Kesto: 36 min
Haastattelija: Aleksi Peura (Aleksi)
Haastateltava: Joonas Koivukoski (Joonas)
[00:00-00:13 musiikkia]
Aleksi: Tieteen pitäisi olla avointa, mutta usein se on kahleissa, suljettuna maksumuurien taakse, julkaistuna tyyriinä ja vaikeaselkoisina painotuotteina, keskusteltuna vain tiedeyhteisön omissa piireissä, jos niissäkään. Tieteen vapauttamiseksi tarvitaan uudenlaista lähestymistapaa, suljetun sijaan avointa otetta. Avoimella otteella –podcastissa käsittelemme kaikkien, kaikkialla ja koska vain saatavilla olevia Helsingin yliopiston piirissä tehtyjä tiedejulkaisuja. Tervetuloa kuuntelemaan Helsingin yliopiston kirjaston podcastia Avoimella otteella.
[00:48-00:54 musiikkia]
Aleksi: Vanhan vitsin mukaan huumorin analysoiminen on kuin ruumiinavauksen tekeminen sammakolle: ketään ei kiinnosta kovin paljoa, ja sammakko kuolee. Mutta entä kun kohteena on poliittinen huumori? Millaista on nykypäivän poliittinen huumori? Erityisesti 2010-lukua on monesti kuvailtu poliittisen polarisoitumisen eli kuplautumisen ajaksi, ja onkin tärkeää kysyä, kuinka paljon huumorilla voidaan puhkoa tai vastaavasti rakentaa kuplia. Minä olen Aleksi Peura, ja kanssani keskustelemassa poliittisesta huumorista on tutkijatohtori Joonas Koivukoski. Tervetuloa.
Joonas: Kiitos.
Aleksi: Joonas, alotetaan tolla sun, tosta sun väitöskirjasta puhumisella, eli sun artikkelipohjanen väitöskirja Political Humor in the Hybrid Media Environment. Jo otsikossakin on käsite hybridimedia, se tutkimuksessa nousee nykyään aika monesti esiin, mut vois olla kuitenki ehkä hyvä, et alotetaan, et mitä sillä tarkotetaan, ja sit toisaalt myös sun tutkimukselle spesifisti, että miks se on niin keskeisessä asemassa poliittista huumoria tutkittaessa.
Joonas: Joo. Ensin mä haluan kommentoida, että toi metatason sammakkovitsi huumorista, se vois jo häipyä unholaan, että se on niin kulunu, mutta toisaalta mä oon aika jäävi sanomaa, koska mä käytin sitä ite myös mun lektiossa, mutta jos nyt sovitaan tässä yhteisesti, että se jää nyt unholaan, niin ollaan saavutettu sentään jotain tällä podcastilla.
Aleksi: Se oli viimenen kerta, ku tuo vitsi sanotaan ikinä, kyllä.
Joonas: Jes, hieno homma. No nii, mut sitte tähä keskeiseen käsitteeseen eli hybridimedia, tai itseasiassa tutkimuksessa puhutaan hybridistä mediasysteemistä tai hybridistä mediatilasta. Aiemmin puhuttiin myös konvergenssikulttuurista ja täntyyppisistä, täntyyppisillä käsitteillä, ja kaikkihan pyrkii kuvaamaan tätä median murrosta, joka on alkanu sitte ton internetin ja sittemmin sosiaalisen median leviämisen myötä. Ja yksinkertasimmillaan sillä hybridillä mediatilalla tarkotetaan siis sitä, että nää perinteiset mediat, kuten televisio, radio ja sanomalehdet tavallaan lomittuu ja risteää tän uudemman median eli sosiaalisen median ja internetin sisältöjen ja toisaalta myös teknologioiden kanssa. No sitte tätä hybridisyyden käsitettä on myös käytetty poliittisen viestinnän muutoksen analysoimisessa, ja yks semmonen hybridisyyden eli sekoittumisen muoto on tämä politiikan ja viihteen tai poliittisen huumorin ja perinteisen politiikan sekoittumine, eli tämmösiä ilmiöitä liittyy tähä hybridiin mediatilaan. Ja nimenomaan poliittisen huumorin tutkimuksessa se on hyvä käsite, koska sillä pääsee käsiksi tämmösiin kiinnostaviin viimesen noin parin vuosikymmenen aikana tapahtumiin kehityskulkuihin, joista vois mainita vaikka tv-satiirin, miten sen nyt muotoilis, kriittisemmäksi muuttumisen, väitteet perustellaan paremmin. Toisaalta sitte sen kautta voi tarkastella tätä meemien kehitystä ja sitte sitä, et miten niitä on alettu hyödyntää poliittisesti erilaisessa kansalaisaktivismiliikkeissä ja tämmösissä, hvyin paljo sosiaalisen median alustoilta organisoituvissa liikkeissä, kuten arabikeväässä tai sittemmin oikeiston puolelta alt-rightin piirissä ja tällee. Mitäs muuta, no ehkä se hybridimedia myös kuvaa silleen yleisellä tasolla sitä julkisen keskustelun yleiskuvaa, jossa tavallaan sekä vanha eliitti eli poliitikot, poliittiset johtajat ja poliitikan journalistit, heidän mielipiteet ja kannanotot sekottuu sitten näitte uusien vaikuttajien tai sitte ihan tavallisten kansalaisten mielipiteisii ja muuta, ja sillohan, (siinähän) [04:52] tämmösessä ympäristössä semmonen huomiohakunen sisältö, tai siis sisältö, joka herättää vahvoja reaktioita, saa huomiota, nii sitä kautta se huumori on hyvä keino vähintäänki saada itselleen ja mahdollisesti asialleen myös sitä huomiota siitä ärsyketulvassa.
