Tal till universitetet - 26.3.2009

Arvoisa kansleri, rehtori ja vararehtorit; hyvät yliopiston tiedeyhteisön jäsenet ja kutsuvieraat

Muistatteko tunnelmia kymmenen vuoden takaa, kun vuosituhannen vaihde lähestyi ja vallalla oli suuri huoli siitä, että IT-järjestelmät ja tietokoneohjatut laitteet menisivät sekaisin, kun niiden ohjelmistot oli rakennettu kaksinumeroisten vuosilukujen varaan? Aprikoitiin, mitä kaikkea voisikaan tapahtua ja mitä kaikkea pitäisikään tehdä kauhuskenaarioiden torjumiseksi. Ongelman kimpussa aherrettiin tiiviisti, satsattiin aikaa ja rahaa, IT-alan konsulteille ja muille toimijoille koitti
korkeasuhdanne. Vuosituhat vaihtui ilman dramatiikkaa. Isoja ongelmia ei ilmennyt – ei siellä, missä oli tehty paljon varautumisen eteen, mutta ei myöskään siellä, missä oli tehty vähemmän. Vieläkään emme taida varmuudella tietää, oliko kyseessä hyvin torjuttu teknologinen ongelma vai
pikemminkin hyvin hyödynnetty ”business opportunity”.

Vuosituhannen vaihduttua maailmassa on jouduttu kokemaan sitäkin suurempia mullistuksia, mutta aivan toisenlaisia kuin ne, joihin oli varauduttu. Pörssikuplien puhkeaminen heti vuonna 2000 oli vain alkua. Ennennäkemättömiä katastrofeja ja vaaroja ilmaantui: kansainvälinen terrorismi, lisääntyvät ilmastonmuutoksen merkit sekä viimeksi koko maailmantalouden kuilun partaalle saattanut finanssikriisi. Syksyn 2001 ja syksyn 2008 välinen seitsenvuotiskausi on ollut maailmaa ja maailmankuvaamme perusteellisesti järkyttäneiden kriisien ja tulevaisuuteen liittyvien uhkien
leimaama. Tietokoneet enimmäkseen toimivat, mutta ihmisen toiminnassa ja sen seurauksissa on ilmennyt vakavia ongelmia. Monet länsimaisen ajattelun ytimessä olleet uskonkappaleet ovat viime aikoina saaneet lommoja. Se, että elämme globaalissa maailmassa, on iskenyt jokaisen tietoisuuteen uudella tavalla.

Miten tämä liittyy yliopistoon? Eikö näille turvallisuutta, taloutta ja elinolosuhteitamme koskeville kriiseille ja uhille ole yhteisenä nimittäjänä se, että tälläkin vuosituhannella ihminen tosin tietää
paljon - enemmän kuin koskaan - mutta ymmärtää yhä aivan liian vähän osatakseen ajoissa ja hyvin hoitaa maailmansa asioita. Alussa mainittu ”millenium bug” oli esimerkki siitä, että ihminen ei aina ole jyvällä itse kehittämänsä teknologian kaikista piirteistä. Sittemmin koetut terrorismin, ilmastonmuutoksen ja talouden ennennäkemättömät ongelmat kuitenkin paljastavat vielä vakavamman asian: ihminen ei näköjään tunne itseään, itse luomiaan järjestelmiä tai luonnollista ympäristöään niin, että osaisi järjestää yhteiskuntansa kestävällä tavalla joutumatta kokemaan sellaisia perusteiden järkkymisiä kuin nyt on nähty. Yhä sofistikoidumman finanssijärjestelmän suojissa, yhä
taitavampien ammattilaisten käsissä, yhä kokeneemman viranomaisvalvonnan silmien alla ovat itsekkyys, ahneus, vastuuttomuus ja suoranainen huijaus päässeet valloilleen laajaa vahinkoa aiheuttavalla tavalla. Seuraukset kaatuvat massiivisessa mittakaavassa viattomien kannettaviksi.
Syystä ollaan järkyttyneitä siitä, kuinka kehittyneissä yhteiskunnissa voidaan tällä tavoin epäonnistua. Ilmastonmuutos on vielä komplisoidumpi asia, koska se liittyy luonnon järjestelmään, joka ei ole ihmisen itsensä aikaansaama ja jonka käyttäytymistä hän ei edes tunne riittävän hyvin.

