Kesto: 30 minuuttia 59 sekuntia.
Haastattelija: Aleksi Peura (AP)
Haastateltava: Thomas Wilhelmsson (TW)
[Tunnusmusiikkia]
AP: Tieteen pitäisi olla avointa mutta usein se on kahleissa. Suljettuna maksumuurien taakse. Julkaistuna tyyriinä ja vaikeaselkoisina painotuotteina. Keskusteltuna vain tiedeyhteisön omissa piireissä, jos niissäkään. Tieteen vapauttamiseksi tarvitaan uudenlaista lähestymistapaa, suljetun sijaan avointa otetta. Avoimella otteella -podcastissa käsittelemme kaikkien, kaikkialla ja koska vain saatavilla olevia, Helsingin yliopiston piirissä tehtyjä tiedejulkaisuja. Tervetuloa kuuntelemaan Helsingin yliopiston kirjaston podcastia Avoimella otteella!
[Tunnusmusiikkia]
AP: Yliopistouudistus astui voimaan yli kymmenen vuotta sitten, tammikuun ensimmäisenä päivänä 2010. Uudistus oli herättänyt edeltävän vuoden aikana paljon kriittistä julkista keskustelua, joka oli ilmentynyt muun muassa Helsingissä mielenosoituksina ja talonvaltauksina. Puolueetonta historiankirjoitusta ei toki ole olemassakaan, mutta näin tuoreesta ja kiistellystä ilmiöstä vielä vähemmän – keskustelu yliopistouudistuksesta on ollut vuodesta 2009 lähtien poleemista tai suoranaista kiistakirjoittelua, eikä vielä taida olla oikea aika tapahtumien historian kirjoittamiselle. Mutta: jos jollakin henkilöllä on vahva ja omakohtainen näkemys ja tietämys yliopistouudistuksen tarkoituksesta, toteutuksesta ja tuloksista, tuo henkilö on uudistuksen aikainen Helsingin yliopiston rehtori Thomas Wilhelmsson. Minä olen Aleksi Peura ja kanssani keskustelemasta yliopistouudistuksesta on professori emeritus Thomas Wilhelmsson, tervetuloa.
TW: Kiitos.
AP: On ehkä hyvä aloittaa sillä, että tehdään kaikille kuulijoille selväksi, että kirjasi Yliopistouudistus: tarkoitus, toteutus ja tulokset ei ole siis tieteellinen tutkimus yliopistouudistuksesta, vaan genrenä on pikemminkin tällainen omakohtainen muistelma. Kertoisitko hieman, miksi valitsit tällaisen lähestymistavan ja kertoisitko miten tämä kirja on syntynyt?
TW: No ensinnäkin olin itse aika keskeinen toimija tässä koko yliopistouudistuksessa ja musta olisi aika outoa, jos sitten tämän kaiken jälkeen teeskentelisin tekeväni objektiivista tutkimusta asiasta, koska tämä mun subjektiivinen tietoni tästä asiasta on niin keskeinen. Tietysti korkeakoulupolitiikan tukimus ei ole mun tutkimusalaani, joten myös tavallaan se tiedepohja multa puuttuisi, vaikka itse olen tietysti hyvällä syyllä lukenut aika paljon yliopistotutkimusta, yliopistopolitiikantutkimusta. Musta oli parempi ja varmaan lukijoita kiinnostavampaa tietää, että mitä toimijat itse ajattelivat tästä prosessista ja mihin meidän mielestä pyrittiin.
AP: Mä olen itse sitä sukupolvea, joka on aloittanut opiskelijana välittömästi yliopistouudistuksen jälkeen, ja en täten omaa omakohtaista kokemusta tästä virastoyliopistosta. Historioitsijana toki kiinnostaa tällainen muutos – että yliopistouudistus on muutos jostakin vanhasta johonkin uuteen. Voisitko kuvailla ihan omien kokemusten ja sanojen mukaan, että minkälainen oli se uudistusta edeltänyt vanha yliopistolaitos?
