Tähtitieteen vaiheita Helsingin yliopistossa - Observatorio 150 vuotta

ETUSIVU
SISÄLLYS
VIITTEET
LÄHTEET
SANASTO

Helsingin observatorio Argelanderin jälkeen

Lundahl professoriksi

Argelanderin lähdettyä helmikuussa 1837 Bonniin, ei tähtitieteen professorin virkaan löytynyt päteviä hakijoita. Hän yritti itse välittömästi löytää sopivia nuoria ehdokkaita ulkomailta. Tehtävään kypsänä hän piti Tukholman observaattoria N. H. Selanderia. Selanderia kuitenkin pidäteltiin Ruotsissa, eikä palkkaustakaan saatu Helsingissä tyydyttävästi järjestetyksi [1].

Observatorion laitteiden hoito uskottiin 24-vuotiaalle tähtitieteen amanuenssi Woldstedtille [2], mutta tähtitieteen opetusta ei kukaan antanut. Observatoriossa asui lyhyen aikaa tunnettu fyysikko ja runoilija Johan Jacob Nervander (1805-1848), joka teki siellä magneettisia kokeita [3]. Vuonna 1838 perustettiin yliopiston yhteyteen magneettinen observatorio, ja Nervanderista tuli sen johtaja. Koska Suomesta ei löytynyt päteviä tähtitieteilijöitä professorin virkaan, kääntyi Yliopiston johto Tarton tähtitornin johtajan Wilhelm Struven välityksellä useiden ulkomaalaisten tähtitieteilijöiden puoleen, mutta tällä kertaa ilman tulosta [4]. Helsingin yliopistossa oli kuitenkin kaksi lupaavaa tähtitieteilijää, nimittäin Observatorion amanuenssi Fredrik Woldstedt (1813-1861) ja Gustaf Lundahl (1814-1844) [5]. Edellinen johti tähän aikaan kautta Suomen tehtävää astemittausta. Lundahl lähti kesällä 1837 ulkomaille täydentämään tähtitieteen opintojaan, ensin Tukholman observatorioon ja sitten Saksaan.

Lundahl opiskeli Bonnissa Argelanderin johdolla 1838-1840, jolloin hän havaitsi mm. tähdenpeittoja ja muuttuvia tähtiä [6]. Keväällä 1840 ilmestyi Astronomische Nachrichtenissa, aikakauden johtavassa tähtitieteellisessä lehdessä, kaksi tärkeää Lundahlin tutkimusta. Ensimmäisessä työssä Lundahl laski 2.12.1839 löydetyn komeetan rataelementit ja efemeridit [7]. Toinen, "Ueber die eigene Bewegung des Sonnensystems" käsitteli Auringon liikettä apeksia kohti [8]. Argelander oli 1837 julkaistussa työssään ensimmäisen kerran määrännyt aurinkokunnan liikkeen suunnan todella luotettavasti. Hän oli verrannut omia Turussa tekemiään havaintoja pääasiassa Bradleyn 1700-luvulla tekemiin havaintoihin. Lundahl taas vertasi Bradleyn havaintoihin sellaisia tähtiä, jotka olivat Pondin Greenwichissä havaitsemassa 1112 tähden luettelossa [9] ja joita Argelander ei ollut havainnut. Lundahl löysi tähtiluettelosta 147 tähteä, joiden ominaisliikkeet olivat suurempia kuin 0,09". Näitä käyttäen hän sai pienimmän neliösumman menetelmällä aurinkokunnan liikkeen suunnaksi (epookki 1792,5): rektaskensio 252°24,4' ± 5°25,3' ja deklinaatio +14°26,1' ± 4°29,3'. Tulos oli hyvässä sopusoinnussa Argelanderin tulosten kanssa, vaikkakin deklinaatio oli jonkin verran pienempi.

Bonnissa Argelanderin luona syntyi myös Lundahlin tohtorinväitöskirja "De altitudine poli Bonnensis, ex observationibus, ope instrumenti universalis Erteliani factis, deducta". Siinä hän määräsi havaintopaikkansa leveyspiirin pienimmän neliösumman menetelmällä 262 havainnosta, jotka hän teki helmi-maaliskuussa 1840. Lundahl puolusti väitöskirjaansa 13.7.1840 Helsingissä.

