Yliopiston etusivulle Suomeksi På svenska In English
Helsingin yliopisto Tietotekniikkaosasto
 

Tietotekniikkapalvelut

 

Yhteystiedot:

Helpdesk - tietotekniikan
neuvonta, käyttöluvat ja käyttötuki:
http://www.helsinki.fi/helpdesk
helpdesk [ät] helsinki.fi
puh. 02941 55555

Toimisto:
PL 28 (Koetilantie 3)
00014 Helsingin yliopisto
puh. 02941 44354
fax 02941 56990
tietotekniikkakeskus [ät] helsinki.fi

 


1980-luku

1980-luku

etusivu | 1950 | 1960 | 1970 | 1980 | 1990 | 2000

Mikrotietokoneet tekivät kovasti tuloaan 1980-luvulla. Verkotetut ratkaisut alkoivat nostaa päätään vuosikymmenen lopulla. Tietojenkäsittely myös hajautui yliopiston laitoksille.


Etunimet järjestykseen Kayprolla

Emeritusprofessori Eero Kiviniemi kertoo, kuinka mikrotietokoneet tulivat Suomen kielen laitokselle:

Tästä se alkoi Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksella vuonna 1983: Kaypro 2:sta, 4:stä tai 10:stä. Laitoksemme yläpuolella päärakennuksen uuden puolen 4. kerroksessa toimi tuolloin psykologian laitos, jolla oli monenlaisia laitteita. Laitoksen lehtorina toiminut Lauri Tarkkonen yllytti myös minua ostamaan tuon erinomaiseksi katsomansa laitteen ja tutustutti minut kotonaan sen ihmeellisyyksiin. Olin pian myyty mies – ja vielä melko korkeaan 27 000 markan hintaan. Kaypro 10 maksoi nimittäin 24 000 mk ja matriisitulostin noin 3 000 mk. Laitoksemme ei tuolloin vielä voinut käyttää vähäisiä laiterahojaan tuollaisiin vehkeisiin, eikä atk-määrärahoja tuolloin vielä edes edes jaettu.

Minä olin perinyt jo 1970-luvun lopulla Kustaa Vilkunalta suomenkielisestä etunimikalenterista huolehtimisen – sillä ehdolla, että yliopisto ostaa Väestörekisterikeskukselta tiedot kaikkien suomalaisten etunimistä. Näin tapahtui, ja tuosta yli 10 miljoonan tietueen rivitiedostosta oli toivomusteni mukaan tulostettu laskentakeskuksessa valtava läjä erilaisia listauksia muutamien laskentakeskuksen työntekijöiden ystävällisellä avustuksella. Kaypro 10:ssä oli mukana dBase II -tietokanta, joka oli kai alun perin suunniteltu USA:ssa kuumatkojen tarpeisiin. Tietokanta oli saksankielinen, mutta kyllähän suurin osa ylioppilaista tuolloin saksaa osasi, ja parasta oli se, että tuli opetelleeksi tietokannan käytön samalla kun koneen käytönkin. Ohjelma teki niin suuren vaikutuksen, että joskus suunnittelin erilaisia skriptejä unissanikin.

Olin oivaltanut heti, miten ainutlaatuinen väline tietokone olisi etunimimateriaalin käsittelyyn, mutta tietysti lähes loputtomia ongelmia liittyi siihen, miten tuo silloin valtava tietokanta saatiin sellaisiin osiin, jotka mahtuivat lerppujen kautta tuolle 10 megatavun kiintolevylle. Jotenkin sekin onnistui laskentakeskuksen avustuksella. Muistan kuitenkin vielä hyvin sen, että kun olin kotonani saanut aikaan jonkin pienen dBase-ohjelman, testannut sitä ja pannut koneen töihin jonkin muutaman sadan kilon aineiston kanssa, ehdin hyvin lähteä tunnin tai parin kävelylenkille. Palattuani tulos oli valmiina, useimmiten jopa tulostettuna.