TW: No ensinnäkin on sanottava, että eihän tämä uudistus ollut sellainen, että hypättiin yhdestä staattisesta tilasta toiseen, vaan yliopistolaitostahan oli kehitetty huomattavasti jo, vois sanoa 1990-luvulta lähtien. Toki se vielä vanhempi yliopisto oli hyvin staattinen ja taaksepäin katsova, monessa mielessä. Mutta oli kehitetty sekä tätä hallintoa Helsingin yliopistossa 1990-luvulla luopui professorinvallasta kolmikannan hyväksi. Oli kehitetty budjettia – alunperinhän oli niin, että eduskunta hyväksyi pienintä piirrettä myöten yliopiston budjetin – ja nyt oltiin saatu paljon enemmän vapauksia päättää itse miten rahoja käytettiin. Ja oli satsattu aika paljon strategisen ohjailun kehittämiseen: Helsingin yliopiston ensimmäinen strategia hyväksyttiin vuonna 2001. Tässä valossa yliopistouudistus tuntui tavallaan loogiselta jatkoaskeleelta. Tässä niin kuin syntyi sellainen konstellaatio, että yliopisto oli saamassa oma oikeushenkilöllisyys, joka tarkoittaa, että meillä oli oma omaisuus, oma varallisuuspiiri, oma työnantajarooli, ja niin edespäin. Tämä oli ikään kuin vielä viimeinen askel tähän suuntaan, että pyrittiin omaa autonomiaa ja päätöksentekoa kehittämään.
AP: Yliopistouudistus oli tällaisen loogisen kehityskaaren yksi askel, mutta jotakin siinä ollaan muuttamassa – jotain puutteita, heikkouksia, mikä onkaan sitten sopiva sanavalinta. Mitä ne oli, joita yliopistouudistuksen pyrittiin korjaamaan ja kehittämään?
TW: Kyllä mä sanoisin, että minkä juuri mainitsin eli että meille tuli tämä selkeä, oma henkilöllisyys. Me ei enää oltu valtion virasto, joka oli osa virastolaitosta ja jota sitoi kaikki nämä virastolaitoksen säännökset ja määräykset. Hyvä esimerkki oli, että ennen uudistusta opetusministeriö teki työehtosopimukset yliopistojen puolelta – meitä ei edes kuultu siinä, että millaiset työehtosopimukset tehtiin. Vastaavasti oli paljon muitakin asioita, kuten meidän kiinteistöjen hoito ja ylipäänsä tämä strateginen liikkuvuus oli erilaista. Samalla pystyttiin luomaan uusi koneisto varainhankintaa varten – ei kukaan halua lahjoittaa rahaa valtiolle. Sen sijaan on aika paljon ihmisiä, jotka haluavat eri tavalla tukea itsenäisiä yliopistoja.
AP: Ja se vaikutelma, joka itselleni on ainakin jäänyt yliopistouudistuksesta ja mikä oli aikalaispolemiikissa ja aikalaiskritiikissä ydinasioita oli, että päätös oli runnottu salassa rehtorin – eli sinun – rautaisessa käskytyksessä. Mutta tuota kirjaa lukiessa mulle ensimmäistä kertaa kunnolla selveni, että kuinka paljon erilaisia päättäviä elimiä yliopistossa ylipäänsä on ja miten tämän yliopistouudistusprosessin valmistelun aikana mahdollisimman monilta on pyydetty näkemyksiä. Mutta mistä sä luulet, että tämä ero siinä miten tätä on valmisteltu ja mikä tämä vaikutelma on ollu – niin miten se on syntynyt?