Aikamme akuutit haasteet osoittavat nimenomaan sen, että inhimillisesti, taloudellisesti ja ekologisesti kestävän elämänmuodon saavuttaminen ja ylläpito planeetallamme edellyttää hyvin laaja-alaista tietoa, laaja-alaista ymmärrystä ja ylipäänsä sellaista asioiden hallintaa, joka perustuu
ilmiöiden ja ongelmien monipuoliseen, syvälliseen ja ehdottoman rehelliseen tarkasteluun. Teknokraattinen osaaminen ei riitä, ellei meillä ole tajua niistä ihmisen käyttäytymistä, kulttuuria ja yhteiskunnallisia oloja koskevista tekijöistä, joiden vahvassa vaikutuspiirissä kaikki inhimillinen
toiminta on. Tieto on meille elinehto, mutta sivistys vielä suurempi elinehto. Kuten monet ajankohtaiset uutisetkin opettavat, ilman eettistä selkärankaa ei synny kestävää yhteiskuntaa eikä kestävää taloutta. Vahvaa eettistä selkärankaa taas ei synny ilman sivistystä.

Kun katsoo maailman ilmiöitä, niin etäällä kuin lähelläkin, on helppo vakuuttua siitä, että korkeatasoisen, aidosti riippumattoman ja kriittisen tutkimuksen merkitys ihmiskunnan ja yksittäisten kansakuntien tulevaisuuden kannalta on ratkaisevan tärkeä. Miten yliopistolaitos pystyy vastaamaan
tarpeeseen huolehtia siitä, että yhteiskunnan tiedollinen ja henkinen pohja olisi sekä riittävän syvä että asioiden ja ilmiöiden keskinäisiä yhteyksiä riittävän laaja-alaisesti tavoittava, lienee yksi sen suurista haasteista.


Vuorovaikutus ympäröivän yhteiskunnan ja käytännön kanssa on välttämätöntä, jotta tiede voisi vastata niihin odotuksiin, joihin olen edellä viitannut. Vuorovaikutus hyödyttää sekä tiedettä että
yhteiskuntaa. Vuorovaikutus on, ja sen täytyy olla, eri asia kuin tieteen instrumentalisointi tiettyjen intressien tarpeisiin. On selvää, että perustutkimuksen relevanssi määräytyy eri tavoin kuin soveltavan tutkimuksen. Jälkimmäistä vuorovaikutus käytännön kanssa voi hyödyttää suoraan, mutta perustutkimuksenkin kannalta vuorovaikutus voi ainakin edistää tutkimuksen luonteen ja merkityksen ymmärtämistä.

Tieteen tulosten yhteiskunnallinen vaikuttavuus puolestaan edellyttää, että niitä jaksetaan kommunikoida ulospäin monilla eri tavoilla ja forumeilla. Jos tieteentekijät keskustelevat
enimmäkseen keskenään, talouden päätöksentekijät keskenään, poliitikot keskenään, kansalaiset keskenään, on selvää että paljon viisautta ja viisauden potentiaalia hukataan. Maailmassa, jossa niin sanottu "Volksverdummung" on monimuotoisempaa kuin koskaan, taistelu tyhmyyttä ja
tietämättömyyttä vastaan ei ole aina helppoa, mutta välttämätöntä se on.