Aleksi: Tuossa oliki monta semmosta käsitettä ja teemaa, mitä tässä varmasti loppujakson aikana käydään myös läpi, mut haluaisin palata tuohon termiin poliittinen satiiri, joka tuossa myös sulla äskeises puheenvuoros vilahti. Mä luin tätä jaksoo valmistellessa sun väitöskirjan lisäks myös muun muassa tämmöse Janne Zareffin kirjan kuin Kuinka vallalle nauretaan, ja siinä oli mun mielest tosi hyvä lainaus, että poliittinen satiiri on kerronnan tapa ja julkisen keskustelun muoto, jolla on aivan omanlaisensa säännöt ja toimintatavat. Mitä sun mielestä noi säännöt ja toimintatavat poliittisessa satiirissa on?
Joonas: Mainio kysymys, ensinnäkin varmaan ois hyvä sanoo, että ne, toisaalta ne elää ajassa, mut toisaalta sitte näissä satiirin esitystavoissa ja toimintatavoissa on paljon myös samaa, myös niissä kohteissa, mihin satiiria kohdistetaa, eli valtaa pitäville on käytännössä irvailtu aina, sieltä vähintään antiikista lähtien. Että yks tämmöne vanhimpia, oliks se tämmönen pilkkapatsas, nii se kuvaa Tutankhamonin, oliks se appi-isää, epäsuosittua appi-isää, eli se menee sinne tosi pitkälle, et nää aikasemmat havainnot tämmösestä valtaapitävien satirisoinnista. Ja tosiaan siellä nää keinot eli liiottelu, ironia, sanaleikit sun muut, niin ne on aika silleen pysyviä ollu läpi vuosisatojen, mut sitte toisaalta se, mikä ehkä muuttuu, on se moraalikoodit ja tavallaan normit liittyen siihen satiirii, eli ketä saa pilkata, millä tavalla saa pilkata, kuka saa pilkata ja mitä seurauksia sillä on. Että jos mietitään vaikka nykypäivän tilannetta ympäri maailmaa, sitte jos miettii jotan Venäjää, nii ei siel, tuskin siellä kovinkaa merkittävät henkilöt voi julkisesti pilkata presidentti Putinia, et se on sitte sidonnainen siihen poliittiseen kontekstiin, missä se satiiri tapahtuu. Sitte jos puhutaan liberaaleista kehittyneistä demokratioista, nii niihin monesti kuuluu se ajatus, että valtaa pitäviä voi kritisoida myös satiirin ja huumorin keinoin. Ja sitte jotenki siinäki on aina aikakausittain vähän nyanssieroja, että mitä kuitenki sallitaan, että ei nyt ihan mitä tahansa, että jos miettii Britanniaa, niin jos kuningatarta, edesmennyttä Elisabetia kovin rankasti pilkattiin, niin kyllä siitä älähti ainakin tietty porukka, ja onhan Suomessaki sillee, et vaikka 90-luvulla vielä presidentti Ahtisaari esim. saatto julkisesti sanoa haastattelussa, et hän on närkästynyt näille Ylen satiiriohjelmille, Iltalypsylle muun muassa siitä, miten häntä ja hänen puolisoa siellä revitellään. Myös kuuluisa tapaus on tämmöne, ku Kokoomuksen puheenjohtaja Ville Itälä eros tehtävissään tossa 2000-luvun alkupuolella, nii hän sen eron jälkeen itse nosti haastattelussa esiin, että tää Itsevaltiaissa hänen esittämän hahmo on vaikuttanut sen maineeseen heikentävästi tai vähä niinkun vähentäny ehkä hänen uskottavuutta, koska hänen hahmohan siinä oli semmone aika lapsekas.
Aleksi: Mutta vastaavasti Itsevaltiaista nii Ben Zyskowicz tais joskus sanoa, että hän suorastaan näkee sitä itsevaltiasversiota hänestä itsestään parempana versiona hänestä, koska se (--) [08:44] energinen pikkumies.