Heti minun jälkeeni Kaypro 2:n tai 4:n eli kiintolevyttömän mallin hankkivat myös muutamat muut laitoksemme työntekijät, ja kahvipöytäämme syntyi uudenlaista termistöä sisältävä kielimuoto, jota muut irvistellen kuuntelivat. Usein myös taivasteltiin sitä, miten tavallisella humanistilla on rahaa moisiin vekottimiin. Muistelen itse perustelleeni asiaa niin, että koska tietokone on minulle tärkeämpi kuin auto, siihen voi perustellusti sijoittaa ainakin saman verran. Onneksi koneet ajan mittaan halpenivat ja niitä alkoi saada käyttöön myös laitokselta. Muuten olisivat kyllä rahat loppuneet asuntovelkoja maksavalta lapsiperheeltä varsin pian.
 


Tietokoneita ruplaluotolla

Laboratorioinsinööri Kalevi Reinikainen kertoo, kuinka psykologian laitoksella kasattiin tietotekniikkaympäristöä idänkaupan avulla:

Helsingin yliopiston psykologian laitoksella alettiin 1970-luvun alussa rakentamaan laboratoriota, jossa olisi mahdollista selvittää ihmisen hermotoiminnan ja psyykkisen toiminnan välisiä yhteyksiä biosähköisillä mittauksilla, mm. aivosähkökäyrää (EEG) mittaamalla. Määrärahojen niukkuuden vuoksi laitteisto oli alussa hyvin vaatimaton, ja laitoksen tutkijat joutuivat hakeutumaan paremmin varusteltuihin laboratorioihin mm. Yhdysvaltoihin ja Hollantiin. Näissä ulkomailla tehdyissä tutkimuksissa saavutettiin muutamia erittäin lupaavia tuloksia, joista tunnetuin lienee prof. Risto Näätäsen löytämä EEG:n poikkeavuusaalto, mismatch negativity (MMN). Tämä löytö osoittautui tieteelliseksi kultasuoneksi Näätäselle ja hänen tutkimusryhmälleen. 1980-luvun alussa Suomeen palattuaan Näätänen ryhtyi muutaman innokkaan oppilaansa kanssa määrätietoisesti puuhaamaan omaa laboratoriota Ritarikatu 5:n vintille.

Ensimmäinen haaste oli aivosähkösignaalien rekisteröimiseen ja analysointiin soveltuvan laboratoriotietokoneen hankkiminen. Käytettävissä olleiden määrärahojen puitteissa ei voitu haaveillakaan länsimaissa valmistetun tietokoneen hankkimisesta. Katse oli siis käännettävä itään.

Opetusministeriö jakoi 1980-luvulla varsin avokätisesti rahaa tukimus- ja opetusvälineiden hankkimiseksi Neuvostoliitosta. Taustalla oli Suomen ja Neuvostoliiton välinen erikoinen tapa tehdä kauppaa; siitä käytettiin nimityksiä ruplaluotto- tai clearingkauppa. Kyseessä oli jonkinlainen ”oravannahkakauppa”: Suomesta vietiin Neuvostoliittoon kananmunia, voita ja vaatetavaraa, joiden vastineeksi tuotiin mm. öljyä ja traktoreita. Ruplamääräisesti viennin ja tuonnin oli määrä olla tasapainossa. Tästä huolehdittiin nk. tavaranvaihtosopimuksilla, joiden pönäkät allekirjoitusseremoniat ovat tuttuja tuon ajan lehtikuvista. Jossain vaiheessa syntyi paineita tuoda Neuvostoliitosta pitkälle jalostettuja teknologiatuotteita, kuten optiikkaa ja elektroniikkaa, jopa enemmän kuin Suomesta löytyi halukkaita ostajia. Näin opetusministeriö joutui kantamaan kortensa kekoon kaupan tasapainottamiseksi, ja sille myönnettiin vuosittain merkittävä määräraha idästä tehtäviin tutkimus- ja opetusvälinehankintoihin. Rahaa ei tietenkään voinut jättää käyttämättä, joten virkamiehet kävivät tarmokkasti toimeen löytääkseen neuvostolaitteille vastaanottajia. Neuvosto-oskilloskooppeja, funktiogeneraattoreita ja mikroskooppeja löytyykin nykyisin yhden jos toisenkin korkeakoulun ja oppilaitoksen kellareista, usein vielä alkuperäisiin harmaanvihreisiin puulaatikoihin siististi pakattuina.

