Ensi-illassa: Skenet arvioi uudet elokuvat
Skenet arvioi: Die Hard 4.0
Virtuaaliterroristit saavat Bruce Willisin riesakseen suositun action-elokuvasarjan tuimassa neljännessä osassa.
Viisarikello digitaaliajassa
Bruce Willis ylti megamaineeseen John McTiernanin vuoden 1988 modernissa action-klassikossa Die Hard - vain
kuolleen ruumiini yli. Die Hard 2 (1990), joka meillä muistetaan parhaiten Renny Harlin -elokuvana, siirsi pilvenpiirtäjä-juonen lentokentälle.
Sarjan kolmas elokuva, Die Hard - koston enkeli (1995), keskittyi Willisin ja Samuel L. Jacksonin väliseen huumoriläppään. Kolmosesta on ennättänyt vierähtää peräti 12 vuotta, kun ensi-iltaan saapuu action-tarun neljäs päivitys, Die Hard 4.0 .
Die Hard nelosessa ei velmuilla
Nelosessa on tietenkin taas kysymys terrorismista. Nykkiläisellä jeparilla John McClanella (Willis) on mennyt sukset pahemman kerran ristiin sekä vaimon että Lucy-tyttären (Mary Elizabeth Winstead) kanssa. Kun McClane lähetetään noutamaan nuorta hakkerineroa Matt Farrellia (Justin Long) FBI:n kuulusteltavaksi, on sankarin unohdettava omat henkilökohtaiset murheensa ainakin hetkeksi.
Tuntematon vihollinen listii hakkereita hyökäten samanaikaisesti amerikkalaisen tietoyhteiskunnan solmukohtiin. Terroristien tähtäimessä on "loppuunmyynti", koko tietoliikenneohjatun infrastruktuurin systemaattinen tuhoaminen. Amerikka on syöksymässä kovaa vauhtia kohti täydellistä kaaosta.
John McClane (Willis) palaa kovin erilaiseen maailmaan kuin mitä se oli 1990-luvun puolivälissä. Muutos näkyy elokuvan tyylissä ja asenteessa. Aikaisemmille osille ominaisesta velmuilusta ei voi puhua oikeastaan lainkaan. Vitsin vääntämistä ei ole taidettu pitää sopivana nykyisessä poliittisessa ilmastossa.
Sofistikoidun softan pettäessä on asiat pidettävä yksinkertaisina: kellot analogisina, kännykät LA-puhelimina ja äijät äijinä. Tästä näkökulmasta katsottuna Nokia-puhelimen juoneen ympätty mainonta vaikuttaa suorastaan kyseenalaiselta.
Tanakka toimintaputki
Ryppyotsaisuudesta huolimatta Die Hard 4.0 kuuluu nykytoimintaelokuvan aateliin. Paljolti kiitos kuuluu juuri Willisille, jonka harmaakarhumainen sankarikyttä hakee vertaistaan masokistisessa sitkeydessä. Järkyttynyttä hakkerinörttiä esittävä Justin Long ja eritoten poliisin tyttärenä murahteleva, Quentin Tarantinon Death Proofissa vakuuttanut Mary Elizabeth Winstead pärjäävät myös mainiosti.
Len Wisemanin (Underworld, 2003) ohjaama action-paketti on tanakasti rytmitetty toimintaputki. Ensimmäinen tunti etenee parinkymmenen minuutin jaksoissa: ensin reilu vartti valmistelevaa juonenkuljetusta, jota seuraa hulppea viisiminuuttinen reipasta luukutusta. Jälkimmäinen tunti lisää kierroksia ja lataa verta pakkiin tihenevällä tahdilla. Actioniin on myös panostettu, sillä ihan tavanomaisinta tulitaistelua ei ole tiedossa. Lopun rekka ja ramppi -kohtauksessa ammutaan jo yli Mission Impossible -leffasarjan veroisesti.
Jos elokuvassa jokin ylipäätään mättää, niin vihulainen. Timothy Olyphantin intellektuelli kostaja ei ole ollenkaan yhtä kiinnostava kuin edellisosien pahikset. Leninin siteeraaminen ja ranskankieliset kätyrit eivät tee hänestä läheskään yhtä tuimaa hahmoa kuin mitä sähäkän kungfu-mimmin, Mainin (Maggie Q), pomolta olisi lupa odottaa. Harmi, ettei tappavan tehokasta tummaverikköä ole älytty säästää lopun finaaliin asti.
Skenet-verkkolehti
Skenet on Helsingin kaupungin kulttuuriasiainkeskuksen julkaisema nettilehti, jonka ideana on tukea taiteen tekijöitä ja yksittäisiä taiteilijoita kulttuuritapahtumien tiedotusvälineenä.
Linkit:
Lisätietoa leffasta Skenetin verkkosivuilta Skenet-verkkolehden etusivulle
Teksti: Outi Heiskanen
Kuva:Skenet
