Artikkelit
Maaliskuu 1/2002

Jukka Koskelainen

Venezuelan vallankumous etenee – mutta minne?
Eli miksi Simón Bolívar takoo kattilaa
 

Yliopiston edustalle on kerääntynyt muutama CD-kauppias, jotka myyvät suosikkilevyjen piraattiversioita. Britney Spearsin, Shakiran ja Enrique Iglesiasin uusimpien seurassa näkyy myös kummajainen: Cacerolazo. Levyä ei löydä miltään hittilistalta, mutta se taitaa silti olla Caracasin soitetuimpia viime aikoina. Levyllä on nyt normaali piraattihinta, muutama euron verran, kun sitä vielä vähän aiemmin myyntiin tuplahintaan.

Yliopistolla tuntuu olevan näennäisen rauhallista, jota uneliasta, eikä kauppakaan oikein käy ­ myyjät ovat jättäneet kojunsa vartioimatta. Vähän matkan päässä kuitenkin kytee: vanha vasemmistojärjestö Bandera Roja, Punalippu, aloittaa soihtumarssia Chávezin hallitusta vastaan. Samaan aikaan presidentin kannattajien kiivain ryhmä kerää voimia, veitsiä ja tuliaseita hyökätäkseen marssia vastaan. Illalla kahakka on ykkösuutinen: useita haavoittuneita opiskelijoiden ja tv-toimittajien joukossa.

CD-levy sisältää yli seitsemänkymmentä minuuttia puhdasta kattilankalistusta, siitä nimi Cacerolazo. Kattilasta ei Venezuelassa yleensä käytetä sanaa cacerola; nimitys onkin peräisin Chilestä, jossa keskiluokkaiset perheenemännät osoittivat mieltään 70-luvun alussa Allendea vastaan kalisuttamalla kattiloita.

Kattilat soivat Venezuelassa nyt taajaan, mutta niitä paukuttavat perheenemäntien lisäksi miehet ja lapset, vanhat ja nuoret. Varma merkki kattilakonsertin avaamiseksi on presidentti Chávezin televisioitu puhe, joka on saanut nimen cadena, ketju, siksi että kaikkien kansallisten TV- ja radiokanavien on "ketjuunnuttava" eli lähetettävä puhe suorana.

Ja mikä olisi helpompi tapa hoitaa oma osansa koko kaupungin kattavaan räminään kuin panna CD soimaan. Suurin osa näyttää tosin toimivan edelleen perinteisesti eli hakkaavan kattilaa tai paistinpannua lusikalla kotinsa ikkunalla.

Meteli on kuulemma kovin slummeissa, juuri siellä missä vakiintuneen käsityksen ja Chávezin itsensä mukaan hallituksen kannattajien ydinjoukko asuu.

Puhe kestää yleensä monta tuntia, mihin on jo totuttu Chávezin kolmen vuoden aikana. Aluksi puheet saivat osakseen kohtuullisen suopeuden, olihan presidentin suosio käsittämättömän suuri: 80 prosenttia väestöstä suhtautui häneen ainakin jollain tavoin hyväksyvästi. Nyt luku lienee jossain 30 prosentin tienoilla. Presidentin suosio tietenkin tavallisesti pienenee valtakauden aikana, mutta Venezuelassa se ei ole ainoa selitys. Kannattajia lienee jäljellä lähinnä alempien kansakerrosten joukossa, vähiten kuitenkin kaikkein köyhimpien joukossa. Ja vastoin yleisiä käsityksiä Chávez on onnistunut vetämään puoleensa myös keskiluokkaisia kannattajia.

Kaikki kun odottivat suurta muutosta, selvää murrosta, joka olisi tehnyt kerralla lopun vanhasta korruptoituneesta järjestelmästä, joka keskittyi jakamaan etuoikeuksia harvoille ja almuja köyhille. Eikä kovin suurta havaintokykyä tarvita, jotta voi nähdä että köyhiä on nykyään lisää, harmaa sektori kasvanut; lisäksi etuoikeuksia jaetaan edelleen eikä korruptio ole ainakaan vähentynyt.

Muutoksia, niitä kauan odotettuja muutoksia, sen sijaan on saatu aikaan. Ne eivät vain ole aivan sellaisia kuin hyväuskoinen väestö odotti.
 

Montesinosin ihmeelliset seikkailut Venezuelassa

Chávezin poliittista olemusta on arvuuteltu pitkään. Yleisin nimitys on "vasemmistopopulisti", lupaahan hän puheissaan kansalle ummet ja lammet, vastustaa jyrkästi "villiä uusliberalismia" ja globalisaatiota sekä pitää hyviä yhteyksiä Fidel Castroon.