TW: Sitä mä olen paljon pohtinut, koska tosiaan pyrkimyshän oli, että tämä tehtäisiin avoimesti ja hyvin laajalla osanotolla. Tämä prosessihan alkoi jo… ehkä alkamisvuodeksi voisi sanoa 2005, jolloin Suomen yliopistojen rehtorit julkaisivat pienen punaisen manifestinsa, jossa nimenomaan vaadittiin näitä asioita: laajempaa itsenäisyyttä, laajempaa strategista toimivaltaa, omaa oikeushenkilöllisyyttä. Sen jälkeen sitä kommentointiin ja siitä keskusteltiin yliopiston omissa julkaisuissa. Oli selvitysmiehiä, joiden mietinnöistä käytiin laajaa keskustelua. Vuonna 2007–2008 laskin, että meidän yliopiston julkaisussa oli yli puolessa numeroista oli pääkirjoitus, joka koski yliopistouudistusta. Käytin rehtorinvaali, joissa keskeinen teema oli yliopistouudistus. Vaalissa oli yksi kandidaatti, joka selkeästi vastusti uudistusta. Hän sai yhden äänen. Mä koin, että mulla oli – ja tää oli hyvin keskeinen keskustelukysymys – tältä pohjalta vahva mandaatti toteuttaa yliopistouudistusta. Sitten me luotiin tällainen vuorovaikutusrakenne, jossa oli toistasataa yliopistolaista mukana, valmistelemaan näitä eri piirteitä, koska tämä oli laaja prosessi. Me pyydettiin lausuntoja moneen otteeseen. Konsistori, joka on meidän ylin demokraattinen päättävä elin, yksimielisesti päätti useamman kerran eri asioista. Kun hallituksen esityksen luonnos tuli, me pyydettiin tiedekunnilta kahteen otteeseen lausuntoja vielä silleen, että ensin että mitä mieltä te ootte tästä ja sitten, kun me siltä pohjalta oltiin tehty lausunto, pyydettiin vielä lausunto siitä onko tää meidän lausunto teidän mielestä hyvä. Jopa niin, että yksi dekaani vähän reagoi rehtorille, että onko tämä nyt sitten rehtorin uusi tapa, että näin paljon pitää asioita käsitellä? Me todellakin pyrittiin ankkuroimaan… Koska mä muistan silloin kun mä aloitin rehtorina tämä tuli juuri pöydälle, meillä oli koko päivän strategiakokous ja mä painotin, että tästä asiasta ei sitten tehdä sellaista asiaa, josta yliopistolaiset ei tule jälkikäteen sanomaan, että miksi meille ei kerrottu? Ja kuitenkin tän kaiken jälkeen sanottiin, että miksi meille ei kerrottu! Mä hyväksyn kaikilta osin sen, että ihmiset ovat erimieltä tästä uudistuksesta – oliko se hyvä vai huono – mutta sen kritiikin, että se vietiin eteenpäin salaa… Musta siinä ei ole mitään pohjaa. Ja kaikki jotka suhtautuivat kriittisesti tähän uudistukseen, niin he eivät välttämättä olleet sitä mieltä, että uudistus tehtiin salaa. Monet olivat sitä mieltä, että kyllä tästä oli kerrottu. Mutta monet olivat ilmeisen aidosti sitä mieltä, että tässä oli paha rehtori yrittänyt nyt hivuttaa tällaisen ison uudistuksen eteenpäin. En mä osaa sanoa muuta kuin, että yliopisto on suuri organisaatio. Hyvin monissa suurissa organisaatioissa kommunikaatio on hankalaa, ja mä luulen, että yliopistossa vielä hankalampaa, koska kuitenkin hyvin moni toimija on ihan oikeasti sitä mieltä, että he eivät tee yliopiston hommia, vaan sitä omaa tutkimustaan, omaa hyvää opetustaan. Ja yliopisto on joku infrastruktuuri siellä taustalla: niin kauan kuin kaikki toimii ei oikeastaan pidäkään välittää niin hirveästi siitä yliopistosta. Sitten kun tulee jokin uusi asia, kun se oikeasti tulee pöydälle ja jokin muuttuu, ollaan hirveän ihmeissään mitä nyt tällainen on tullut.
[Tunnusmusiikkia]
AP: Toi on kiinnostava, koska se polemiikki – en tiedä onko sille virallista nimeä olemassa –oli siinä alkuvuonna 2009, ehkä se kevät 2009 oli se kaikkein kriittisin ja kiihkein vaihe. Niin mitä mielestäsi olivat ne polemiikin keskeisimmät kritiikit uudistusta kohtaan ja kuinka tän kevään, kesän ja syksyn 2009 aikana vastattiin niihin?
