Lycka och växelverkan

Aion puhua onnesta synonymina ”onnellisuuden” kansssa (ruotsiksi ”lycka”)- ei siis onnesta merkityksessä ”onnellinen sattuma (ruotsiksi ”tur”).

Andersson onni Kun Erik Allardt on sanonut että on ”lottovoitto syntyä Suomeeen” hän puhuu siis ”sattumasta” eikä välttämättä tarkoita, että täällä syntynyt ihminen sinänsä olisi ”onnellinen”.

Onnellisuuden määritelmiä on runsaasti. Niissä korostetaan että onnellisuus on tunne, tai mielentila, jota hallitsee läpitunkeva tunne siitä, että elämä on hyvä. Freudin mielestä kriteerit terveelle ihmiselle (siis ”onnelliselle”) on kyky rakastaa ja tehdä työtä. Lisäisin tähän ehkä kyvyn olla tekemättä työtä, eli laiskotella, nauttia pelkästä olemassa olosta.

Tässä on varmaan paikallaan kertoa Aristoteleen ja Platonin käsityksistä onnesta ja onnellisuudesta. Aristoteles käsitteli onnellisuutta (kreik. Eudaimonia) kirjassaan Nikomakhoksen Etiikka. Hän oli sitä mieltä että onnellisuus on elämän päämäärä, ja niin kauan kuin yksilö pyrkii hyvyyteen, hyvät teot seuraavat itsestään täsätä kamppailusta, tehden yksilöstä hyveellisen, ja siten onnellisen.

Platon määritteli onnellisuuden hyvän saavuttmiseksi pysyvästi. Onnellisuus on tavallaan rakkauden jatke. Rakkaus taas on kaipuuta hyvään, joka puutuu. Rakkauden kohdetta ei voi tämän määritelmän mukaan saavuttaa, mutta onnellisuus on lopulta olomuoto johon rakkaus voi johtaa.

Uutta tietoa onnesta ja sen suhteesta rahasta löytyy Kai Narsin kirjasta Raha ja onni, joka ilmestyi pari vuotta sitten. Parisuhteessa elävien on todettu olevan onnellisempia kuin yksin elävien. Yksin elävät miehet ovat onnettomampia kuin sinkkunaiset. Ihmissuhteet vaikuttavat olevan merkittävässä asemassa ihmisen onnen ja onnellisuuden kannalta – kuten myös ihmisen onnettomuuden kannalta (tähän tematiikkaan syvennyn hetken kuluttuua)

Runsaasta tutkimusten valikosta löytyy yleistyksiä, joiden luotettavuutta on vaikea tarkistaa tai arvioida. Monet psykologian, sosiologian ja taloustieteen tutkimuket väittävät että ihminen on onnellinen, jos häntä kohdellaan oikudenmukaisesti (kukapa ei olisi?)

Onnellisuusekonomistien mukaan tulojen kasvu yli tietyn rajan ei välttämättä kasvata onnea ja onnellisuutta.  Minimituloraja on asetettu niinkin alas kuin 7700 euroa vuodessa. (Muistakaamme joidenkin suomalaisten lottomiljonäärien synkkä kohtalo.)

Pari vuotta sitten julkaistussa New Economics Foundationin ja Maan ystävien teettämässä tutkimksessa islantilaiset elävät pitkän ja onnellisen elmän (tämä tapahtui ennen nykyistä talouskatastrofia!), kun taas viroilaset sijoittuivat onnellisuushierarkian häntäpäähän. Suomalaiset ja muut pohjaismaalaiset sijoittuivat kaikkein tyytyväisimpien joukkoon. Tutkimuksen mukaan ne maat jotka tiiviimmin ovat soveltanet uusliberalistista markkinavetoista talousmallia osoittautuivat vähiten onnellisiksi.