Joonas: Juuri näin, kyllähän se riippuu vähä, että millä tavalla sitä esitetään, ja myös tietenki se, että miten politiikka toimii muualla, ja et kohtaako ne imagot ja sitte se ihmisten muuten käsitys tästä satiirin kohteesta. Mutta ehkä yleisesti sillä nykyään tuntuu, että poliitikot vähintään sieltä 2000-luvulta lähtien, aiemminkin on jo, tavallaan mielellään menny tämmösiin piikikkäisiinki satiiriohjelmii. Ehkä Suomessa ensimmäisiä oli Mauno Koiviston vierailu tässä, oliks se nyt Jatkoaika, vai mikäs tää oli tää ohjelma, jossa hän tavallaan Lenita Airiston, ja oliks se sen hetken näkyviä toimittajahahmoja, niin siellä heitti herjaa heidän kanssaa ja sano, että tämän tv-esiintymisen myötä hän kiehkurallaan hurmasi yle-, et hiuskiehkurallaan hurmasi yleisön, ja siitä eteenpäi sitte hän riippuen, mitä ohjelmia on ollut ja minkälainen kulttuuri ollu, että onko poliitikot vieraillu, mutta yleisesti he haluavat ehkä mennä näihi ohjelmii, koska siellä voi tavallaan tuoda itseään esiin uusille yleisölle. ehkä suuremmalle yleisölle, ja sit puhua asioista tavallaan enemmän yleiskielisesti ilman sitä politiikan teknokraattista kapulakieltä ja mahdollisesti myös jossain määrin tuoda esiin niitä omia mielipiteitä ja samalla esittää semmonen inhimillisempi puoli itsestään ja osaa nauraa itselleen.
Aleksi: Toki Suomessa myös Uutisvuoto on ollu joskus semmosessa hyvinki kuninkaan- tai presidentintekijän roolissa, eli Tarja Halonen ja Sauli Niinistö, ku he oli molemmat aina ennen 2016 presidentinvaaleja, ja muistaakseni 2000:kin Esko Aho ja Tarja Halonen presidentinvaalien alla, niin ihan sen perusteella, miten he esiinty Uutisvuodossa, näky sitte suositu-, tai kannatusluvuissa myös.
Joonas: Kyllä, juuri näin, ja tätä aiemmin myös Tuttu Juttu Show, ehkä ei niin satiirinen, mutta kuitenki tämmönen ehkä lämminhenkinen, humoristinen parisuhdeohjelma, jossa myös presidenttiehdokkaat kävivät, silläki on puhuttu, että on ollut vaikutusta vaaleihin, mut ne on hyvin vaikea todeta sitte kuitenkaa tutkimuksessa, että minkälaisia vaikutuksia niillä on ollu.
[11:03-11:15 musiikkia]
Aleksi: Kans mielenkiintonen tommonen käsitteellinen ero mun mielestä on poliittine huumori ja poliittine satiiri. Näitä ainakin arkikielessä käytetään hyvin limittäin keskenään, et poliittinen satiiri on käytännössä sama asia ku poliittine huumori, mut ne kuitenki on eri termit. Voisit sä vähä avata, et mikä se ero näitten kahen käsitteen välillä on, ja sit toisaalt ehkä tavallaan konseptualisoida sitä, että millasta on tai olisi satiiriton poliittine huumori?
Joonas: Tuo on hyvä kysymys, ja tossa päästään aikalailla tänne käsiteviidakkoon, mikä liittyy poliittisee huumorii ja satiiriin, eli siellähä on hyvin paljon käsitteitä, eikä oo sillä lailla hirveen vakiintuneita, että milläp tavalla kukanenki tutkija kuvaa sitä ilmiötä, mut mä oon ehkä ite silleen ajatellu just, että tää poliittine huumori on enemmä semmone sateenvarjokäsite, jonka alla sitte poliittine satiiri on vähä spesifimpi. Eli mun oman ajattelussa se on, poliittinen satiiri on semmosta poliittista huumoria, jossa kritisoidaan jotaki, vähä niinku pilkataan jotaki selvästi, kun taas sitte poliittisessa huumorissa voi olla tämmöstä komediallista aspektia paljo enemmä, just että, just joku Uutisvuoto oli ihan kiinnostava esimerkki, et siinä tavallaan on vähä sekä että, ehkä paljo enemmän sitä komediaa kuitenki, et siinä tavallaan, jos poliitikko oli siellä vieraana, (siellä) [12:41] saatettii vähä nälviä, mutta ei tavallaan välttämättä sillä lailla, et siinä alettas hirveenä kyseenalastaa hänen vaikka aiempia tekemisiään tai jotain tällasta. Että sitten kunnon satiiriohjelmia, jossa sitte, vaikka Noin viikon uutiset tai maailmalla nää Last Week Tonight with John Oliver tai The Daily Showt sun muut, nii niissä selvästi otetaan joku asia, ja siinä voi olla poliitikko päähenkilönä, tai satiirin kohteena, tai joku muu yhteiskunnallisesti merkittävä vaikuttaja, ja sitte katotaa hänen toimintaa, ja monesti siellä löytyy joku tämmönen ristiriita sen välillä, mitä on sanottu ja sitte miten on toimittu, ja sit siitä tehdään se satiirin pääpointti, eli tämmönen erottelu. Toki siellä on sitte, on kiinnostava pohtia, että mikä ois paras käsite kuvaamaan tämmösiä ohjelmia ku Simpsonit, South Park, ehkä jossain määrin, no Ihmisten puolue varmaan aika selvästi, Atte Järvisen ohjelma Ihmisten puolue, joka pyöri tossa 2000-luvun, oliks se loppupuolella, hieno sarja, niin siinähä on tavallaan tämmöset stereotypiset kärjistykset, vähä niinku jokaisen puolueen edustajista, ja sit irvaillaan tavallaan viikon ajakohtasista aiheista, mut siinä ei tavallaan mennä suoraan kenenkään, tosiasialliseen poliitikkoon käsiksi, vaan puhutaan tämmösistä yleisimmistä stereotypisistä ajattelutavoista, mitä liittyy näihin eri ajatushaarojen edustajiin. Samaha on vaikka South Parkissa monesti, että siellä irvaillaa ateisteille, uskovaisille ja nii edespäi, et se on enemmän tämmöstä ehkä sosiaalista satiiria, ja kun Simpsonit, ehkä se on kokonaisuudessaan television tai sitcomin tämmöstä parodiaa, jossa saattaa olla poliittisia elementtejä. Useimmiten se on ehkä semmosta tavallaa lempeämpää komediaa.