Tutkimusvälineiden clearingkauppaa pyörittivät käytännössä opetusministeriön virkamiehet, idänkauppaan erikoistunut konsulttiyhtiö DR-Datatutkimus sekä neuvostoliitolaisten omistama yhtiö Elorg-Data Oy, jolla oli komea toimitalo Lauttasaaressa,

Tuohon aikaan yleinen tieteelliseen laskentaan käytetty pientietokone oli Digital Equipment Corporationin PDP 11. Neuvostoliitossa ja eräissä muissa sosialistimaissa valmistettiin tästä omaa versiota SM4, joka ei ulkonäöltään juurikaan muistuttanut esikuvaansa, mutta oli toiminnalisesti PDP:n täydellinen kopio. Myös SM4:n käyttöjärjestelmä OSPB oli kopioitu Digitalin käyttöjärjestelmästä RSX, joskin väitetään neuvostoinsinöörien korjanneen joitakin lähdekoodista löytämiään bugeja. Omin luvin kopioitua käyttöjärjestelmää myytiin surutta SM4:n mukana myös länteen, mutta Ilmeisesti häveliäisyyssyistä alkuperäisiä RSX:n englanninkielisiä käsikirjoja ei kopioitu sellaisenaan, vaan ne oli ensin kirjoitettu sanasta sanaan uudestaan kirjoituskoneella – vain käyttöjärjestelmän nimi oli muutettu.

Opetusministeriön ja Elorg-Datan kanssa käynnistettiin v. 1981 neuvottelut SM4-laitteiston saamiseksi psykologian laitokselle, ja ne johtivatkin pian tilaukseen, jonka kokonaishinta lähenteli puolta miljoonaa markkaa. Kahdesta miehenkorkuisesta räkistä koostuvan laitteiston erikoisin komponentti oli kiertoliittämällä eli ”räppäämällä” (wire wrapping) koottu keskusyksikkö (kuva). Keskusmuistia oli 256 ktavua, ja se koostui noin tusinasta järeästä piirikortista. Kiintolevyjä oli 2 kpl á 2,5 Mtavua, ja dataa tallennettiin 16 Mtavun vaihtolevyille, joiden halkaisija oli 35 cm. Myös magneettinauha-asema kuului laitteistoon. Kone kulutti sähköä 5 kW ja tuotti lämpöä pienen saunankiukaan verran.

Koneen asennuksesta ja huollosta vastasivat Elorg-Datan neuvostoliittolaiset asiantuntijat, joista monet tulivat meille tutuiksi vuosien mittaan. Pikkuvikoja, kuten hajonneita virtalähteitä, tuulettimia ja piirikortteja ilmeni lähes kuukausittain, mutta huoltosopimus takasi sen, että apu saatiin nopeasti paikalle. ”Don´t boot system - change card” oli tyypillinen kuvaus huoltoraporteissa. Aina ei kuitenkaan jaksettu odottaa huollon saapumista paikalle, vaan myös omatoimista korjailua harrastettiin: jos kone ei bootannut muistivian takia, tilanne voitiin pelastaa ”pelaamalla pasianssia” muistikorteilla, eli poistamalla kortit kehikosta ja laittamalla ne takaisin satunnaisessa järjestyksessä.

Tietokoneen lisäksi tarvittiin laitteisto analogisten EEG-signaalien muuntamiseksi digitaaliseen muotoon.