Mutta yhtä hyvin Chávezia voisi luonnehtia oikeistopopulistiksi tai keskustapopulistiksi tai miksi vain, eikä pelkkä populisti lainkaan riitä kattamaan hänen poliittisen ajattelunsa ulottuvuuksia ­ tosin "ääripopulisti" voisi ehkä olla jo osuvampi.

Samaan aikaan kun Chávezia todettiin vasemmistopopulistiksi, Perun entinen presidentti Fujimori oli leimattu oikeistopopulistiksi. Voisi ajatella, että näiden kahden presidenttien välille kehkeytyi selvä skisma, edustihan heidän julkilausuttu politiikkansa poliittisten mustavalkokartan eri puolia.

Todellisuus on kuitenkin toisenlainen. Chávez ja Fujimori tulivat keskenään toimeen mainiosti. Kun Fujimori voitti vuonna 2000 vilpilliset vaalit, ainoa latinalaisamerikkalainen presidentti, joka suoralta kädeltä tunnusti vaalivoiton, oli juuri Chávez. Ja lisää tunnustusta oli luvassa, vaikka Fujimori luopui vallasta vaalipetoksen jälkeen.

Fujimorin oikea käsi, pahamaineinen salaisen palvelun päällikkö Vladimir Montesinos joutui nimittäin lähtemään maanpakoon. Ja kuinka ollakaan, hän valitsi pakopaikaksi Venezuelan. Muuan ahkera lehtinainen sai tämän selville jo loppuvuodesta 2000: Montesinos asui silloin eräässä hotellista lähellä ulkoministeriötä. Ulkoministerinä oli José Vicente Rangel, entinen lehtimies-sankari, joka antoi ilmi 90-luvun alun presidentti Pérezin korruptiotapauksen, jonka vuoksi Pérez joutui luopumaan vallasta. Rangel julisti kiivaasti, ettei Montesinos mitenkään saattanut olla Venezuelassa ja totesi toimittajien varmaan kohta väittävän, että hän oleskelee ulkoministeriössä. Hän leimasi koko episodin maagiseksi realismiksi ­ niin kuin leimasi myös Venezuelan nykyhallituksen tunnetusti hyvät suhteet Kolumbian sisseihin, mikä sai itse García Márquezin tulistuneesti selittämään Rangelille, mitä termi oikeasti tarkoittaa.

Myöhemmin kävi kiistattomasti ilmi, että Montesinos oli maassa useita kuukausia salaisen palvelun suojeluksessa. Chávezin ovela veto oli kuitenkin luvata luovuttaa hänet Perun uudelle presidentille Toledolle ­ tämän mukaan pientä vastapalvelusta vastaan ­ ja selviytyä koko kahakasta ainakin omasta mielestään sankarina, jälleen kerran.

Lisäksi skandaalien yhteydessä Chávez järjestää aina nopeasti muuta puhuttavaa: muutaman tunnin cadena ja jokin dramaattinen julistus. Tämäkin menetelmä vain on jo lakannut toimimasta.

Ja tähän sopii pieni anekdootti. Chávez julisti aloittavansa vuoden 2001 alkupuolella suuren kampanjan yritysten veronkiertoa ja muuta kähmintää vastaan. Niinpä hän itse lensi helikopterilla salaisen palvelun päällikön kanssa erääseen muovipusseja valmistavaan tehtaaseen tekemään tarkastuksen. Isku ­ tehtaaseen murtauduttiin ­ tehtiin tietenkin tv-kameraparven saattamana. Yritys suljettiin.

Vähän ajan päästä kävi ilmi, että yritys kuului eräälle Ivcherin perheelle. Samalle perheelle kuului Perussa myös televisiokanava, joka näytti ohjelman, jossa paljastettiin osa Montesinosin harjoittamasta lahjonnasta ­ jotkut ehkä tuntevatkin "Vladivideot", joista kuuluisimmassa Montesinos latoo pinon seteleitä pöydälle, jotta vastapuoli pysyisi vaiti. Montesinos ei tosin tyytynyt vain lahjomaan ja vaientamaan: ohjelmassa oli myös teloituksia, asekauppaa Kolumbian sisseille ja huumeiden välitystä.