TW: Voisi sanoa, että kaikkein keskeisin kritiikki liittyi johtajuuteen ja siihen, että tässä oli rakentumassa hiukan uudenlainen johtamisjärjestelmä. Tämä on sellainen sana, jota mä en silloin olisi edes uskaltanut käyttää julkisesti, koska jo se sana johtamisjärjestelmä herätti vahvoja reaktioita. Mutta ajatus siitä, että yliopistoa voitaisiin johtaa strategisemmin siten, että yliopisto kehittyisi nopeammin ja paremmin. Tästä vedettiin helposti se johtopäätös, että nyt rehtori haluaa kasvattaa omaa valtaansa, mikä mun mielestä ei käytännössä tapahtunut, vaan se kaikkein keskeisin clue oli ehkä siitä, että alemmilla tasoilla sitä johtajuutta ei oltu kovin vahvasti sisäistetty. Jotkut laitosjohtajat oli pantu siihen, kun kukaan muu ei siihen suostunut, ja sitten tehtiin minimijohtamista. Se johti siihen, että esimerkiksi henkilöstöristiriidat ja tällaiset, niin niitä ei hoidettu ennen kuin niistä tuli aika kipeitä ongelmia. Yliopisto oli henkilöstöjohtamisessa ja strategisessa johtamisessa aika heikko. Tästä käytiin paljon keskustelua, joka fokusoitui oikeastaan kahteen asiaan. Toinen oli, että kuinka tiedekuntien dekaanit ja laitosten esimiehet valittaisiin – valitaanko ne ylhäältä eli rehtorin päätöksellä, vai alhaalta eli yhteisön päätöksellä. Tämähän oli asia, joka oli säädelty laissa, mutta uudessa yliopistolaissa tällaiset asiat jätettiin auki ikään kuin yliopisto itse voisi päättää. Mun mielestä se on esimerkki juuri siitä, että meidän pitää olla riittävän kypsiä, että me voidaan päättää tällaisia asioita itse eikä lainsäätäjän tarvitse huolehtia siitä. Miksi OKM olisi parempi päättäjä näissä asioissa kuin me itse? Siinä me päädyttiin sellaiseen kompromissiin, että yhteisö valitsisi mutta rehtori hyväksyisi ja voisi palauttaa tiedekunnalle, jos ei hyväksyisi. Käytännössähän ne on kaikki hyväksytty. Mutta mun mielestä se on hyvä, että johtaja nauttii luottamusta sekä alaspäin että ylöspäin. Nythän tästä on sitten malleja vaihdeltu: Helsingin yliopistossa on ollut varmaan kolme eri mallia tähän dekaanin valintaan. Mutta se on ihan hyvä, näin kokeillaan mikä toimii parhaiten. Toinen sellainen kriittinen asia oli tietenkin ulkopuolisten tulo yliopistojen hallituksiin, mikä oli valtionvarainministeriön kynnyskysymys, koska he olivat sitä mieltä, että jos miljardiluokan omaisuus siirrettäisiin valtion tileistä itsenäisiin yliopistoihin, täytyy olla jotain takeita siitä, että johto riittävän kyvykäs myös huolehtimaan niistä. Silloin valtionvarainministeriö edellytti, että enemmistö olisi ulkopuolisia – musta sillä ei ollut kovin suurta merkitystä oliko kyse enemmistöstä vai vähemmistöstä. Laissahan sitten päädyttiin siihen, että 40 prosenttia pitää olla ulkopuolisia ja musta se on ihan hyvä. Se mistä yliopiston puolelta pidin tiukasti kiinni oli se, että olkoon ulkopuolisia mutta yliopiston itse pitää valita ne. Esimerkiksi Ruotsissa maan hallitus valitsee yliopistojen hallitukset. Sitä me ei kelpuutettu, vaan meidän kollegio eli demokraattinen elin valitsee nämä ulkopuoliset jäsenet, ja mun mielestä se oli aika hyvä kompromissi. Siitä aina annettiin virheellinen kuva, että puolet yliopistojen hallituksista miehittää elinkeinoelämän edustajat. Missään ei ole määritelty, että ulkopuolisten pitää olla elinkeinoelämän edustajia. Käytännössä jäseniä on hyvin monipuolisesti valittu, esimerkiksi monien yliopistojen hallitusten puheenjohtajat ovat akateemista porukkaa jostain muusta yliopistosta ja niin edespäin. Usein on valittu yksi tai kaksi elinkeinoelämän edustajaa ja musta se on ihan järkevääkin, että joku joka ymmärtää vähän siitäkin, että miten organisaation rahoja hoidetaan on kontribuoimassa. Ja sitten se kolmas, joka ei liity suoranaisesti johtamiseen, oli yliopiston henkilöstön siirtyminen