Ensi-illassa: Skenet arvioi uudet elokuvat
Postia pappi Jaakobille
Koskettava elokuva hyväntekijän ja entisen elinkautisvangin kohtaamisesta.
Postia pappi Jaakobille. Ensi-ilta 3.4.2009.
Klaus Härö osaa elokuvanteon. Sen todistivat jo Äideistä parhain sekä tietenkin Berliinin elokuvajuhlien Kristallikarhulla palkittu Näkymätön Elina. Tällä kertaa Härön elokuvassa sukelletaan armon ja sovituksen maailmaan.
Elokuvan keskiössä on sokean pappi Jaakobin ja armahdetun elinkautisvangin kohtaaminen. Tämän kohtaamisen kautta avautuu näkökulma laupeudentöitä tekevän vanhenevan miehen sielunmaailmaan sekä katkeroituneen, kovia kokeneen naisen elämään.
Pappi Jaakobin (Heikki Nousiainen) elämäntehtävä on auttaa kanssaeläjää. Posteljooni tuo papille päivittäin kirjeitä, joissa pyydetään apua elämän ahdinkoon ja ahdistukseen. Jaakob rukoilee jumalalta apua hädässäolijalle, lähettää joskus koko omaisuutensa apua tarvitsevalle, jos hätä on suuri. Mies on uskossaan ehdoton ja vahva – jumalan välikappaleena hänen ainoa, pyytetön tavoitteensa on auttaa toisia.
Pappi saa apulaisekseen Leilan (Kaarina Hazard), taposta elinkautiseen vangitun naisen, joka on vastikään armahdettu. Leila on tyly nainen, joka suhtautuu Jumalan armoon kyynisesti ja halveksuen. Tehtävä papille suunnattujen avunpyyntikirjeiden lukijana tuntuu Leilan mielestä hyödyttömältä ja jokseenkin naurettavalta puuhalta.
Kun eräänä päivänä kirjeidentulo lakkaa, pappi Jaakob ajautuu kriisiin. Leilaa joutuu väistämättä miettimään omaa suhdettaan maailmaan, elämään yleensä. Auttajan ja autettavan roolit hämärtyvät, mutta loppujen lopuksi Leilasta tulee papin viimeisen laudeudentyön kohde.
Tänä päivänä, jolloin kirkkosalit ovat tyhjiä ja ihmiset eroavat kirkosta joko kirkollisveron tai uskonpuutteen takia, Postia pappi Jaakobille on rohkea elokuva. Nimittäin siinä mielessä, ettei se kuvaakaan uskontoa negatiisivisessa mielessä ihmistä ahdistavana tai riistävänä asiana. Rauhallisesti kerrotussa tarinassa on sellaista toiveikasta voimaa, joka havahduttaa. Se tavallaan tarjoaa mahdollisuuden pysähtyä uskonnon äärelle, uudelleen arvioimaan omaa suhdettaan uskomiseen tai uskomatta jättämiseen. Postia pappi Jaakobille suo mahdollisuuden hiljentymiseen tässä kaoottisessa, moniäänisessä maailmassa. Jotain mitä tänä päivänä huomaa kaipaavansa.
Elokuvan keskellä kulkee uskonnollinen säie, vaikka itse uskonto ei olekaan pääosassa. Keskiössä on ennen kaikkea ihmisen valinnat oman elämänsä suunnasta. Valinnat siitä, toteuttaako elämässään hyvää vai jääkö vastoinkäymisten myötä pahan vangiksi koko loppuelämäkseen.
Elokuvan erityistä, harrasta tunnelmaa tukee Tuomo Hutrin tyyni, kaunis kuvaus, jossa suomalainen kesämaisema poseeraa onnistuneesti – myös sateessa ja viimassa. Ränsistyneen, vanhan pappilan miljöö rönsyilevine pihoineen ja omenapuineen on pakopaikka myös katsojalle. Teoksen kuvallisuutta ajatellen voikin kiitellä päätöstä siitä, että alkujaan televisioon tähdätty elokuva nähdään myös valkokankaalla – koko komeudessaan.
Liioittelemattoman, vähäeleisen elokuvan näyttelijätyö on luontevaa. Pitkän linjan näyttelijä Heikki Nousiainen tulkitsee sokeaa uskonmiestä lujalla intensiteetillä. Kaarina Hazard muistetaan hyvin Sisko Istanmäen menestysromaaniin perustuvasta tv-elokuvasta Liian paksu perhoseksi. Hazardin kovapintaisessa Leilassa on päättäväisyyttä ja luonteenlujuutta, mutta myös pinnan alle piilotettua haavoittuvuutta.
Postia pappi Jaakobille on sellainen pienimuotoinen elokuva, joka koskettaa syvästi. Elokuvan tarinankäänteet eivät suuresti yllätä, mutta tämä ei verota kokonaisuutta. Hieno kuvaus ja näyttämöllepano sekä näyttelijöiden linjakas työskentely tekevät pienestä tarinasta suuren kokemuksen.
Skenet on Helsingin kaupungin kulttuuriasiainkeskuksen julkaisema nettilehti, joka tukee taiteen tekijöitä ja yksittäisiä taiteilijoita kulttuuritapahtumien tiedotusvälineenä.
Linkit:
Lisätietoa leffasta Skenetin verkkosivuilta Skenet-verkkolehden etusivulle
Teksti: Kirsi Raitaranta
Kuva: Skenet