Perulaisen tv-kanavan omistaja Ivcher joutui pakenemaan Israeliin. Ja muovipussiyritys jäi ainoaksi venezuelalaisyritykseksi, jonka toimintaan puututtiin väitetyn veronkierron ja salakuljetuksen takia. Eli samaan aikaan kun Montesinosin piileskeli jossain Venezuelassa, Chávez osoitti uskollisuuttaan, kenties hoiti vanhoja velkojaan Fujimorille, joka oli jo maanpaossa Japanissa.

Mutta tällaiset uutiset eivät hätkäytä suurta yleisöä; ne ilmestyvät sanomalehtien alareunassa. Sen sijaan Montesinos-episodi kokonaisuudessaan oli yksi niistä monista tekijöitä, jotka ovat jäytäneet Chávezin uskottavuutta.

Suurin osa venezuelalaisista pitää nyt Chávezia itsevaltiaana, joka ei keskity työntekoon vaan rehentelyyn. Suuri joukko heistä vaatii hänen välitöntä eroaan. Häntä vastaan on jo järjestetty yleislakko ja satojen tuhansien ihmisten marssi Caracasin keskustassa. Marssi järjestettiin Pérez Jiménezin, 50-luvun diktaattorin, kukistumisen vuosipäivänä. Tavalliseen tapaansa hallitus järjesti vastamarssin, jolle osallistui huomattavasti vähemmän ihmisiä. Heistäkin suurin osa oli tuotu pääkaupunkiin ilmaisin kuljetuksin muualta maasta, ja kuljetukseen kuului kaupanpäällisiksi ruoka-annoksia ja pieniä rahasummia.
 

Klassinen taktiikka

Hallitus torjuu yleensä kaiken kritiikin julistamalla sitä, että Venezuelassa vallitsee täysi sananvapaus eikä ketään ole vielä tapettu. Tämä onkin päällisin puolin totta. Toimittajia kuitenkin jatkuvasti uhkaillaan, ja Chávez itse hyökkää alituiseen tiedotusvälineitä vastaan; hän pitää niitä yhtenä pääsyyllisenä ulkomailla vallitsevaan huonoon kuvaan Venezuelasta.

Toinen syytösten kohde on jo silkkaa komiikkaa: Carlos Andrés Pérez, se presidentti, jota vastaan Chávez upseeriystävineen järjesti epäonnistuneen vallankaappausyrityksen vuonna 1992 (tarkoitus oli myös tappaa Pérez, mutta sotilaalta, jolla oli hänet jo tähtäimessään, alkoivat kädet ratkaisevalla hetkellä vapista. Chávez itse ei taistellut vaan piiloutui sotilasmuseoon, josta hän ponkaisi kuuluisuuteen antamalla televisiolle puolen minuutin lausunnon: valitettavasti olemme toistaiseksi epäonnistuneet. Sana "toistaiseksi", por ahora, jäi kummittelemaan kaikkien venezuelalaisten mieliin).

Chávezin mukaan Pérez on kaiken pahan takana. Juuri hän toi Montesinosin Venezuelaan. Juuri hän levittää perättömiä tietoja ulkomaisille tiedotusvälineille. Juuri hän se koko ajan järjestää salajuonia Chávezin kaatamiseksi, milloin Miamista, milloin mistäkin käsin.

Ei vain toimittajia pelotella. Myös hallituksen vastaisten mielenosoittajien osallistujat saavat osansa, ja yleensä väkivaltaisen osan. Taktiikka on klassinen: perustetaan kiihkoilijoiden ja roistojen ryhmä, jolle annetaan vähän koulutusta ja aseita. Tämä joukko sitten milloin valtaa yliopistoa, milloin hyökkää mielenosoittajien kimppuun, milloin rähisee tiedotusvälineiden päämajojen edessä. Jälkeenpäin hallitus tietenkin kieltää yhteytensä koko roskasakkiin, tai yksinkertaisesti vain vaikenee. Sittemmin Chávez on jo suoraan puolustanut väkivallan lietsojia.

Yleensä tämä joukko ei ole kovin hyvin onnistuneet pyrkimyksessään saada mielenosoittajat pysymään kotona. Näitä on yksinkertaisesti liikaa. Niinpä on keksitty uusia keinoja: ns. kansantribunaaleissa aiotaan tuomita opposition johtohahmoja, kuten Caracasin kaupunginjohtaja Alfredo Peña.