Aleksi: Mua kans kiinnostaa tämmönen ajatus siitä, että huumorin teoriassa puhutaan punch upista ja punch downista, eli punch up on sitä, että tavallaan kritisoidaan tai väännetään vitsiä jostakin valtarakenteista tai henkilöstä, jolla on katsottu, katsotaan olevan valta-asema siihen vitsin tekijään, mut punch down on sit taas, et lyödään jo heikommassa asemassa olevaa alaspäin. Mua kiinnostaa kans tämmönen poliittinen huumori tai satiiri, joka vois mennä liian pitkälle ilman joko tämmöst tosi räikeetä punch down tai rasistista tai misogynista aspektia, esimerkiks Iltalypsyn mainitsit aiemmin näistä, miten Martti Ahtisaari älähti siitä, että miten häntä on käsitelty Iltalypsyssä, niin sehän oli hyvin, näin jälkikäteen ajateltuna, hyvin asiattomaltaki vaikuttavaa henkilöön ja ulkonäköön menevää huumoria. Mut voiko poliittinen huumori tai poliittinen satiiri mennä liian pitkälle ilman, et tehään tämmösii selkeit räikeitä ylilyöntejä? Mul tulee kans yks esimerkki mieleen, on tää Jari Tervon romaani Koljatti vuodelta 2009, joka oli todella rankkaa poliittista satiiria silloisesta pääministeristä Matti Vanhasesta. Mitä mieltä sä oot, onks mahollista, että poliittinen huumori tai satiiri menee liian pitkälle ilman räikeitä ylilyöntejä?
Joonas: Hieno kysymys, mä mietin just, että onko tossa vähän tommone, tavallaa, jos se menee liian pitkälle, nii eiks se tavallaa oo jonkun mielestä ollu liian räikeää sillo, et jonkunhan siitä tavallaan, yleensä näissä huumorikohuissa ja huumoriskandaaleissa, nii joku siinä loukkaantuu. Voi ajatella, että jos siitä loukkaantuu vaikka vain yks taho, yks ihmine, kuka, vai, oli hän sitten vaikka julkkis tai tämmönen, ja kukaan muu ei loukkaannu, kukaan muu ei pidä sitä tavallaan mauttomana tai rasistisena tai seksistisenä, niin sillon voi miettiä, et ehkä se, siinä oli loukkaannuttu vähän turhaan. Mutta yleensähän siinä on, yleensä näissä tapauksissa on silleen selvästi, että joku taho närkästyy, että jos vaikka puhutaan tästä kuuluisasta tapauksesta Muhammed-pilakuva skandaalista, joka alko, kun tanskalaislehti Jyllands-Posten julkas 2005 sarjan erilaisilta piirtäjiltä, oliks siinä 12 kuvaa vai kaheksan kuvaa, mut kuitenki kaikki, lähes kaikki niistä esitti jollain tavalla profeetta Muhammedia, ja osa niistä oli tosi silleen, aika raflaavia, että siinä saatto olla profeetan turbaani piirretty pommiksi, että tälleen, ja siitä sitten nousi Tanskan muslimiyhteisöt, ja sitten myös arabimaiden muslimiyhteisöt suuttu tästä, ja siitä tuli tosi iso kansainvälinen selkkaus, jonka myötä tuli kaiken maailman boikotteja tanskalaistuotteille, ja ihmisiä jopa kuoli niissä väkivaltaisuuksissa. Eli näinhän se yleensä menee, mut toi, jos mietitään sitä Suomen kontekstia, että oisko semmosta, missä ei ois räikeää, no ehkä se, just että joku Ville Itälä nostaa äläkän siitä, että hänen imagonsa on tahriintunu Itsevaltiaiden takia, nii sittehän, siitähän nous semmonen keskustelu, että millä tavalla nää satiiriohjelmat vaikuttaa just poliitikon imagoihin, ja sitte tuotii esiin tää just, että joilleki se voi olla hyvä asia, ja saako, millä tavalla saa pilkata johtavia poliitikkoja, ja onks se oikeudenmukasta, jos joku toinen esitetään samassa satiirisarjassa vähän niinku paremmassa valossa ku toinen, ja tämmösiä kysymyksiä, ja nää nousee monesti aina esiin, jos on kyseessä tämmöne, että johtava poliitikko tai joku muu närkästyy johtavan poliitikon puolesta. Ja sit toinen esimerkki on esim. tää Presidentin kanslia, joka oli Ylen tv-satiirisarja, joka oli aika, Suomen mittakaavassa aika poikkeuksellisen ronskiakin satiiria, että sillä selvästi haluttiin provosoida ja tällee, ja siinä oli yks tapaus, oliks se 2009, Kokoomuksen kansanedustaja Lyly Rajala hermostu