virkamiesasemasta työntekijäasemaan. Eli meillä ei ole enää virkamiehiä. Siitä tuli aika sellainen… tavallaan identiteettikysymys, koska käytännössä säännökset ovat hyvin samankaltaisia. Käytännössä se ei merkinnyt kovin paljoa. Musta se ei ollut kovin tärkeä kysymys, ja mä ilmoitin, että yliopisto on aika avoin ja että ei tämä meidän puolesta ole kovin tärkeä asia että kummin menee. Tosiasiassa tämä näyttää paljon tärkeämmältä kysymykseltä. Esimerkiksi tämä meidän tenure track -järjestelmä, joka nyt on levinnyt yliopistoihin ja vaikka sen laillisuus on hiukan ongelmallinen, niin sitä ei oltaisi voitu virkamiesjärjestelmässä toteuttaa. Kyllä tämä meidän yliopistojen nopea kansainvälistyminen on osin seurauksia siitä, että me siirryttiin työntekijäasemaan. Tämä oli mulle aika jännä kokemus, koska mä itse tulin yliopistolle professoriksi -80-luvulla ja silloin oli aika paljon aika radikaaleja professoreja – niin kuin varmaan minä itsekin – jotka epäilivät pitääkö virkamiesvalaa vannoa, koska me ollaan vapaita tutkijoita, me ollaan tutkimustyöläisiä, ei mitään valtiota palvelevia virkamiehiä. Tämä ajattelu on mennyt 180 astetta toiseen suuntaan!
[Tunnusmusiikkia]
AP: Mua kiinnostaa yliopistouudistuksen toteutus. Siinä on toki kompromisseja matkalla – suuntaan ja toiseen – mutta jos olisit itse voinut päättää, että miten yliopistouudistus toteutetaan… Oliko siellä jokin aspekti, asia tai osa uudistusta, joka jäi sun mielestä vähän puolitiehen? Jotain jonka oisit itse vienyt vielä vähän pidemmälle?
TW: Joo, no ylipäänsä aika paljon tästä uudistuksesta oli tavallaan sitä, mitä me tehtiin yliopiston sisällä. Yksi keskeinen asia tätä uudistusta oli se, että yliopistojen päätösvalta omasta sisäisestä rakenteestaan kasvaa. Siinä olisi toki sisäisissäkin riennoissa vähän enemmän sitouttaa henkilökuntaa siihen hommaan mukaan kuin mitä pyrittiin tekemään. Jos ja kun näistä sisällöllisistä asioista puhutaan, niin oikeastaan se mikä aiheutti eniten ongelmia siinä varsinaisessa uudistuksessa meille oli kiinteistöjen asema. Aiemminhan osa kiinteistöistä kuului Senaatti-kiinteistöille ja me olimme siinä vuokralaisina. Ajatus oli, että ne siirrettäisiin yliopiston hallintaan. Käytännössä me olisi haluttu, että ne olisivat tulleet suoraan meidän taseeseen, yliopiston omistukseen. Tätä valtionvarainministeriö ei hyväksynyt, vaan he halusivat erilliset kiinteistöyhtiöt – yhdessä vaiheessa puhuttiin yhdestä, maanlaajuisesta yliopistokiinteistöyhtiöstä, joka olisi oikeastaan ollut vain mini-Senaatti-kiinteistöt eikä mitään muuta. Me saatiin se sillain menemään, että tuli kolme kiinteistöyhtiöitä, joista Helsingin yliopisto, Hanken ja Taideyliopisto muodosti yhden. Ja nämä muut olivat hyvin pieniä eli käytännössä me saatiin oma kiinteistöyhtiö, mutta siinä kuitenkin oli rasitteena, että valtiovarainministeriö pidätti itselleen kolmasosan osakkeista. ne olivat isolla postilla vähemmistöosakas meidän kiinteistöyhtiössä, ja siitä tuli paljon riitaisuuksia, koska mä halusin tietysti, että me alennetaan vuokraa ja tehdään pienempää voittoa, joka meni kuitenkin kolmasosaltaan valtiolle ja lisäksi tuli veroa päälle. Olisi paljon parempi toimia pienemmällä vuokralla ja pienemmällä voitolla, kun taas Senaatti-kiinteistöt, jotka hoitivat sitä valtionvarainministeriön osuutta, halusivat kasvattaa voittoa. Se kärjistyi jopa niin, että jossain vaiheessa valtionvarainministeri kirjoitti kirjeen meidän hallitukselle, jossa vaativat, että hallitus panisi rehtorinsa kuriin. Hallitus ymmärsi, että rehtori pyrki edistämään yliopiston parasta ja päinvastoin tuki rehtoria tässä. Tää asia on sitten myöhemmin ratkennut siten, että yliopisto on lainavaroilla lunastanut valtionvarainministeriön pois yhtiöstä. Sekin on sitten korjattu.