Konsultin esityksestä päädyttiin Puolassa valmistettun CAMAC-tiedonkeruujärjestelmään ( CAMAC oli 1970-luvulla lähinnä suurenergiafysiikan tarpeisiin kehitetty laitestandardi). Siihen kuului tusinan verran erillisiä moduleita, kuten laskureita, rekistereitä, multipleksereitä ja muuntimia, joita koottiin tarpeen mukaan järeään laitekehikkoon.

Periaatteessa kaikki puolalais-neuvostoliittolaiset palikat olivat yhteensopivia, mutta toimivan järjestelmän kasaaminen näistä oli kaikkea muuta kuin triviaali tehtävä . Vaikka Näätäsen psykologitaustaisilla tutkijoillakaan ei ollut peukalo keskellä kämmentä, todettiin, että ryhmän vahvistukseksi tarvitaan teknisen koulutuksen saanut henkilö. Tällainen löytyikin, ja vieläpä aivan erinomainen, nuori insinööri Jouni Heimonen. Työhönottohaastattelun hoitanut prof. Göte Nyman kertoo, että häneen teki vaikutuksen se, että Heimonen saapui haastatteluun kantaen muovikassissa itse rakentamiaan piirikortteja! Nyman oivalsi heti Heimosen poikkeuksellisen lahjakkuuden ja hänet pestattiin sovellutussuunnittelijaksi. Heimoselle ei tuottanut ongelmia yhdistellä moduleita toimivaksi systeemiksi, ja jos jokin palikka puuttui, hän väsäsi tuota pikaa piirilevyn, joka ratkaisi ongelman.

Valitettavasti yliopiston palkkataso ei ollut tuohon aikaan kovin houkutteleva, ja Heimonen siirtyikin parin vuoden kuluttua yksityisen palvelukseen, ja minä sain pestin hänen tilalleen vuonna 1984. Näätäsen ryhmä oli tuolloin kovassa nousukiidossa ja työtä tehtiin tunteja laskematta. Koehenkilöitä istutettiin tuntikausia rautalankahäkissä piuhat päässä ja kuulokkeet korvilla kuuntelemassa piipitystä. EEG-dataa kertyi vaihtolevyille, mutta jostain syystä levyillä oli taipumus tuhoutua useammin kuin speksien mukaan pitäisi, vieden mukanaan useiden päivien työn tulokset. Viallisia levyjä tutkittaessa nähtiin niiden pinnassa naarmuja, jotka olivat selvästikin syntyneet lukupään raapaistessa kiinni vinhasti pyörivän levyn pintaan. Ihmettelin aikani syytä tähän ongelmaan, kunnes sain jostakin vihjeen, että kenties tupakansavulla voisi olla osuutta asiaan. Laboratorioissa työskenteli tuolloin ahkeria tupakkamiehiä – löytyi sekä piipun, savukkeen että sikarin ystäviä – joten huoneilma oli usein aamusta alkaen sakeana savusta. Tupakointi laboratoriossa kiellettiin, ja kas kummaa - levyt alkoivat kestää kauemmin, eikä pääkään tuntunut enää yhtä raskaalta iltaisin.

Pikku vikoja lukuunottamatta SM4 täytti hyvin tehtävänsä, mutta ryhmän tuotoksen kasvaessa koneen laskentakapasiteetti alkoi pian muodostua pullonkaulaksi. Taas käännyttiin opetusministeriön puoleen. Siellä suhtauduttiin erittäin myönteisesti anomukseemme SM4:n korvaamiseksi uudella tehokkaammalla mallilla SM5, jossa keskusmuistiakin oli jo ruhtinaalliset 1 Mtavu. Miljoona markkaa maksanut SM5 otettiin käyttöön vuonna 1986. Lisää laskentatehoa toivat myös yliopiston laitetoimikunnan meille osoittamat kaksi käytetttyä PDP 11/23 -konetta, josta ensimmäinen saatiin hammaslääketieteen laitokselta vuonna 1984 ja toinen kemian laitokselta vuonna 1986. Näiden koneiden käyttöönotossa meille oli korvaamattomana apuna kiihdytinlaboratoriossa työskennellyt Sisko Vikberg, joka kokeneena PDP-käyttäjänä oli aina valmis neuvomaan ja auttamaan.