[kuva s. 72]

Friedrich Georg Wilhelm Struve (1793-1864) syntyi Altonassa Saksassa, opiskeli Tartossa ja tuli Tarton tähtitornin johtajaksi 1813 ja uuden Pulkovan keskusobservatorion johtajaksi. 1839. Struve vaikutti monin tavoin Suomen tähtitieteen kehitykseen Walbeckin, Argelanderin, Lundahlin ja Woldstedtin aikana. Struve oli 1800-luvun tunnetuimpia tähtitieteilijöitä. (Valok. O. Struve 1865)

Lundahl lähti samana vuonna juuri valmistuneeseen Pulkovan observatorioon täydentämään jatko-opintojaan Wilhelm Struven johdolla [10]. Pulkovassa työskentelyn tuloksena syntyi Lundahlin professorin väitöskirja "De numeris Nutationis et Aberrationis constantibus atque de Parallaxi annua Stellae Polaris quales deducuntur ex Declinationibus Stellae Polaris Dorpati annis 1822-1838 observatis". Tutkimus perustuu Struven ja Preussin Tartossa meridiaanikoneella tekemiin lähes 1200 havaintoon Pohjantähden deklinaatiosta vuosina 1822-1838. Työläiden laskutoimitusten jälkeen Lundahl sai aberraatiovakion arvoksi 20,55082" ± 0,04329", nutaatiovakioksi 9,23635" ± 0,04036" ja Pohjantähden parallaksiksi 0,14731" ± 0,03001". Näistä varsinkin nutaatiovakion määräys tuli kansainvälisestikin tunnetuksi, sillä Struve johti Lundahlin, C. A. F. Petersin ja Boschin saamien arvojen perusteella uudeksi nutaatiovakioksi 9,2231". Tätä arvoa ruvettiin yleisesti käyttämään. Lundahl puolusti professorin väitöskirjaansa Helsingissä 27.4.1842.

Lundahlin täydentäessä opintojaan ulkomailla tähtitieteen professuuri oli jatkuvasti avoinna hakijoiden puuttuessa. Matematiikan dosentti Henrik Gustav Borenius (1802-1894), joka oli toiminut Observatorion amanuenssina 1827-1829, huolehti vuosina 1840-1842 tähtitieteen professorin tutkintovelvollisuuksista. Maaliskuussa 1841 hän ilmoitti hakevansa professuuria. Borenius kuitenkin peruutti hakemuksensa kuultuaan, että Struve, vakuuttuneena Lundahlin suuresta lahjakkuudesta, oli suositellut Yliopiston konsistorille Lundahlin valitsemista tähtitieteen professoriksi [11]. Lundahl sai myös Argelanderilta loistavat suositukset [12].

Huolimatta aikakauden johtavien tähtitieteilijöiden suosituksista Yliopiston konsistori ei pitänyt Lundahlin nimitystä itsestäänselvyytenä. Hänen humanististen aineiden opintonsa katsottiin puutteellisiksi ja väitöstilaisuuksissa hänen latinan kielen suullinen taitonsa oli osoittautunut heikoksi. Lopulta konsistori asetti hänet kuitenkin äänin 15-2 ehdolle professorin virkaan, ja nimitys seurasi sitten 25.10.1842 [13].

Lundahl luennoi Yliopistossa pallotähtitiedettä ja teoreettista tähtitiedettä Havaintotöiden aloittamisen esti Lundahlin sairastuminen, ja hän kuoli 28.12.1844 vain 30-vuotiaana [14].

Woldstedt ja venäläis-skandinaavinen astemittaus

Fredrik Woldstedt oli suorittanut filosofian kandidaatin tutkinnon 1834 lopussa ja hänet nimitettiin Observatorion amanuenssiksi 14.3.1835 Argelanderin ollessa tähtitieteen professorina Helsingissä. Jo samasta kesästä lähtien Woldstedt kuitenkin osallistui suureen venäläis-skandinaaviseen astemittaukseen.

Kuten aikaisemmin on mainittu, suunnittelivat silloinen Tarton observatorion johtaja Wilhelm Struve ja Walbeck 1820-luvun alussa astemittauksen ulottamista Suomenlahden yli pohjoiseen. Struven johdolla valmistui Eestin ja Liivinmaan eli nykyisen Latvian alueella 1831 astemittaus, jonka pohjoisin piste oli Suursaarella keskellä Suomenlahtea [1].