Markku T Hyypän tutkimukset jotka osoittavat, että ruotsinkieliset pohjanmaalaiset ovat pitkäikäisempiä, terveempiä ja onnellisempia kuin samalla alueella elävät suomenkieliset naapurinsa ovat herättäneet mielenkiintoa. Hyyppä puhuu ”sosiaalisen pääoman” merkityksestä. Tällä hän tarkoittaa ruotsinkielisten pohjanmaalaisten pitkää ja elävää traditiota, kulttuuria, dynaamista ja monipuolista kansalaistoimintaa, vilkasta urheilu- ja muuta yhdistystoimintaa, kirkkokuoroissa laulamista ja yleensäkin tiivistä yhteiselämää ja ritualisoituja yhteisiä menoja ja tekemisiä.

Kun minä leikkimielisesti olen esittänyt ajatuksen, että ruotsinkieliset Pohjanmaalla kyttäävät toisiaan niin tehokasti etteivät he uskalla edes kuolla, en ole saanut teorialleni kannatusta.    

Nyt siirryn tarkastelemaan vuorovaikutusta, sen myönteisiä ja kielteisiä puolia onneemme ja mielenlatuumme. Me synnymme tähän maailmaan isämme hedelmöittämästä äidistämme. Synnymme avuttomia, täysin autettavina. Fyysisen ja psyykkisen vuorovaikutuksen kautta kasvamme vähitellen erillisiksi ja omiksi yksilöksi, omaksi itseksemme. Normaali kasvuprosessi edellyttää monia asioita, muun muasa turvallisuutta, jatkuvuutta ja fyysistä huolenpitoa ja fyysistä kosketusta. Persoonallisuutemme, psyykkemme kehittyy vähitellen ja asteettain äitimme ja muiden läheisten ihmisten vuorovaikutuksessa – matkimalla, oppimalla tietyt käyttäytymiskoodit ja oppimalla äidinkielen sanat ja ilmaisut, minkä avulla me nimeämme ja vähitellen keksimme maailman, itsemme, tunteemme, ja meitä ympäröivän maailman.

Käsityksemme itsestämme, itsetuntomme, omakuvamme, itserarvostuksemme tai sen puuttuminen, muodostuvat varhain lapsuudessamme, ja määräävät paljolti minkälainen on aikuiselämämme, ihmissuhteemme ja kykymme selivitä sosiaalisesti, toisten ihmisten kanssa.
Kun Ben Furman väittää, ettei koskaan ole myöhäistä saada onnellinen lapsuus, on hän tavallaan oikeassa. Ei kuitenkaan kokonaan tai absoluuttisesti. Tietyt vääristymät ja puutteet voidaan kyllä myöhemmin korjata ja kompensoida. Nyrkkisääntönä voidaan ehkä sanoa, että lapsi joka on kokenut turvallisuutta, ehdotonta hyväksyntää ja paljon ehdotonta rakkautta omaa hyvät mahdolliuudet kehittää itsessään terveen narsismin, itsensä arvostamisen, kun taas lapsi jolta nämä peruselementit ovat puuttunet, on vaarassa kasvaa epävarmaksi, huonosti itseään arvostavaksi aikuiseksi.

Ero sellaisten ihmisten välillä joilla on, tai joilta puuttuu perusturvallisuus (ontologinen turvallisuus) voidaan nähdä vaikkapa Kafkan ja Shakespearen vertailussa. Kafkan maailmassa ei mikään ole varmaa tai itsestään selvää. Seinät voivat kaatua koska tahansa, ja lattia kadota jalkojemme alta. Shakespearen draamoissa veri kyllä vuotaa ja kauloja katketaan, mutta maailmassa on kuitenkin tietty järjestys ja ennakoitavuus.

Ihmisen jolla on kielteinen kuva itsestään ja huono itsetunto saattaa olla vaikeata kokea turvallisuutta, hyväksyntää ja onnea elämässään. Alkoholisteja ja päihdeongelmaisia paljon hoitaneena tiedän, että näiden ihmisten suuri ongelma usein on, etteivät he kestä onnea, onnellisutta, tai sitä, että elämässä asia menee hyvin. Alkoholisti joka on juuri toipumassa juomakierteestään ja saamassa kuntoon ihmissuhteensä, taloutensa ja työasiansa kokee helposti, ettei tämä vastaa hänen kielteistä kuvaa itsestään. Niinpä hän tuhoaa taas kaiken, ja sitten montun pohjalla, surkeassa tilassa, tuntee kuitenkin olevansa oma itsensä, juuri sellainen kuin hän sisimmissään tietää olevansa.