Muitakin ruplaluottohankintoja psykologian laitokselle tehtiin, yhteensä noin kolmen miljoonan mk:n arvosta, kunnes clearing-kauppa hiipui 1990-luvun alussa. On myönnettävä, että hutejakin tuli tehtyä, esimerkiksi DDR:ssä valmistettu Robotron-kuvankäsittelylaitteisto ei loppujen lopuksi soveltunut lainkaan siihen tarkoitukseen, johon olimme sitä kaavailleet. Ruplaluottohankintojen merkitys Näätäsen ryhmälle ja psykologian laitokselle on kuitenkin kiistaton: sen ansiosta saatiin kurottua kiinni alan ulkomaisten johtavien laboratorioiden menetelmällinen etumatka siten, että kun kohtuuhintaisia pc-pohjaisia mittausjärjestelmiä alkoi tulla markkinoille 1990-luvulla, ryhmä oli jo saavuttanut vakiintuneen aseman kansainvälisessä tiedeyhteisössä, ja psykologian laitoksella pystyttiin ensimmäisten joukossa hyödyntämään uuden tekniikan mukanaan tuomat mahdollisuudet niin tutkimuksessa kuin opetuksessakin.

SM4-tietokoneen keskusyksikkö
 


Ei ihan arkea opiskelijalle

Veikko Mäkelä muistelee 1980-luvun opiskelijan tietokoneen käyttömahdollisuuksia:

Tulin Helsingin yliopistoon opiskelijaksi 1983, fysikaalisten tieteiden koulutusohjelmaan, suuntautumisvaihtoehtona tähtitiede (jolla tiellä vieläkin olen).

Noihin aikoihin perusopiskelijoilla oli vielä aika vähäinen pääsy tietokoneiden pariin. Mikrotietokoneet vasta tekivät tuloaan, IBM PC:stä ja MSDOS:istä, saati Windowsista,
ei vielä ollut tietoakaan.

Pienen laitoksen opiskelijana, jos oli hankkinut ison tietokoneen käyttökokemuksia, kuten opiskelu- ja harrastajatoverini Arto Oksanen, oli mahdollista päästä isojen koneiden
käyttäjiksi.

Tuossa noin 1980-luvun puolenvälin jälkeen yliopistolla oli edelleen käytössä Burroughs-järjestelmä. Arton kanssa harrastimme omatoimista tietokoneen käyttöä atk-asemien
päätteillä. Ohjelmoimme jotain tähtitieteellisiä tähtikarttajuttuja, joilla ei varsinaisesti ollut tekemistä opiskelun tai tähtitieteen laitoksen kanssa. Olimme kuitenkin saaneet
käyttöön laitoksen jonkinlaisen projektikäyttäjätunnuksen (tunnuksilla oli joku toinen nimi silloin).

Käyttökiintiöinä oli resurssiyksiköt (RY). Niitä saamallamme tunnuksella oli vähän ja kuukausikiintiö hupeni äkkiä nollille. Oli kuitenkin käytäntö, että klo 17:n jälkeen
konetta sai käyttää kiintiön nollautumisesta huolimatta. Niinpä meillä on oma "Nolla ry" (viittaa jäljellä olevaan kiintiöön: 0 RY), jonka puitteissa touhusimme niitä näitä, mahdolisesti herättäen pahennustakin asemalla työskentelevien varttuneempien tutkijoiden silmissä.

Ensimmäisen kosketuksen mikrotietokoneeseen sain jollain tietojenkäsittelyopin perusopintokurssilla, jossa piti kokeilla jotain pientä ABC-mikrotietokoneella (muistaakseni CP/M-käyttöjärjestelmä ja BASIC-tulkki). Itselleni mikrot olivat jo tuttuja kouluajoilta, 1980-luvun alusta, jolloin hankimme veljen kanssa ensimmäisen Commodore VIC -mikron.