[kuva s. 74]

Suomen osuus W. Struven johdolla 1816-1855 tehdystä Mustalta mereltä Jäämerelle ulottuneesta astemittauksesta. Suursaaren (kartassa "Holand" ja Tornion välinen osuus mitattiin 1830-1845. Ruotsalaiset ja norjalaiset jatkoivat myöhemmin mittausta Torniosta Hammerfestiin. Kartan keskellä oleva pystysuora viiva on Tarton kautta kulkeva pituuspiiri. (Struve 1857, planches)

Samaan aikaan oli kenraali C. von Tennerin johdolla aloitettu Keski- ja Etelä-Venäjällä laaja astemittaus, joka päätettiin yhdistää Struven mittaukseen. Astemittausta jatkettiin pohjoiseen Suomen kautta ja Ruotsin ja Norjan toimesta aina Hammerfestiin saakka.

Näin saatiin yli 25°:n pituinen kaari Mustalta Mereltä Jäämerelle saakka. Tämä jättiläistyö tehtiin Wilhelm Struven johdolla vuosina 1816-1855 [2]. Se oli kaikkien aikojen mittavimpia astemittaustöitä. Tällaisten geodeettisten astemittausten päämääränä on lähinnä maapallon muodon ja koon tarkka selvittäminen. Ne antavat myös hyvän perustan kartoitustyölle.

Työt Suomessa pani alulle kaksi suomalaista upseeria Åberg ja Melan 1830 hakemalla sopivia kolmiopisteitä ja rakentamalla tähystysmerkkejä. Varsinaiset mittaukset aloitettiin kolmioketjun eteläpäässä kesäkuussa 1832. Ketju tuli Suursaarelta Loviisan itäpuolelle, josta se jatkui kohti Vesijärveä ja sitten Päijänteen rantoja pitkin Jyväskylään, jonne mittaukset etenivät syksyllä 1834. Seuraavana vuonna, jolloin Woldstedt tuli mukaan astemittaustöihin, päästiin jo Kajaanin eteläpuolelle asti. Åberg ja Melan komennettiin geodeettisiin töihin Venäjälle ja vuodesta 1836 lähtien Suomen astemittauksen käytännön työt olivat Woldstedtin vastuulla [2,3].

Metsäisessä ja suhteellisen tasaisessa Suomessa kolmiomittaukset kohtaavat tavallista suurempia käytännön vaikeuksia. Lisäksi kulkuyhteydet tuon ajan Suomessa olivat heikot. Woldstedt joutui Kajaanin ja Oulun välillä rakentamaan tavallista korkeampia kolmiopisteitä. ja hakkauttamaan pitkiä näkölinjoja metsien poikki saadakseen kolmiopisteet näkyviin. Syksyllä 1839 Woldstedt pääsi mittauksissaan Oulun lähistölle [2,3].

Oulun ja Tornion välillä kolmiopisteet olivat osaksi saarilla ja rannikolla, mm. Hailuodolla ja Ulkokrunnin saarella, pienellä Rontin saarella Iijoen suulla sekä Ajoksen saarella Kemin edustalla. Täällä vaikeutena olivat huono näkyväisyys ja valon voimakas taittuminen lähellä meren pintaa. Esimerkiksi vähäisellä Ulkokrunnin saarella ulkomerellä Woldstedt joutui tekemään mittauksia lähes puolentoista kuukauden ajan kesällä 1841 [2,3].

Woldstedt kiinnitettiin Pulkovan observatorion palvelukseen tehtävänään astemittaukseen kuuluvat mittaukset ja laskelmat [4]. Hän otti 9.4.1842 eron Helsingin yliopiston Observatorion amanuenssin toimesta oltuaan pitkään virkavapaana. Woldstedt suoritti kesäisin Suomessa astemittauksia, yleensä. lokakuuhun saakka ja talvikaudet hän teki niihin liittyviä laskelmia Pulkovassa.