ton Sauli Niinistön, sillosen eduskunnan puhemiehen puolesta, koska Niinistöä verrattiin muistaakseni tähän kuuluisaan pedofiili Jammu Siltavuoreen, ja myös oli muuta tämmöstä aika raflaavaa kamaa siinä jaksossa Niinistöstä, ja muistaakseni myös hänen puolisostaa Jenni Haukiosta, et kyllä nää voi aiheuttaa, jos Suomen, vaikka lyödään ylöspäin, nii kyllä siinä silti jotku säädyllisyyden rajat ilmeisesti, että ainaki joku loukkaantuu sitte, jos ei tää kohde itse, että Vanhaneha, oli hyvä, kun nostit ton Koljatin esiin, mä just toissapäivänä, ku mä luin, ku mä teen arkistotutkimusta kollegan kans näistä huumoriskandaaleista Suomessa historiallisesta näkökulmasta, niin luin just tästä Koljatti-tapauksesta, niin Vanhanenhan itse ei loukkaantunut tästä, hän ei ollu lukenu kirjaa näissä iltapäivälehtien haastatteluissa, mut sano, että aikoo lukea, ja että on hauska, että pilkataan. Eli tää on tämmönen ehkä aika maneerinen nykypäivän politiikan vastaus, että se on ehkä vähä ehkä riskialtistaki poliitikon lähtä enää suuttumaan hirveesti poliittisesta tv-satiirista, ellei siellä oo jotain ihan päätöntä, väitetää faktuaalisena juttuja, mitä ei oo tapahtunu. Mut toisaalta sillon, jos se on fiktiivinen satiiri, niinku tää Tervon Koljatti, niin kyllähän siellä, oonkohan mää lukenu ite sitä kirjaa, mut siinä tais olla jotenki, että Vanhasella on jotain seksiorjia kellarissa ja tämmöstä, eihän ne tietenkää pidä paikkaansa, mutta ku kaikki tajuaa, et se on fiktiota, fiktiivistä satiiria, nii ei siitä kannatakaa nostaa äläkkää.
Aleksi: Jos oikein muistan, se oli myanmarilainen ihmisoikeusaktivisti, jonka hän oli vanginnut kellariinsa, ja sit muistaakseni romaani päättyy, jos joku haluaa spoiler-varotuksen, nii tässä spoiler-varotus, tai muistaakseni murhaa toisen poikansa, joka on, jotka on nimetty Urho ja Kaleva, että Kekkos-vitsejä mukaan, et se on aika raffi kyllä. Mua kiinnostaa kans tää aihepiiri tavallaan demokratian näkökulmasta, mitä tossa alkujuonnossakin otin esiin, ja mulla on lainaus täst sun väitöskirjasta, jonka suomensin vapaasti, että journalistinen satiiri ja viihdyttävä internet-asianajo saattaa edistää tai haitata liberaalin demokratian toimimista. Millasta sun mielestä ois sit tämmönen ihanteellinen demokratiaa edistävä poliittine huumori, ja mitä ois sit se kolikon toisella puolella demokratian kannalta huonoin mahollinen poliittine huumori?
Joonas: Hyvä kysymys jälleen. No, ainaki jos me lähetään, ei mun mielipiteistä, vaan mitä on tutkittu paljon, on tää yhdysvaltalainen, Yhdysvalloista lähtösin oleva niin kutsuttu journalistinen tv-uutissatiiri, jota mä itseki oon Suomessa tutkinu, eli The Daily Show with John Stewart on tää tv-sarja, missä tää niin kutsuttu journalistinen satiiri kehkeytyi, eli Stewart otti tämmösen aika perinteisen poliittisen viihdeohjelman, keskusteluohjelman, tuli siihen juontajaks ja palkkas entisiä satiirin tekijöitä, muun muassa tais olla The Onionista, tyyppejä siihen, ja pikkuhiljaa se ohjelma alko muuttua enemmän ja enemmän purevaksi poliittiseksi satiiriksi. Mikä siinä oli ehkä uutta, mitä ei aiemmin niinkää oo hirveesti ollu tv-satiirissa, oli, että sen, tehtiin taustatyöt aika hyvin, et se muistutti hyvin paljon semmosta toimitustyötä se taustottaminen, eli tavallaan vaikka vitsailtiin, niissä ohjelman pääjutuissa, niitä oli yleensä yks, kaks tai kolme, yleensä yks tai kaks, niin niissä käsiteltiin jotain yhtä aihetta, ja sit sitä taustotettiin vähä niinku tv:n ajankohtaisohjelmissa muutenki, et mitä on tapahtunu, mitä on aiemmin tapahtunu, näin, ja sit sitä koko ajan tavallaan siihen oheiseen heitettiin vitsiä. Ja se oli aina monesti silleen tavallaan ironinen se argumentti, et nyt on joku menny pielee, ja sit siitä revitää