Skenet arvioi
Ensi-illassa: Marie Antoinette
Sofia Coppolan odotettu epookkivisio Marie Antoinettesta (1755-1793), maistattaa makeaa liiankin suurella lusikalla.
Ensi-ilta 3.11.2006
Marie Antoinette -elokuvaa on jo ehditty kritisoida useammallakin foorumilla. Tiukimman tulikasteen elokuva koki luonnollisesti Cannesin elokuvajuhlilla, missä amerikkalaisen tekijän tulkinta törmäsi paikallisten historiantutkijoiden kritiikkiin kuin huume-erä tulliin. Vaikka Sofia Coppolan aikaansaannosta voi arvostella useastakin eri näkökulmasta, ei historiallinen tarkkuus kuulu todellakaan oleellisimpiin lähestymistapoihin. Coppolan Marie Antoinette on enemmän unenomainen meditaatio monarkkiteemasta kuin historian avainhetkien "villakoiran ydin".
Kirsten Dunst esittää nimiaatelista, wieniläistä prinsessaa, joka 19-vuotiaana nousi Ranskan valtaistuimelle kuningas Ludvig XVI:n puolisona. Historiallisena hahmona Marie Antoinette on kiistelty figuuri; monien mielestä dekadentti peruukkipää, joka vastasi alamaisten nälkään kehottamalla näitä leivän loputtua "syömään leivoksia".
Sofia Coppolan tulkinta katsoo nuorta kruunupäätä kokonaan toisesta vinkkelistä; hän haluaa nähdä kokemattoman kuningattaren enemmän väärinymmärrettynä kuin tahallaan väärinymmärtävänä karaktäärinä. Coppolan Marie Antoinette on oman asemansa hämmentämä ja yksinäiseksi tekemä teini, jolle palatsielämä merkitsi ajan tappamista viettelevässä, mutta aika ajoin kovin tylsässä kultaisessa häkissä. Elokuvan ääniraidan avaava Gang of Four -yhtyeen Natural's Not In It -kappale kiteyttää elokuvan ytimen mainiosti lauseessa "The problem of leisure/What to do with pleasure".
Elokuvan alussa 14-vuotias wienitär saapuu Versaillesiin järjestetyn avioliiton naiivina, poliittisena pelinappulana. Ensi kosketus tulevaan siippaan, Ludvig XVI:een (Jason Schwartzman), on ujo mutta myönteinen. Tiukka etiketti aiheuttaa koomisia tilanteita nuorelle tytölle, joka oppii pian hovin skandaalinkäryisille tavoille. Hallitsevan kuningas Ludvig XV:n (Rip Torn) ympärillä kuhisee, eikä vähiten tämän sopimattoman rakastajattaren, du Barryn kreivittären (Asia Argento), takia.
Vanhan kuninkaan kuoltua nuoresta, vielä synnyttämättömästä kuningattaresta tulee hovin silmätikku. Jälkeläinen antaakin odottaa itseään seitsemän pitkää vuotta. Vaikka alamaiset näkevät nälkää, ympäröivästä todellisuudesta vieraantunut hovi tuhlaa silmittömiä summia silkkaan ilonpitoon. Nykytermein ilmaistuna Marie Antoinette tykkäsi bailata ankarasti: hän rakasti ylellistä muotia, jalokiviä ja samppanjaa. Juuri nuoresta monarkista muodostui vallankumousta hautoneen rahvaan suosima syntipukki. Kuningattaren hedonismissa ruumiillistui kaikki se, josta kansan parissa haluttiin päästä ikiajoiksi eroon.
Sofia Coppola keskittyy elokuvassaan Marie Antoinetten eskapistiseen luksuselämään, johon Versailles'n Pariisista erillinen sijainti tarjosi erinomaiset mahdollisuudet. Marien seurapiiri kylpee kuplajuomassa ja tanssii ruusuilla, eivätkä leivoslautaset ennätä tyhjentyä pitkien, laiskojen iltapäivien aikana. Giljotiini langettaa varjonsa Coppolan loihtiman pastoraali-idyllin ylle vasta aivan lopussa. Sitä edeltävä aika on kuin unta, aistien suloista turruttamista ylettömillä ylellisyyksillä. Elokuva rakentaa myös suomalaisittain mielenkiintoista romanssia kuningattaren ja hovin vieraan, ruotsalaisen kreivi von Fersenin (Jamie Dornan), välille. Hans Axel von Fersen nuorempi (1755-1810) oli nimittäin suomalaisen Harvialan kartanon omistaja eli nk. Harvialan herra.
Kirsten Dunst eläytyy nimirooliin kykyjensä mukaan, mutta tällä kertaa se ei riitä täyttämään katsojien toiveita. Nuori tähti on toki viehättävä ja viettelevä ison viuhkansa takana, sitä ei käy kieltäminen. Ongelma on se, ettei 24-vuotias amerikkalaisnäyttelijätär kykene elokuvassa juuri enempään. Vaikka railakas tyylittely sävyttää teosta alusta loppuun asti, nakertaa avainhahmon epäuskottavuus pohjaa Coppolan korealta paketilta. Tilanne, jossa kuningattaren 2-vuotias tytär Maria Teresa (Lauriane Mascaro) ottaa kontaktia äitinsä neuvonantajaan, kreivi Mercyyn (Steve Coogan), on paljastava: koketti ranskalaistaapero varastaa kohtauksen kokeneemmilta vastanäyttelijöiltään todellisella aristokraatin arvovallalla.
Milena Canoneron huikeat pukuluomukset ovat tarttuneet Lance Acordin kameran silmään värikylläisinä purskahduksina, joiden merkitystä ei elokuvan kokonaisuudessa voi yliarvioida. Tässä mielessä Marie Antoinette on täysiverinen pukudraama. Loppuun asti mietityn väripaletin runsaus varastaa hetkittäin huomion tarinan syvemmältä sisällöltä. Kameran vangitseman hovimiljöön mystinen aura harhauttaa kuulemasta Coppolan sanomaa - jos sellaisesta tämän elokuvan kohdalla voi edes puhua? Yhtymäkohtia tämän päivän parishiltoneihin sun muihin bilehileisiin voi toki etsiä, mutta se ei suinkaan ole välttämätöntä. Oman pinnallisuutensa piinaama Marie Antoinette on ensisijaisesti visuaalinen fiesta, samalla tavalla syyllinen nautinto kuin täytetty tuulihattu tai ällömakea leivos. Siis täysin vastustamaton.
Skenet-verkkolehti
Skenet on Helsingin kaupungin kulttuuriasiainkeskuksen julkaisema nettilehti, jonka ideana on tukea taiteen tekijöitä ja yksittäisiä taiteilijoita kulttuuritapahtumien tiedotusvälineenä.
Linkit:
Lisätietoa leffasta Skenetin verkkosivuilta Skenet-verkkolehden etusivulle
Teksti: Outi Heiskanen