Viimeksi Woldstedt suoritti ns. asemamittaukset 1844-1845, jolloin huolellisesti mitatusta perusviivasta lähtien useiden apukolmioiden kautta saadaan suuren kolmion sivun pituus määrätyksi. Toinen asemamittaus tehtiin Elimäellä Loviisasta koilliseen ja toinen lähellä Oulua [2].

Struve ehdotti Pietarin tiedeakatemian välityksellä 1844 Ruotsin tiedeakatemialle astemittauksen jatkamista Torniosta pohjoiseen. Ruotsalaiset mittasivat tähtitieteen prof. N. H. Selanderin johdolla osuutensa 1845-1852 Torniosta Kautokeinoon saakka Norjan puolelle. Suurin osa näistä kolmiopisteistä oli Suomen puolella ja monet niistä olivat samoja kuin de Maupertuisin mittauksessa sata vuotta aikaisemmin.

Norjalaiset jatkoivat astemittausta Kristianian eli nykyisen Oslon tähtitornin johtajan professori Chr. Hansteenin johdolla Hammerfestiin saakka.

Koko Suomen kautta kulkeva kolmioverkko on erinomaisesti laadittu, kolmiot ovat mahdollisimman tasasivuisia [5]. Kolmioiden sivujen pituudet ovat yleensä 20-40 km. Astemittauksella on ollut huomattava merkitys myöhemmille geodeettisille mittauksille Suomessa. Kun päähuomio kiinnitettiin työn merkitykseen astemittauksena, ei kolmiopisteitä merkitty maahan kyllin huolellisesti. Tästä huolimatta on useimmat kolmiopisteet myöhemmin löydetty [6]. Niitä etsittiin mm. Anders Donnerin johdolla [7].

[kuva s. 77]

Observatorion keskitornissa oleva ekvatoriaalisesti asennettu ns. Argelanderin refraktori. Tornia voidaan pyörittää, ja avattavan luukun kautta kaukoputkella voidaan havaita kaikkiin suuntiin. Kaukoputki tilattiin jo 1818, mutta se saapui vasta syyskuussa 1835 Helsinkiin. Turun observatoriossa sitä ei olisi voinut lainkaan käyttää ja kaukoputkea varten olisi pitänyt rakentaa oma kääntyvä torninsa. Objektiivin halkaisija on 17,6 cm ja polttoväli 270 cm. Putki on puinen. Okulaaripäässä lukee Utzschneider und Fraunhofer in München. Ei ole tiedossa, minkä verran kaukoputkesta oli valmiina Fraunhoferin kuollessa 1826. Kaukoputkea kääntää painoilla toimiva kellokoneisto tähtitaivaan liikkeen tahdissa, joka helpottaa lankamikrometrin käyttöä. Kaukoputkella on havaittu etupäässä komeettojen paikkoja rengasmikrometrin avulla. (Helsingin yliopisto)

[kuva s. 78]

Eteläisen meridiaanimerkin suojarakennuksen piirustus. Tarkan pohjois-etelä -suunnan määräämiseksi tarvittiin meridiaanikoneen pohjoiselle ja eteläiselle puolelle tukevat meridiaanimerkit. Pohjoinen meridiaanimerkki oli 6315 kyynärän (3748 metriä) päässä (Argelander 1836, s. 143) nykyisessä Vallilan kaupunginosassa. W. Struven vieraillessa Helsingissä kesällä 1848 eteläinen meridiaanimerkki siirrettiin Kaivopuiston rannasta vain 300 jalan (91 metriä) päähän meridiaanikoneesta [17], jossa se on edelleenkin. Meridiaanimerkki oli tukeva kivipilari, jonka huipussa oli varsinainen tähtäysmerkki. Pilari tarvitsi ympärilleen suojarakennuksen, jonka seinissä olevien pyöreiden aukkojen lävitse merkkiin tähdättiin. (Helsingin yliopisto)

Woldstedt professorina

Fredrik Woldstedt suoritti lisensiaatin tutkinnon 14.6.1837, mutta vielä 1842, jolloin Gustaf Lundahl nimitettiin tähtitieteen professoriksi, Woldstedtilla ei ollut yhtään painettua tutkimusta.