huumoria, eli tämmöne faktuaalinen taustatoimittamine, et jotkut tutkimukset, jotka on tehny tämmösiä sisällön analyysejä eli vertaillu uutisjuttuja samasta aiheesta ku nää Daily Show on vaikka tehny, nii niitte mukaan niissä on ollu suunnilleen saman verran faktuaalista asiaa. Eli siinä mielessä ne, jos ajatellaan liberaalin demokratian kannalta, niin tämmöne informoitu kansalaisuus on aika hyvä juttu, nii sitte jos tavallaan tämmösillä satiireilla, tv-satiirilla voidaan tavottaa ehkä semmosia yleisöitä, jotka ei välttämättä muuten seuraa politiikkaa, nii jos he tavallaan kiinnostuu joko politiikasta tai saa edes jonki verran jotain tietoa politiikasta, tai ylipäätään kokee ymmärtävänsä politiikkaa, tai että se on jollain tavalla merkittävää heille, niin sillo se on tavallaa jo saavuttanu mun mielestä aika paljonki satiiriohjelmana. Ja Suomessahan näitä edusti tää Noin viikon uutiset ja Uutisraportti, ja sitten ehkä myöhemmin Noin viikon studio, joissa kans tehtiin tämmöstä, toimittajat ja stand up –koomikot teki yhteistyötä, et siinä oli sekä se hyvä balanssi sitä huumoria ja asiapitosta taustotusta. Ja ehkä siinä on myös semmonen pointti, että se satiiri ei, tavallaan semmonen passiivinen, kyyninen satiiri, se ei välttämättä niin hyvin istu semmosen liberaalin demokratian ajatukseen kansalaisista, jotka on, uskoo tavallaan demokraattiseen instituutioon ja kuitenki siihen, että vaikka politiikka on mitä on, et siinä on kompromisseja ja kaiken maailman lehmänkauppaa, nii kuitenki tavallaan siellä hoidetaan yhteisiä asioita ja toivottavasti mutkien kautta mennää vähän parempaan suuntaan, eli tavallaan tämmönen tosi kyyninen, pessimistine satiiri ei välttämättä oo kaikkein paras siinä mielessä. Mut tietenki, kyllähän ihmiset lukee satiireja, tai tulkitsee niitä eri tavalla, että voihan ajatella, että tää oli nyt tämmönen ylilyöty kyyninen pläjäys, että ei maailma nyt ihan oikeesti näin synkkä paikka oo, mutta ehkä tämmönen tietty kepeys kuitenki on silleen, emmä tiiä, tää on nyt mutuilua, mut että se saa enemmän yleisöä, ja enemmä yleisöt on mukana siinä, jos mietitään vaikka Suomessa, sitte tämmöstä asiaviihde, infotainment-formaatit ku vaikka entinen Pressiklubi Stillerin juontamana ja sitte toi, mikä tää oli tää hieno podcast, toi Jaa, ei, tyhjiä, poissa, jossa oli semmonen hyvä klangi, sopiva semmonen, että paljon tehty taustatyötä, mut sitte kuitenki tommone kepeä tavallaan sanailu siinä mukana, ainakin itseäni, saa tempautumaan mukaan ja kiinostuu asioista. Tietenki se on sitte myös, että kyllähän tämmösissä asiapitoisemmissaki poliittisissa ohjelmissa voi olla hetkiä, jollon käytetään mehukkaita kielikuvia tai jotain sarkastisia, ironisia heittoja, niin ne saattaa piristää sitä. Joillekin ihmisille myös pelkkä kuiva asiaohjelma itsessään on viihdettä, että kyllä mäki tykkään kattoo, mä viihdyn, kun mä katson A-studiota tai jotain tämmöstä, et vaikka siinä ei ookaan juurikaan satiiria, niin se on myös poliittista viihdettä minulle.
[25:53-26:05 musiikkia]
Aleksi: Tosiaan töissä tääl Helsingin yliopiston kirjaston datatiimissä, niin mua kiinnostaa kans toi sun tutkimusartikkelien tai tutkimuksen taustalla oleva haastatteludata, eli se on yks näistä neljästä väitöskirjan artikkelista, pohjautuu siis asiantuntijahaastatteluihi, joissa sä olit haastatellu muun muassa Ylen ilmeisesti poliittista satiiria tehneitä toimittajia tai tuottajia. Aiotko sä ensinnäki julkasta niitä haastatteluja jossain muodossa, niinku jossain tutkimusdatarepositoriossa tai, jos, niin miten sä aiot saada ne julki ilman, että se, koska sehän pitäs anonymisoida, ettei näitä ihmisiä ei vois tunnistaa sieltä kauheen helposti, niin onks sulla, miten sä aiot tehdä tän, jos aiot ylipäänsä tehdä?
