Ensi-illassa - Skenet arvioi
Viattomat äänet
Vihainen elokuva El Salvadorin sodan lapsiuhreista kärsii raskaasta ohjauksesta.
Ensi-ilta Suomessa 22.9.2006
Sisällissodista on tehty kasapäin elokuvia. Latinalaisen Amerikan verenvuodatuksia rekonstruoitiin tuoreeltaan valkokankaalle jo 1980-luvulla. Oliver Stonen Salvador (1986) lienee esimerkeistä kuuluisin. Luis Mandokin Viattomat äänet (Voces inocentes, 2004) kertoo myös El Salvadorista. Siinä missä Stonen elokuvan näkijä on kyyninen journalisti, Mandokin todistaja on 11-vuotias poika.
Chava (Carlos Padilla) on vaarallisessa iässä, sillä seuraavan syntymäpäivän jälkeen hänet voidaan väkisin rekrytoida armeijan riveihin. Chava on pikkupoika, jonka harteille on laskettu raskas taakka. Isän häivyttyä kuvioista hänestä on Kella-äidin (Leonor Varela) mukaan tullut perheen pää. Elämä köyhässä slummissa on vaikeaa, eikä pelko milloin tahansa syttyvästä sodasta helpota arjesta selviytymistä. Chava kannattaa kapinallisia oikeastaan vain siksi, että sukulaismies on yksi heistä. Virallista hallitusta poika kammoksuu sotimaan joutumisen pelosta. Hän ymmärtää vain oman tilanteensa, itsenäisiä poliittisia mielipiteitä pojalle ei ole vielä muodostunut.
Viattomat äänet perustuu käsikirjoittaja Oscar Torresin omiin lapsuuskokemuksiin El Salvadorin 12-vuotisen sisällissodan pyörteissä. Yleisvaikutelma on ymmärrettävästi sydäntä särkevä eli nenäliinoja ei kannata unohtaa kotiin. Lapset ja aseet ovat ravisuttava yhdistelmä missä tahansa kontekstissa, mutta näin vakavan köyhyyden ja sorron keskellä siitä muodostuu kestämätön tosiasia. Viattomat äänet on vihainen kannanotto lapsuuden riistoa ja viattomia kohtaan suunnattua väkivaltaa vastaan.
Luis Mandokin ohjaama elokuva on erittäin tehokas ja tunteisiin vetoava. Lapsen näkökulma on aina kypsymätön ja yksinkertaistava, mikä takaa sanoman suoraviivaisen perillemenon. Tästä ratkaisusta elokuvaa voi myös kritisoida, sillä katsellessaan sodan kauheuksia "lapsen silmin" se jättää myös paljon kertomatta. Verenvuodatus on aina erityisen kauheaa silloin, kun se kohdistuu puolustuskyvyttömiin siviileihin, mutta eikö tämä ole nähty ja todettu jo aika moneen kertaan? Arvostella sopii myös ohjaaja Mandokia, jonka raskas ote antaa tarinalle hivenen siirappisen pinnan. Mandoki, joka on aikaisemmin "kunnostautunut" mm. pateettisilla ihmissuhdesiirapeilla Kun mies löytää naisen (When a Man Loves a Woman, 1994) ja Viesti mereltä (Message in a Bottle, 1999), vääntää juonen käänteistä ulos sen vihoviimeisenkin kyyneleen.
Onko tunteiden häikäilemätön manipulointi sallittua hyvän asian puolesta? Kyllä ja ei. Joskus emotionaalinen ylilataus on tarpeellinen herättäjä, toisinaan sillä saatetaan väistää tarve syvempään, kunnianhimoisempaan analyysiin. Viattomat äänet on pysäyttävä kuva El Salvadorin lähihistorian traagisesta ajanjaksosta, joka anasti paitsi lukemattomien poikien lapsuuden myös tuhosi ja häpäisi perheitä, koteja, naisia ja tyttöjä. Tarkkasilmäinen ja aihetta entuudestaan tunteva katsoja osaa asettaa näkemänsä laajempaan perspektiiviin. Tässä mielessä Viattomat äänet on enemmän lisäpuheenvuoro 12 vuotta kestäneen (1980 - 1992) sodan kronikointiin kuin itsenäinen, kattava kokonaisnäkemys.
Viattomat äänet on erinomaisesti näytelty elokuva. Nuorta Chavaa esittävä Carlos Padilla on energinen ja kekseliäs, vaikka sekä Padilla että hänen äitiään tulkitseva Leonor Varela ovat molemmat ehkä liiankin kauniita rooleihinsa. Muun muassa Pedro Almodóvarin Huonosta kasvatuksesta (La Mala educación, 2004) tuttu Daniel Giménez Cacho tekee mieleenpainuvan roolin köyhiä ymmärtävänä pappina.
Skenet-verkkolehti
Skenet on Helsingin kaupungin kulttuuriasiainkeskuksen julkaisema nettilehti, jonka ideana on tukea taiteen tekijöitä ja yksittäisiä taiteilijoita kulttuuritapahtumien tiedotusvälineenä.
Linkit:
Lisätietoa leffasta Skenetin verkkosivuilta Skenet-verkkolehden etusivulle
Teksti: Outi Heiskanen