Kirjoituskoneesta mikrolla kirjoittamiseen siirryin tehdessäni tietojenkäsittelyopin tietorakenteiden kurssin harjoitustyötä. Fysiikan laskentatoimistolla oli Kaypro 4 -mikrotietokone, johon oli yhdistetty sähkökirjoituskone. Kun FLT:ssä Artonkin kanssa paljon touhusimme (Arto luki pääaineena teoreettista fysiikkaa), niin pienen yksikön väki, erityisesti operaattorit, mm. Rytkösen Paula ja Riipisen Tuija, tulivat tutuiksi. Tuttuna käyttäjänä saattoi FLT:n tiloihin jäädä myöhään, joka ei muualla yliopistolla oikein onnistunut. Joku henkilökunnasta sanoi lähtiessään, että sammuta valot, kun lähdet. Niinpä vietin Siltavuorenpenger 20C:ssä monet illat aina viimeiseen Pohjois-Helsinkiin lähtevään bussiin asti ja sain vihdoin monikymmensivuisen työni tehtyä ja aikanaan siitä myös opintoviikot tililleni.


Unix-laite superkonekäyttäjille?

Vesa Halkka muistelee, miten unix otettiin laskentakeskuksessa käyttöön:

Unixiin ei ollut rahaa, eikä sellaista ollut oikein luvassakaan, enempi henki oli, että käyttäkää hydraa (tietojenkäsittelyopin unix-kone). HYLK ei unixia tarvitse mihinkään oikeaan ja unixin lanseeraus olisi iso hanke.

Jossain oli kuitenkin havaittu superkonerahaa, jolla HYLKin tiloihin pitäisi perustaa CSC:n koneita, erityisesti uutta Cray X-MP -superkonetta, varten piste, jossa voisi käyttää graafista työasemaa.

No tähän tietysti ryhdyttiin ja toimintaa varten varattiin oikein oma huone. Samaan aikaan Sun lähetteli laajalti mainoksina pitsalaatikoita, joissa mainostettiin Sparcstation 1:tä.
Konevalinnassa Sun oli vahvoilla, koska tietojenkäsittelyopilla oli niistä kokemusta.

Laitteiden speksejä tutkittaessa selvisi kuitenkin, että määrärahalla saisi vain Sun 3 (Motorola 68000-pohjaisen) -työaseman, jossa olisi iso värinäyttö. 3-sarja oli poistumassa markkinoilta, ja tehoiltaan säälittävä verrattuna Sparcstation 1:een. Eli siis aika turha laite myös superkonekäytössä.

Niinpä hetken pohdinnan jälkeen tulin siihen tulokseen, että ostetaan Sparcstation 1 niillä varusteilla, joihin rahat riittävät (eli perusmuistilla, ilman grafiikkaohjainta ja mustavalkonäytöllä), koska ei jonnekin Teollisuuskadun uumeniin mitään superkoneen grafiikkakäyttäjiä ollut odotettavissa. Ja jos niitä olisi alkanut olla vaivaksi asti, niin värinäyttö ja rahat ohjaimeen olisi kaivettu jostain.

Niinpä sitten tilattiin kylmästi SparcStation 1, jossa sitten alettiin melko heti tehdä hyödyllisiä, VAXissa hankalia asioita, kuten verkonvalvontaa (kaadoin VAXin parikin kertaa Digitalin verkonvalvonnalla, sitä ei suosittu). En osaa sanoa, kävikö huoneessa koskaan yhtään superkoneihmistä onneaan koittamassa, tuskinpa.
 