Yhteiskunnallinen päätöksenteko ja erilaisten organisaatioiden toiminta ovat aina alttiita synneille, joihin kuuluvat lyhytnäköisyys, kapea-alainen eduntavoittelu, reviiriajattelu, rohkeuden puute, vastuunpakoilu jne. Näille vitsauksille ei ole muuta vastalääkettä kuin läpivalaisu ja valveutunut,
asiantunteva ja rakentava kritiikki, joista korjausliikkeet voivat saada pontta – toivon mukaan ajoissa eikä liian myöhään.

Vuoden alumniksi viime syksynä valittu Claes Andersson sanoi alumnipuheessaan, että poliitikot pelkäävät kaikkein eniten asiansa tuntevien ihmisten kritiikkiä. Aina ei tunnu siltä, että tuo pitäisi paikkansa. Tekevinään olemisen houkutus on toisinaan vahvempi kuin kyky tai halu tehdä se mikä tiedetään tarpeelliseksi. Joka tapauksessa meillä ei ole muuta toivoa kuin uskoa rationaalisen ja koetellun tiedon sekä läpiajateltujen arvojen varaan rakentuvan keskustelun voimaan. Tiedeyhteisöllä tulee olla keskeinen rooli yhteiskunnan kehitystä eteenpäin vievänä voimana, ei vain tieteen tuottajana vaan aktiivisena toimijana tieteen tulosten välittämiseksi yhteiskunnalliseen keskusteluun ja päätöksentekoon.


Lopuksi haluan kiinnittää huomiota toiseen yliopiston ydintehtävään eli opetukseen ja sen laatuun. Omista yliopisto-opinnoistani on jo 30 vuotta. Monen muun tavoin tulin yliopiston helmaan suurin odotuksin – huomatakseni, että tutkinnon suorittaminen ei ollutkaan innostavan opetuksen nauttimista, vaan lähinnä tilaisuus opiskella itsekseen. Opetuksen laatu tuolloin oli suuri pettymys. Surullista on, että päätellen eri tiedekuntien opiskelijoilta kuuluvista kommenteista tässä asiaintilassa ei ole tapahtunut ratkaisevaa muutosta parempaan.

Moniin tiedekuntiin on vaikea päästä. Nuoret joutuvat panostamaan paljon selvittääkseen tiensä yliopistoon. He tulevat sinne suurin odotuksin. Monet ovat saaneet osakseen hyvää opetusta esimerkiksi lukiossa ja olettavat ymmärrettävästi, että yliopisto-opetus on vielä parempaa,
innostavampaa ja kaikin puolin antoisampaa. Valitettavasti vaikuttaa siltä, että yliopisto edelleenkin tuottaa tässä suhteessa pettymyksiä nuorille opiskelijoille.

Tämä on huolestuttavaa. On vaikea nähdä, kuinka sen enempää yliopistolla kuin yhteiskunnallakaan on varaa siihen, että hyvillä edellytyksillä ja korkealla motivaatiolla varustetut nuoret joutuvat kokemaan, ettei opetus vastaakaan niitä odotuksia, joiden innoittamina he ovat yliopistoon pyrkineet. Mistä yliopisto saa anteliaita ja osallistuvia alumneja, jollei saatu opetus jätä jälkeensä kiitollisia muistoja? Mistä yhteiskunta saa sen henkisen voiman, jonka kasvattaminen kuuluu yliopiston tehtäviin, jollei opetuksen laatuun panosteta riittävästi?

On syytä toivoa, että tähänkin asiaan voitaisiin yliopistoa kehitettäessä kiinnittää yhä enemmän huomiota.


Arvoisa yliopistoväki -

Yliopiston tunnustamat perusarvot – kriittisyys, luovuus ja pyrkimys kohti totuutta – ovat asioita, joita ilman yhteiskunta ei tule toimeen. Toivotan yliopistolle intoa ja menestystä ponnisteluissaan noiden arvojen hyväksi sekä tulossa olevien uudistusten ja muiden haasteiden edessä.

Hyvää vuosipäivää!

Tal på Helsingfors Universitetets årsfestdag 26.3.2009