Ensi-illassa: Skenet arvioi uudet elokuvat
Harjunpää ja pahan pappi
Olli Saarelan kiusallisen väkivaltainen Harjunpää ei tavoita Matti Yrjänä Joensuun romaanihenkilön humaania olemusta.
Harjunpää ja pahan pappi: ensi-ilta 27.10.2010
Matti Yrjänä Joensuun luoma rikosylikonstaapeli Timo Harjunpää ei ole koskaan sopinut ns. kovaksikeitetyn kytän viihteelliseen stereotyyppiin. Päinvastoin, Joensuun protagonisti on ollut kyseisen karikatyyrin selvä vastakohta olematta silti itsekään inhimillisistä heikkouksista puhtaaksi pesty.
Kirjailijan oma poliisitausta näkyy hänen realismia tavoittelevassa tuotannossaan. Rikolliset eivät ole mitään superkonnia eivätkä viranomaiset ihmeidentekijöitä. Kaikista näistä syistä ei voi kuin ihmetellä Olli Saarelan uuden romaanifilmatisoinnin Harjunpää ja pahan pappi (2010) hämmentäviä, väkivaltaa ihannoivia painotuksia.
Peter Franzén esittää Timo Harjunpäätä, työlleen ja perheelleen omistautunutta poliisia, jonka elämä menee raiteiltaan esikoistyttären traagisen kohtalon myötä. Ennen niin onnellinen koti muuttuu painajaisista kärsivän Harjunpään, uskoon tulleen Elisa-vaimon (Irina Björklund) ja heidän toisen tyttärensä (Rosa Salomaa) selviytymishelvetiksi.
Apua ei pysty tarjoamaan solidaarinen poliisiyhteisö, ei edes oma työpari Onerva Nykänen (Jenni Banerjee), joka yrittää suojella sekoamispisteeseen sortunutta kollegaansa. Vaikka salaperäiset metromurhat teettävät töitä koko poliisipiirillä, ovat Harjunpään ajatukset toisaalla. Löytyykö kärsimykselle sovitusta? kysyy elokuva kahdella eri temaattisella tasolla, joita yhdistää vain elokuvantekijän nihilismi.
Aina hyvä Peter Franzén tekee tasalaatuista työtä nimiroolissa, vaikka Kari Heiskasen tv-Harjunpää taustalla kummitteleekin. On vaikea hahmottaa eheää henkilöä näin tilkkutäkkimäisestä kuva-aineksesta, mutta Franzén tekee sen mikä suinkin voi.
Irina Björklundin Elisa Harjunpää jää etäisemmäksi, samoin Jenni Banerjeen huolestunut työtoveri, joille ei Leo Viirretin käsikirjoituksesta ole löytynyt erityistä särmää. Sampo Sarkolan pelastusta tarjoileva paholainen täyttää ulkoiset mitat, mutta siinä tuntuukin sitten olevan kaikki. Elokuva ei missään vaiheessa tavoita Johanneksen omaa, rankkaa uhri-ulottuvuutta.
Taiteilijalla on toki oikeus omaan tulkintaansa, mutta mitä ajatella lopputuloksesta, joka näyttää esikuvansa antiteesiltä? Elokuvan ensimmäinen tunti on välähtelevän leikkauksen ankeaa agoniaa, joka kuorruttaa testosteroniyliannoksensa loppuun asti kuluneilla trilleri- ja pahiskliseillä.
Tarinalinjat hajoavat eikä edes kerronnan moraalinen ydin pysy kasassa. Meno on yliampuvaa tuskapaskaperkelettä, jonka sadistisiin poimuihin on eksynyt misogynistisiä sävyjä. Rakenteeseen haetaan katarttista elliptisyyttä, mutta hyvä idea kaatuu viimeisen kujanjuoksun vastenmielisyyteen ja epäuskottavuuteen.
Harjunpää ja pahan pappi unohtaa Joensuun humaanit painotukset. Saarelan kova visio on kiinnostunut vain miehisen actionin pinnasta: silmittömästä turpaanvedosta, jolla mässäily saa palan nousemaan kurkkuun.
Skenet on Helsingin kaupungin kulttuurikeskuksen julkaisema nettilehti, joka tukee taiteen tekijöitä ja yksittäisiä taiteilijoita kulttuuritapahtumien tiedotusvälineenä.
Linkit:
Lisätietoa leffasta Skenetin verkkosivuilta Skenet-verkkolehden etusivulle
Teksti: Outi Heiskanen
Kuva: Skenet