Joonas: Hyvä kysymys. Sillon ku mä tein nää haastattelut, se tais olla 2016, olin aika vasta alottanu, tai olin alottanu just väitöskirjan teon, ja sillon mä en hirveenä miettiny näitä, nii mä aattelin, et mä haluun vaan ne haastattelut, ja sovittii, että ne tavallaan säilyy mulla, ja tavallaan tän takia mä oon aatellu, että mä en niitä lähe jakamaan. Tietenki sitte, jos joku ne haluaa ehottomasti tutkimuskäyttöön, nii ne voi saada ehkä sitä kautta, että tavallaan, ku näitä ei ollu hirveen monta, oisko niitä ollu 16 vai 18 haastateltavaa Hesarista ja Yleltä, et jos saa kiinni nää haastateltavat, ja heille on ok, et sitä jatkokäytetää, nii mun puolesta totta kai. Nehän on litteroitu sitte ne haastattelut mulla koneella. Ja sitte tosiaa mun kollega Ruotsista teki, ja mun mielestä hän teki sen verta-, vastaavat haastattelut, me kirjotettiin sitte myös semmonen vertaileva artikkeli, joka on itseasias tässä mun väitöskirjassa, suomalaisista ja ruotsalaisista ajankohtaisen poliittisen satiirin tekijöistä, nii hänellä on myös siellä aineistoa, mut mä luulen, että hän on tehny myös samanlaisen sopimuksen siinä ennen haastatteluja. Ja sittehän tää on tää ongelmakenttä, että jos on niin pieni piiri tavallaan tekijöitä, se anonymisointi on aika hankalaa, totta kai se voi onnistua, mut siinä pitää sitte käyttää paljo enemmä aikaa, että tavallaan ei asiayhteyksistä selviä, että kuka nyt puhuu. Mutta joskushan haastateltaville on ihan ok alusta lähtien, että kaikki on julkista, mut tässä tapauksessa ei ollu, mutta ehottomasti, jos teen haastattelututkimuksia jatkossa, riippuen tietenki aiheen tavallaa luonteesta, et jos on tosi arkaluontonen, nii sitte voi olla, että täytyy tehä myös tämmösiä, mut sitte jos on julkisuuden henkilöitä ja heille on ok, nii sitte se on ehottomasti arvokasta, että muut tutkijat voi käyttää. Mun mielestä ylipäätään tutkimuksessa voitas käyttää jo olemassa olevia aineistoja, huono sanoa ite, koska melkein aina oon ollu keräämässä sitä uutta, mutta tavallaan se, että itelleki, että menis ettimään niitä jo olemassa olevia, koska mun mielestä ne on niin alikäytettyjä, koska niihin käytetään tosi paljon aikaa, et niitä kerätää, et sitte tavallaan siitä sais muutki irti, että ei ne yleensä tyhjene siihen yhteen kahteen artikkeliin tai jopa kirjaankaan se aineisto. Siinä on tietenki se ongelmakenttä, että jotku aineistot on kerätty hyvin tietty tutkimuskysymys tai tutkimusongelma mielessä, nii sit ne ei välttämättä istu siihe omaan intressiin, mut monesti saattaa istua, et se, siinä mielessä se on itselle ja muille tutkijoille ois hyvä, että niitä käytettäs enemmä valmiissa olevia aineistoja.
Aleksi: Win-win-tilanne.
Joonas: Juuri näin.
Aleksi: Kiinnostavaa kans, koska sulla tossa väitöskirjassa on esimerkiks kansikuvassa meemi Bernie Sandersista istumassa eduskuntatalon portailla, ja tässä on ainaki tää Bernie Sanders -kuva jo semmone, jota sä et oo itse ottanu, niin kiinnostaa kans kuulla, et tuliks sulla tekijänoikeudellisii kysymyksiä vastaan tai haasteita vastaan tätä väitöskirjaa tehdessä?
Joonas: No jos otetaan ensin tää kansi, nii joo, kyllä mä mietin paljon sitä, mut mä soittelin eri tahoille tästä, jotka tuntee tekijänoikeuslainsäädäntöä ja muuta, mut sit mä selvittelin myös ite. Tää ratkaseva, miks mä päädyin sitte lopulta käyttään tätä, oli, et tää kuvaaja itse, joka on ottanu tän Bernie-kuvan, yhdysvaltalaiskuvaaja, nii ilmotti New York Timesin haastattelussa, että hän pitää kaikkia näitä meemejä uusina teoksina, mitä siitä hänen kuvastaan tehdään, eikä halua, että hänen nimeään liitetään näihin, et ne on hänen mielestään itsenäisiä teoksia. Tää oli se keskeisin pointti, mut sitte myös Yhdysvaltain lainsäädännössä se tavallaan tämmöne parodisen käyttö on vapaampaa, ja sitten myös sen käyttö tämmösessä, no tää nyt menee ehkä opetustarkotukseen tai tutkimustarkotukseen tää mun väitöskirja, niin siinä, jos ei se, jos ei sillä tavoitella voittoa, ei tää, tää on ihan, en mä tosta mitään kostu, niin siinä mielessä mä koin olevani erittäin turvattu, et mä uskalsin tän kuvan laittaa ja halusin jonku visuaalisen elementin, koska kyllähän tää poliittinen huumori on todella visuaalista nykyää. Eilenkö mä hoksasin jostai, et Instagram on nykyään Suomen suosituin sosiaaline media, voiks se pitää paikkansa?