AP: Yksi etenkin Helsingin yliopiston tapauksessa yliopistouudistuksen vähemmän julkisuutta saanut kiistakapula oli tämä apteekkiprivilegio. Voisitko vähän kertoa mistä siinä etuoikeudessa oli kyse mitä siinä kävi?
TW: No siinä kävi ensin hyvin ja sitten huonosti. Se etuoikeus on hyvin vanhaa perua, jo Ruotsin ajoilta, ja se antaa yliopistolle oikeuden pitää apteekkia, joka on tulkittu apteekkiketjuksi, jolla 16–17 apteekkia ympäri Suomea ja joka on varsin tärkeä tulonlähde Helsingin yliopistolle. Varsinaiseen oikeuteen pyörittää apteekkia ei missään vaiheessa puututtu, mutta privilegioon liittyi, että Helsingin yliopisto oli apteekin osalta – ja muutenkin – verotuksesta vapaa. Yliopistouudistuksen yhteydessä valtionvarainministeriö oli sitä mieltä, että tällaista verovapautta ei voida hyväksyä. Sen verovapauden merkitys oli tosi iso, 30 miljoonaa euroa vuodessa eli todella iso ja merkityksellinen summa. Valtionvarainministeriö harasi vastaan ja teki itse vielä esityksen eduskunnalle, että yliopiston verovapaus poistettaisiin. Tässä oli ongelmana sekä valtionvarainministeriön rooli että EU:n rooli, joka taas liittyi apteekkien verovapauteen, jonka he, meidän Apteekkiliiton ilmoituksesta, katsoivat antavan kilpailuedun Yliopiston apteekille apteekkikentällä, vaikka me pystyttiin osoittamaan, että me ollaan joka vuosi maksettu se sama apteekkivero, Yliopiston apteekki on tilittänyt saman summan suoraan Helsingin yliopistolle. Mutta se ei riittänyt. Mä kävin itse siellä komissiossa neuvottelemassa näiden virkamiesten kanssa ja lopulta löytyi sellainen kompromissi, että sovittiin apteekin maksavan normaalit verot valtiolle, koska oli tärkeää että verottaja itse pääsi katsomaan, että ne todella maksettiin, mutta pantaisiin sitten lakiin, että valtio tilittäisi nämä verorahat takaisin yliopistolle. Se oli EU:lle hyväksyttävä. Valtionvarainministeriö ei tykännyt tästä, vaan he edelleen edellyttivät, että verovapaus poistettaisiin, mutta perustuslakivaliokunnan avustuksella saatiin lopulta sellainen ratkaisu, että tämä pykälä suunnilleen sellaisessa muodossa, jossa me oltiin sitä yliopistossa luonnosteltu, saatiin lakiin. Toimittiin viitisen vuotta siten, että tosiaankin saatiin ne samat rahat, jotka kiersivät valtion tilin kautta. Mutta sitten tuli tämä surullisen kuuluisa Sipilän hallitus, joka muutenkin leikkasi yliopiston varoja huomattavasti. He huomasivat tämän apteekkijärjestely ja poistivat senkin. Oli uusi perustuslakivaliokunta, joka ei enää samalla tavalla meitä tukenut, ja silloin hävisi sitten. Nämä yliopistoleikkaukset, jotka muutenkin olivat drakonisia, kohdistuivat tuplasti Helsingin yliopistoon, koska meiltä vietiin perusrahaa aika paljon ja sitten nämä 30 miljoonaa apteekkirahaa. Todellisuudessa Sipilän hallitus vei meidän 700 miljoonan euron vuosibudjetista 100 miljoonaa euroa, ja se piti toteuttaa hyvin nopeassa ajassa. Tämä oli aikamoinen katastrofi.