Kuumia, märkiä ja sähköisiä johtotehtäviä, osa I

Seppo Syrjänen kertoo tietoliikenneverkkojen alkuajoista:

Eräs ensimmäisistä "laitoskeikoistani" keväällä 1988 oli Helsinginkatu 34:ssä olleen pienen atk-aseman Oki-merkkisen tulostimen kytkeminen keskuskoneisiin. Tuonkaan ajan laitteiden yhteensopivuus ei ollut aivan itsestään selvä asia. Huoltoporukan kirjahyllyssä on vieläkin vihreä mappi "Kytkentöjä", jossa on kuvattu kyseisen kirjoittimen tarvitsema liitosjohto: sarjaporttiliittimeen juotetaan pari hyppylankaa antamaan tulostimelle sen kaipaamat signaalit. Pakkasin laukkuun tarpeelliset tarvikkeet sekä kaasulla toimivan pienen kolvin ja matkustin ratikalla Hesarille. Löysin pihan perältä oikean rapun, atk-aseman ja tulostimenkin. Silloin vielä aktiivisen elektroniikkaharrastuksen ansiosta parin juotoksen tekeminen oli pikku juttu ja kohta tulostin suoltikin paperia keskuskoneen ohjauksessa. Tuohon aikaan kytkentöjä tehtiin hyvin matalalla tasollakin.
 


Ensimmäiset verkotetut mikrot

Juha Kuukkanen oli asentamassa ensimmäisiä mikroverkkoja:

Minut palkattiin lähinnä PC-puolen tukitehtäviin, vaikka myöhemmin VAX-koneiden käyttöönoton yhteydessä pidin myös VMS-kursseja.

Kun aloitin työt laskentakeskuksessa Tukholmankadulla, oli PC-aikakausi vielä melko alkuvaiheessa. Ensimmäisen reilun kuukauden aika en juuri työhuoneessani käynytkään.
Opettajien koulutuslaitokselle oli IBM:n toimesta lahjoitettu pari tietokoneluokkaa IBM PC:tä ja IBM PC LAN paikallisverkoilla (toinen muistaakseni I Norssin puolelle, Ratakadulle kuitenkin), mikä oli uusinta uutta siihen aikaan. Laskentakeskukselta oli pyydetty apua noiden luokkien asentamiseksi, koska OKL:ssä ei ollut siihen omaa osaamista ja IBM:kin lupasi vain tukea. Koska oli silloin harvoja PC-puolen kokemusta omaavia laskentakeskuksessa, valinta osui sitten minuun.

Lahjoitetut "verkot" olivat siihen aikaan hyvin yksinkertaisia resurssienjakoverkkoja, joissa opettajien koneissa, jotka toimivat myös työasemina, oli kiintolevyt (palvelimet) ja oppilaskoneet olivat pelkillä levykeasemilla varustettuja. Tarkoitus oli siis, että opettajien koneet eli palvelimet jakoivat levytilaa ja ohjasivat tulostusta sekä myös ohjelmat oli tarkoitus käynnistää suoraan "palvelimelta", tämän kummempia palveluita ei tuon ajan PC-verkoilla vielä ollut.

Verkkokaapeli oli paksua koaksaalikaapelia ja verkon maksiminopeus oli huimat 1 Mb/s. Mukana tuli myös IBM:n monitoimiohjelmisto, tekstinkäsittelyä, kortistoa yms. Ongelmana toimitetussa kokonaisuudessa oli se, että toimitus oli ensimmäisiä Suomessa ja tuo IBM:n monitoimiohjelmisto ei suinkaan ollut verkkokäyttöön tarkoitettu ja jopa IBM:n tukihenkilöt nostivat kädet pystyyn. Parin viikon "luovan työskentelyn" jälkeen nuo kuitenkin saatiin toimimaan ja luokat käyttöön ja palvelivat ihan ok. oman aikansa.

Toinen asia, missä olin aktiivisesti mukana Malvikon Juha ja Mäkisen Vesan kanssa, oli PC-paikallisverkkopalveluiden testaus ja käyttöönotto. Testasimme erilaisia paikallisverkkoratkaisuja (Starlan yms.) sekä ohjelmistoina Netwarea. Asensimme muistaakseni ensimmäisen Netware-palvelimen yliopistolle -87 syksyllä (Unisysin lahjoittamaan laitteeseen) ja verkkoratkaisuna oli tällöin 10 Mbps:n ohut-ethernet.

08.07.2013