Woldstedt väitteli tohtoriksi 8.6.1844 tutkimuksella, jolla oli ajan tapaan varsin pitkä nimi: "De Gradu Praecisionis Positionum Cometae anni millesimi quingentesimi septuagesimi septimi a Celeberrimo Tychone Brahe per Distantias a Stellis Fixis mensuratas determinatarum et de Fide Elementorum Orbitae quae ex illis Positionibus deduci possunt" [1]. Työ käsittelee kuuluisaa Tyko Brahen havaitsemaa vuoden 1577 komeettaa. Tästä komeetasta tekemillään tarkoilla havainnoilla Tyko osoitti, että se oli todellinen taivaankappale eikä maan ilmakehän ilmiö, kuten komeetoista siihen aikaan uskottiin. Tyko mittasi 23.11.1577-22.1.1578 suurella sekstantilla komeetan kulmaetäisyydet muutamiin kirkkaisiin tähtiin. Kun komeetan paikka ajan mukana muuttui, kertyi mittauksia kaikkiaan 80. Edmund Halley (1656-1742) oli ainoana johtanut komeetan radan. Woldstedt käytti vertaustähtien paikkoja varten Pondin [2] ja Argelanderin [3] tarkkoja tähtiluetteloita, tietysti havaintoajankohdalle korjattuna. Halleyn ajoista olivat myös laskumenetelmät melkoisesti kehittyneet. Woldstedt teki mm. tarkat virhetarkastelut saaduille rataelementeille. Laskelmat antoivat Tykon havaintojen keskimääräiseksi virheeksi 4,2 kaariminuuttia. Argelander kiitteli Woldstedtin tutkimusta kirjeessään Astronomische Nachrichten -lehdelle [4].

Lundahlin kuollessa 28.12.1844 Woldstedt oli tiukasti kiinni astemittaukseen liittyvissä töissä Pulkovassa. Tähtitieteen professuuri julistettiin haettavaksi vasta lokakuussa 1845 [5]. Woldstedt oli ainoa hakija. Struve antoi lausunnon, jossa hän kiitti Woldstedtin osuutta astemittaustöissä [6]. Woldstedt puolusti 6.12.1845 menestyksellisesti professorin väitöskirjaansa [7], ja konsistori asetti Woldstedtin epäröimättä ehdolle virkaan [8]. Hänet nimitettiin 20.2.1846 tähtitieteen professoriksi. Tällöin Woldstedt oli kuitenkin jo matkustanut takaisin Pulkovaan, sillä astemittauksen laskelmat olivat edelleen kesken. Struve anoi Woldstedtille virkavapautta professorin virasta toukokuun 1846 loppuun, jotta Woldstedt saisi suoritetuksi laskut yhteistyössä. Struven kanssa [9].

Woldstedt kävi myöhemminkin usein Pulkovassa. Eräästä Pulkovan vierailusta kertoi Otto Struve (1819-1905), joka seurasi myöhemmin isäänsä Wilhelm Struvea Pulkovan observatorion johtajana, englantilaisessa alan lehdessä [10]. Struve oli vuoden ajan havainnut 61 Cygni -tähteä sen parallaksin, siis etäisyyden määräämiseksi. Kiireidensä. takia O. Struve ei kuitenkaan ollut laskenut tuloksia. Kun Woldstedt vieraili Pulkovassa syyskuussa 1853, hän teki tarvittavat suuritöiset laskut. Parallaksiksi tuli 0,523", joka oli lähes kolmanneksen Besselin 1838 saamaa arvoa enemmän. Ennen Woldstedtin tuloa tähtitieteen professoriksi ei Observatoriossa oltu tehty järjestelmällisiä havaintoja lähes kymmeneen vuoteen. Woldstedt aloitti havainnot meridiaanikoneella heinäkuussa 1846 ja jatkoi niitä kevääseen 1858, jolloin sairastelu lopetti hänen havaintojentekonsa. Woldstedt aikoi ensin havaita myös Observatorion keskitornissa olevalla seitsemän jalan refraktorilla, mutta hän luopui tästä, koska kumpikin instrumentti vaati Woldstedtin mielestä oman havaitsijan. Pulkovassa jokainen tähtitieteilijä havaitsi vain yhdellä laitteella [11].