AP: Käytät fraasia ”puukkoa selkään” kuvaillessasi tuota Sipilän hallituksen leikkauksia. Mutta mä kysyisin kans tästä Yliopistouudistus-kirjan julkaisemisesta ja ilmestymisestä. Eli se on ilmestynyt 2021 kaupallisen kustantamon eli Gaudeamuksen kautta ja on, ainakin äänityshetkellä, kirjakaupoissa myynnissä. Mutta se on myös samaan aikaan täällä Helsingin yliopiston kirjaston Helda Open Books -palvelussa kaikille vapaana ja maksuttomana saatavilla. Miksi sä koit että kirja on kaikkien saatavilla heti ilmestyttyään?
TW: Musta se on kivaa, mutta ehkä mä en ota kunniaa siitä itselleni, koska tämä oli ihan kustantajan päätös ja he kysyivät multa lupaa.
AP: Aivan, okei!
TW: Se ei ollut mun aloitteesta, mutta ihan kiva näin.
AP: Jaa, olinkin juuri kysymässä, että vastustiko kustantamo, mutta ilmeisesti päinvastoin oli kustantamon ajatus. Todella kiva kuulla, koska nyt tosiaan kuka vaan voi käydä lukemassa sen. Viimeisenä kysymyksenä mä tykkään tällaisista aika isoista ja maalailevista, ehkä jollain tavalla ratkaisukeskeisistä kysymyksistä. Mikä oli sun mielestä yliopistouudistuksen tärkein yksittäinen opetus suomalaiselle yliopisto- ja korkeakoululaitokselle. Voi olla useitakin, jos tulee useita tärkeitä opetuksia tai oppitunteja mieleen.
TW: Se mikä siinä yhteydessä koettu tärkeä opetus oli se, että yhteiskunnassa mielletään yliopistolaitos tärkeäksi, se on keskeinen toimija meidän hyvinvoinnin rakentamisessa tällaisessa sivistysvaltiossa, jossa me eletään. Niiden rooli on merkittävä. Mutta uudistus ja sen jälkihoito opetti myös sen, että meidän on tärkeää pitää huoli tästä asemasta että se säilyy, koska sitten on aika lyhyt askel siihen, että valtiovallan puolesta ryhdytään esimerkiksi leikkaamaan rahoitusta tai muuten pyritään puuttumaan yliopistojen toimintaan. Esimerkiksi Opetusministeriön ohjaus on taas luisunut paljon seikkaperäisemmäksi kuin mitä aikanaan sovittiin silloin kun yliopistouudistus toteutettiin. Tässä mielessä opetus oli se, että mitä enemmän pystytään huolehtimaan yliopiston autonomiasta – ja siihenhän tämä uudistus tähtäsi – sitä parempi. Mä sanoisin, että uudistuksen onnistuneisuutta voidaan mitata vasta 30 vuoden päästä, kun nähdään myös miten taloudellista autonomiaa on pystytty tässä uudessa mallissa rakentamaan. Kaiken kaikkiaan terve yhteiskunta tarvitsee hyvän ja autonomisen yliopistolaitoksen.
AP: Näihin sanoihin on erittäin hyvä lopettaa. Kiitos Thomas Wilhelmsson.
TW: Kiitos.
[Tunnusmusiikkia]
AP: Kiitos Helsingin yliopiston kirjaston Avoimella otteella -podcastin kuuntelemisesta. Löydät lisää jaksoja osoitteesta helsinki.fi/fi/avoimellaotteella. Voit myös lähettää palautetta tai kysymyksiä sähköpostiosoitteeseen avoimellaotteella@helsinki.fi.
[Tunnusmusiikkia]