Aleksi: Mm, voi pitää paikkansa. Taitaa olla ihan maailman, no en sano maailmanlaajusesti, mutta Suomessa ainaki-
Joonas: Joo.
Aleksi: Joo. Mä tykkään, mun on tää viimenen kysymys aina vähä semmone jotenki eteenpäin katsova, niin on nytkin. Onks sun mielestä poliittine huumori vaikeutunu vai helpottunu nyt 2010-luvulta alkaen, ku on puhuttu tämmösestä poliittisesta kuplautumisesta ja sen aikakaudesta? Onks poliittinen huumori helpottunu vai vaikeutunu sillon ja millaseen suuntaan sä uskot, et poliittine huumori on nyt menossa?
Joonas: Hyvä kysymys, ja tossaha voi miettiä sitä, että ajatellaanko sitä vaikeutta tekijöiden näkökulmasta vai sen katsojan näkökulmasta, että ymmärtääkö sitä, mut tavallaan ehkä siinä on jotenki sillee, että jossain, jos sulla on sosiaalisessa mediassa joku seuraajakunta ja sä oot semmonen, profiloitunu jollain tavalla piikikkääksi tyypiksi tai semmoseksi satirisoivaksi henkilöks, nii ehkä sulla on siellä valmiina se yleisökunta, ja sitte jos sä heittelet niitä uusimpia meemejä tai juttuja, nii siellä on valmiiksi se porukka, joka ehkä tykkää siitä ja tällee, koska siinä pilkataan niitä henkilöitä, jota tavallaan se poliittinen leiri ei muutenkaan tykkää. Ja sitte ehkä, jos miettii sitte tota poliittista satiiria kaupallisella puolella, televisiossa tai Ylellä, niin ehkä siellä on aina ollu se, ehkä vähä eri syistä, mut kuitenki se ajatus, että ei voi olla kovin puoluesidonnainen ainakaa tai puolueellinen oikeestaan mihinkää suuntaan sillee ehkä hirveen selvästi, et koska siitä sitte älähdetään, et tavallaan kaupallisella puolella (ainaki) [32:38] Jenkeissä se aluksi oli se pelko, että sillä säikytetään mainostajat, että jos pilkataan hirveesti. Mut tavallaan Jenkeissä on niin isot mediamarkkinat, et siellä voi myös tämmösellä hyvinki puolueellisella satiirilla ja irvailulla menestyä kaupallisesti, että jos miettii jotain Fox Newsin puhuvia päitä, niin nehän pilkkaa illasta toiseen liberaaleja ja tämmösiä social justice warrioreita tai miksi nyt heitä nimittääkään, ja sitte taas toisaalta nää liberaalit tv-satiirikot, talk showden juontajat on yleensä vähä enemmä liberaaleja, enemmän tai vähemmän, jotku on paljon selvästi enemmän, jos miettii jotain John Oliveria tai Bill Maheria, niin ne on, selvästi ottaa aina väkevästiki kantaa asioihin. Ja sitähän sanotaan, että nykyaikana, että on, että parodia on mahdotonta, ku ne tekevät sen itse, tais olla Veikko Huovisen sitaatti, mut se on kiinnostava kysymys, että miten tavallaan tämmösistä, jos liberaalissa demokratiassa pääsee valtaa autoritäärinen oikeistopopulistinen politiikka, kuten vaikka Trump, että miten tämmöstä poliitikkoa, joka tavallaa elää siitä kohujulkisuudesta, niin miten sitä kannattaa käsitellä satiirissa, tai onks se tavallaa, et joka viikko tavallaan perataan ne kaikki väärinkäsitykset tai liiottelut tai puhtaat faktavirheet ja sitte irvaillaan niistä, vai onks parempi olla hiljaa hänestä ainaki jonki aikaa, ettei tavallaan koko ajan hypetä tätä henkilöä tai tavallaan saa sitä, koska kyllähän sitte vastapuoli yleensä silleen, jos kokee, että epäoikeutetusti pilkataan heidän vaikka esikuvaa tai johtajaa, niin siitä sitte saatta hermostua, ja se, tosiaan se julkisuus joilleki poliitikoille tuntuu olevan, niinku mikä tahansa julkisuus, hyvästä. Kiinnostava kysymys, mutta kyllähän Amerikassa Trumpin nousu sitte toisaalta myös on nostanu sekä journalismin suosiota että satiirinki suosiota, ainaki mun käsityksen, mun pitää tarkistaa, mutta muistelen näin, että satiiriohjelmatkin sai hieman enemmän katsojia sitten Trumpin aikana kuin Obaman aikana esimerkiks.
Aleksi: Kiinnostavaa, näihin sanoihi on oikein hyvä lopettaa. Kiitos Joonas Koivukoski.
[34:57-35:02 musiikkia]
Aleksi: Kiitos Helsingin yliopiston kirjaston Avoimella otteella –podcastin kuuntelemisesta. Löydät lisää jaksoja osoitteesta helsinki.fi/fi/avoimellaotteella. Voit myös lähettää palautetta ja kysymyksiä sähköpostiosoitteeseen avoimellaotteella@helsinki.fi.
[35:19-35:23 musiikkia]