Läheisissä ihmissuhteissa on aina kysymys jonkinasteisesta valtataistelusta, tai yrityksestä määritellä oma positio suhteessa toiseen tai toisiin. Rakkaussuhde, eroottinen suhde, parisuhde ja myöskin vanhempien ja lasten välinen suhde ovat jännitteisiä, usein täynnä vastakkaisia ja voimakkaita tunteita. Siinä on kysymys riippuvuuden ja itsenäisyyden välisestä suhteesta. Sitoutuminen toseen ihmiseen pitää sisällään jonkinasteisen itsenäisyyden ja vapauden menettämisen uhkaa. Riippuvuuden hyväksyminen on välttämätöntä mutta merkitsee samalla, että uhka tulla jätetyksi tai hylätyksi kasvaa.

Valtataistelussa läheisten ihmisten välillä vuorovaikutus saattaa olla hyvinkin dramaattista ja osapuolia alistavaa ja loukkavaa. Siinä käytetään paljon hankalasti siedetteviä keinoja; kaiksoisitovaa kommunkaatiota: Älä tottele minua! Tai: Koska lopetetit vaimosi pahoinpitelyn? Kaksoissitova on sellainen kommunikaatio, missä samanaikaisesti viestitään vastakkaisia voimakkaita tunteita tai käsityksiä  niin ettei toinen pysty rationaalisesti suhtautumaan niihin. Syntyy ambivalenssi – ja ambivalenssin kanssa eläminen on hankalaa, tuskastuttavaa ja usein kestämätöntä.

Amerikkalainen psykoanalyytikoo ja skitsofreniatutkija Harold Searles on artikkelissaa ”On an effort to drive an other person crazy” kuvannut kuusi eri tapaa tehdä toista ihmistä hulluksi, sekä myös tiedostamattomia motiiveja tämän takana. Hulluksitekeminen perustuu juuri voimakkaan ja pitkäaikaisen ambivalenssin synnyttämiseen, eri keinoin. Searles kertoo eräästä akatemisesti korkeasti koulutetusta naispotilaastaan, joka ruumiinkiellään ja kauneudellaan viesti jotain hyvin eroottista ja seduksitiivista, samalla kuin hänen suustaan tuli jatkuvaa monotonista erittäin teoreettista ja tunteetonta sosiaalispoliittista jargongia. Searles huomasi että hän ahdistui siinä määrin että hänen oli poistuttava huoneesta jotta hän ei olisi menettänyt malttinsa ja hermonsa.

Alistamistavoista hankalimpiin kuuluu ”alistumalla alistaminen” – tämä uhriksi ja marttyyriksi heittäytyminen, jota vastaan on erittäin hankala puolustautuva -  miten pärjätä ihmisen kanssa joka jatkuvasti uhrautuu ja mitätöi itseään?           

Havainnollisen kuvan toisen ihmisen psyykkisestä murtamisesta – hulluksi tekemisestä – löydämme esimerkiksi August Strindbergin näytelmästä Isä (Fadren) missä Ratsumestaria järjestelmällisesti kohdellaan mitätöivästi, kuin häntä ei olisi olemassakaan, pimitetään hänelle elintärkeätä tietoa, ja esineellistetään kunnes Ratsumestari vähitellen hajoaa. Hänet pannaan paikkopaitaan ja lähetetään suljettuun mielisairaalaan.

Onnea ja onnellisuutta pohjustava ja mahdollistava vuorovaikutus on siis päinvastaista kuin juuri kuvaamani. Siinä kohtelemme toisiamme tasavertaisesti, toisiamme kunnioittaen, annamme toisillemme selkeitä viestejä joissa ei ole koksois-tai kolmoissitoavia salasanomia. Uskallamme olla lähellä toisiamme, kuitenkin itsenäisyyttämme ja omatoimisuttamme vaalien.

Sellainen on onnemme maailma.  

Årets alumn Claes Andersson:
Alumn-föreläsning vid Helsingfors Universitet 25.03.2009