Helsingin observatorio oli oikeastaan melko suuri, olihan siellä seitsemän kiinteästi pystytettyä havaintolaitetta. Observatorion tehokas toiminta olisi vaatinut huomattavasti suuremman henkilökunnan [11]. Struven aloitteesta Woldstedt esitti tähtitieteen apulaisen viran perustamista. Konsistori yhtyikin ehdotukseen, mutta hanke ei johtanut tulokseen. Woldstedt olisi ollut valmis järjestämään apulaiselle asunnon observatoriosta [12].

Woldstedtin suunnitelmissa oli Helsinkiin tulosta lähtien ollut havaita pohjoisen taivaannavan ympärillä kaikki yhdeksättä suuruusluokkaa kirkkaammat tähdet, joiden deklinaatio on yli 80 astetta.

Vuodesta 1849 lähtien Woldstedt teki näitä havaintoja ja lähetti Struvelle tietoja työn edistymisestä [13]. Mutta sairaus esti Woldstedtia saamasta työtä päätökseen.

Vuonna 1849 ilmestyi Woldstedtin 139-sivuinen tutkimus "Die Höhen der Dreieckspunkte der Finnländischen Gradmessung über der Meeresfläche" [14]. Struven astemittauksen yhteydessä Suomessa oli mitattu myös kolmiopisteiden korkeudet. Mittauksista saatiin hämmentävä tulos, että Perämeren pinta olisi 5,186 metriä korkeammalla kuin Suomenlahti. Virhe ei toki ole kovin suuri, kun otetaan huomioon, että etäisyys kolmioketjua pitkin oli yli 600 kilometriä. Kolmiopisteiden korkeudet on mitattu myöhemmin tarkemmin. Eroon johtaneita syitä on tarkastellut Aarne Rainesalo 1949 [15].

[kuva s. 80]

E. Hoffersin valokuva vuodelta 1866 Nikolainkirkon tornista etelään. Jo observatorion valmistumisen aikaan rakennettu kaupunki ulottui noin 200 metrin päähän pohjoispuolelle. Valaistus ei haitannut, koska ulkovalaistusta ei ollut ja sisävalaistus hoidettiin kynttilöillä ja päreillä. Sen sijaan talojen uunilämmityksestä tuli melkoisesti savua, mutta onneksi uuneja lämmitettiin pääasiassa valoisaan aikaan. Vasta elohopealamppujen käyttöönotto 1950-luvulla alkoi vakavasti haitata havaintojentekoa Tähtitorninmäellä. (Helsingin kaupunginmuseon kuvakokoelmat)

Woldstedt julkaisi vuonna 1852 tutkimuksen "Untersuchung der Theilungsfehler des Reichenbach-Ertelschen Meridiankreises der Sternwarte in Helsingfors" [16]. Siinä hän tutki meridiaanikoneen suuren pystykehän eli meridiaaniympyrän virhettä ja sen jaksollisuutta mekaanisesti neljän mikroskoopin avulla samaan tapaan kuin Bessel ja W. Struve aikaisemmin. Wo1dstedt teki itse mittaukset kesällä ja syksyllä 1849. Woldstedtin tulokset olivat melko hyvässä sopusoinnussa Argelanderin tähtihavaintojen avulla saamien tulosten kanssa [17]. Woldstedtilla lienee ollut taipumusta liialliseen perusteellisuuteen tutkimuksissaan, sillä kirjeessään toukokuussa 1850 Argelanderille [18] hän mainitsee W. Struven neuvoneen, ettei Woldstedtin kannata enää tuhlata aikaansa uusiin jakovirheen määräyksiin, vaan tyytyä jo saatuihin tuloksiin.

Woldstedt pyysi kirjeessään kesäkuussa 1849 Argelanderilta [19] Bonnista päiväkirjan, jossa olivat Argelanderin Helsingissä 24.9.1835-8.2.1837 meridiaanikoneella tekemät havainnot. Woldstedt redusoi näitä havaintoja päiväkirjaan [20] ja julkaisi niiden pohjalta vuonna 1855 60-sivuisen tutkimuksen "Die Biegung des Meridiankreises der Helsingforser Sternwarte aus den Beobachtungen des Hernn Professor Argelanders hergeleitet" [21]. Woldstedt sai havainnoista 109 kolmen tuntemattoman yhtälöä erilaisilla painokertoimilla. Käyttämällä pienimmän neliösumman menetelmää Woldstedt sai mm. havaintopaikan leveyspiiriksi 60°9'43,23". Arvoa käytettiin pitkään tähtitieteellisissä almanakoissa. Woldstedt sai myös yksinkertaiset yhtälöt, joilla korjattiin meridiaaniympyrän akselin erilainen taipuminen eri korkeuskulmilla. Argelander oli tehnyt aikanaan havaintojaan juuri tämäntapaista tutkimusta varten [22].

