy entisenlaisena. Se ei kapene, kuihdu tai katoa kokonaan, kuten sosiaaliturva saattaa tehdä.
Aforismien ajan nimirunoelma vie 108-sivuisesta kirjasta 80 sivua. Runoelmassa vaihtuvat jatkuvasti rekisterit, puhujat ja puheasennot. Puhujia on yhtä paljon kuin maailmassa ihmisiä: toisiin ihmisiin pettyneitä, työttömiä, tietoteknisen kehityksen uhreja, aforismien kannattajia ja vastustajia, avant- ja anti-moderneja virkamiehiä, psyykkisesti tai fyysisesti sairaita, köyhiä, rikkaita, sivistyneitä, sivistymättömiä, kulttuuria rakastavia ja sitä vihaavia, ruokavaliostaan hyvin ja huonosti huolehtivia, peli-, alkoholi-, lääkeongelmaisia ja -ongelmattomia, globalisaation kiihkeästä kelkasta pudonneita ja harvemmin siinä pysyneitä, muuten tyytymättömiä tai tyytyväisiä, pakko-oireisia ja -oireettomia, kapitalisteja ja sosialisteja, aktivisteja ja omakotitalossa asuvia konservatiiveja SDP:n kannattajia. Nimirunoelma ei etene aina tarinallisen jouhevasti ja yhtenäistä maailmankuvaa muodostaen, vaan säkeet poukkoilevat yhdestä miellejohteesta toiseen melkein yhtä skitsofreenisesti kuten audiovisuaalisen kulttuurin tuotokset. Runoelman muodon ja sisällön avulla pyritään luomaan todenvastaavuusefekti kuvitellun ja reaalitodellisuuden välille.
Lue haastattelu kokonaan Sanojen ajan sivuilta.
Linkit:
Teksti: Tuija Lassila
Kuva: Vuokko Rajala