Kuten edellä on kerrottu, Argelander julkaisi kolme osaa Turussa tekemistään havainnoista, mutta kaksi osaa jäi esipuheen puuttumisen vuoksi saattamatta valmiiksi. Woldstedt kirjoitti kirjeessään Argelanderille kesäkuussa 1849 [19] seuraavasti: "Sitten vuosien 1829, 1830 ja 1831 Turun havaintojen painamisen on niitä nyttemmin täydennetty niin, että vain yksi liuska vuoden 1831 havainnoista puuttuu. Minun täytyy lisäksi pyytää, että Herra Professori suosiollisesti lähettäisi esipuheen molempiin osiin, jotka näistä havainnoista tullaan tekemään, niin että voisin tänä kesänä lähettää muutaman kappaleen ulkomaille. Lisäksi pyytäisin saada tietää kuinka monta kappaletta Herra Professori toivoo saavansa omia laskujansa varten" [23]. Woldstedt pyysi esipuhetta uudelleen kirjeessään toukokuussa 1850 [18]. Argelander teki esipuheen luonnoksen, mutta ei saanut sitä lopullisesti valmiiksi [24]. Argelanderin kiireitä kuvaa se, että hän julkaisi Suomessa 1824-1837 tekemänsä revontulihavainnot vasta 1866 [25].

Woldstedt piti ylioppilaille luentoja pallotähtitieteestä, maantieteellisestä paikanmääräyksestä, geodesiasta, pimennysten teoriasta, pienimmän neliösumman menetelmästä, radanmääräyksestä, käytännöllisestä tähtitieteestä ja instrumenttiteoriasta. Hänen luentojaan kuunteli mm. nuori ylioppilas Hugo Gyldén [26].

Woldstedt otti monella tavoin osaa akateemiseen elämään. Hän oli mm. filosofisen tiedekunnan dekaanina 1849-1850 ja tiedekunnan promoottorina. Woldstedt esitti vuonna 1853 promootiopuheessaan ajatuksia ihmisen asemasta maailmankaikkeudessa [27]. Hän toimi myös Suomen tiedeseuran varapuheenjohtajana ja sittemmin puheenjohtajana v. 1853-1854.

[kuva s. 82]

Observatorio 1860- tai 1870-luvulla otetussa kuvassa kaakosta, Kaivopuistossa olleesta tuulimyllystä nähtynä. (Helsingin kaupunginmuseon kuvakokoelmat)

Woldstedt sairasteli vuodesta 1855 lähtien. Professuuria hoiti aika ajoin tähtitieteen dosentiksi 1855 nimitetty Lorenz Leonard Lindelöf (1827-1908). Lindelöf oli jo koulupoikana kiinnostunut tähtitieteestä, jota hän myös opiskeli yliopistossa. Vuoden 1847 lopulla hänestä tuli Observatorion amanuenssi, jossa toimessa hän oli vuoteen 1852 saakka. Amanuenssina Lindelöf joutui mm. toimittamaan almanakkoja. Lindelöf jatkoi tähtitieteen opintojaan Pulkovan keskusobservatoriossa 1852-1853 ja 1855-1856. Vuonna 1857 Lindelöf nimitettiin yliopiston matematiikan professoriksi. Hänen ainoa puhtaasti matemaattinen tutkimuksensa ennen nimitystä. oli väitöskirja professuuria varten vuonna 1856 [28].

Professori Woldstedt kuoli 18.10.1861 pitkällisen sielullisen ja fyysisen sairauden jälkeen. Lindelöf määrättiin sen jälkeen hoitamaan tähtitieteen professuuria.

Tähtitieteen vaiheita Helsingin yliopistossa - Observatorio 150 vuotta
Helsingin yliopisto, Observatorio 1984 - Elektroninen versio 2001