Mutta vain kerran on tehty kuubalaiset. Salaisessa palvelussa nimittäin toimii kuubalaisia neuvonantajia, ja iskuryhmän jäseniä on lähetetty Kuubaan koulutettavaksi. Kuubassa ei tätä nykyä toisinajattelijoita juurikaan suljeta vankilaan (Arenas-elokuvan Before the Dawn tapaan), vaan heitä kyyditetään ja heille annetaan sähköshokkeja, mikä jälkeen heidät jätetään lojumaan jonnekin syrjäiselle paikalle ilman papereja. Vain yksi mielenosoittaja on Venezuelassa joutunut moisen kohtelun uhriksi; hän kertoikin sieppaajien johtajan puhuneen kuubalaisella aksentilla.

Salainen poliisi on kuitenkin aktivoitu, ja laiton salakuuntelu sekä poliitikkojen ja upseerien valvonta on jo maan tapa. Vain Kolumbian rajalla toiminut yksikkö on lopetettu; rajantakaiset sissit ovatkin saaneet Venezuelasta turvallisen pakopaikan.
 

Taustalla ennalta valmistettu ideologia

Minua on kiinnostanut Chávezin ideologia. Päivittäiset tapahtumat ovat mitä ovat: jatkuvia valheita, pätemättömän hallituksen aiheuttamaa kaaosta, alituista selittelyä ja pöyhkeilyä ­ ennen kaikkea kuitenkin vallan jatkuvaa keskittymistä sisäpiirille.

Mutta päivittäiset tapahtumat eivät kumpua tyhjyydestä tai Chávezin oikuista, kuten usein selitetään. Chávez julistaa joka hetki tekevänsä vallankumousta, ja hän on ollut vallankumouksellinen jo nuoruudestaan asti. On hyvä syy ajatella, että hänen ryhmänsä alun perin ajatteli tekevänsä "bolivariaanisen" vallankumouksen: Simón Bolívarhan on jatkuva siteerausten ja viittausten lähde ja saanee nyt heltiämättä kääntyillä haudassaan. Jos vallankumous olisi tehty 80-luvulla, maa olisi todennäköisesti Kuuban tavoin ajautunut Neuvostoliiton syleilyyn, vaikka se ei välttämättä alkuperäinen tarkoitus olisikaan ollut.

Joka tapauksessa maan kuuluisimman pilapiirtäjän, taiteilija Pedro León Zapatan luomassa julisteessa itse Simón Bolívarkin takoo kattilaa.

Chávez on paljastanut ihailleensa aina puhemies Maoa. Se jo selittää paljon hänen toimistaan, ennen kaikkea vallan keskittämisen. Mutta kun kuulin Chávezin puhuvan ensimmäisen kerran vuonna 1998, pidin hänen puhettaan fasistisena. En saanut näkemykselleni paljon kannatusta ­ monet Chávezin vastustajistakaan eivät oikein tienneet, mitä fasismi historiallisesti ottaen tarkoittaa. Ja minä en tarkoittanut esittää väitettäni minään tunteenpurkauksena. Mutta olin varma, että Chávez on jostain omaksunut fasistista ideologiaa.

Pian sain näkemykselleni vahvistuksen. Heti Chávezin valtaantulon jälkeen alkoi toimittajapiireissä kiertää kiintoisa puhe. Sen oli Caracas pitänyt hämäräperäinen argentiinalainen "intellektuelli" Norberto Ceresole, jonka Chávez oli kutsunut Venezuelaan. Ceresole esitti siinä mallin "caudillo-armeija-kansa", jonka mukaan kansa samastuu ikään kuin itsestään vahvaan johtajaan, ja väliin tarvitaan vain armeija. Kansakunnan "älykkyys" on yhtenäistettävä, koska moniarvoinen valtio on heikko. Malliksi kelpaa vaikka Juan Perón.

Ceresole oli 60-luvulla Perun diktaattori Velazco Alvaradon neuvonantaja. 70-luvulla hän toimi Argentiinan sotilasdiktatuurin hyväksi.

Muitakin esikuvallisia malleja hänellä on. Natsien vika oli vain siinä, että he olivat kömpelöitä, kun hävisivät sodan. Muuta vikaa Ceresole ei heistä tunnut löytävän. Holokaustin hän kieltää, ja niille jotka tuntevat 60-luvun vasemmistoajattelua voi mainita, että tähän revisionismiin hänet johdatti alun perin Roger Garaudy, legendaarinen 60-luvun ranskalaisaktivisti, joka sittemmin kääntyi muslimiksi.

Ceresolen ajattelua hallitseekin vahva antisemitismi. Hän on toiminut Madridissa Hizbollah-terroristijärjestön propagandistina. Yksi hänen mallimaistaan on Iran.

Se Ceresolen ajattelusta. Hänen kirjoituksiaan löytää halajava espanjaksi internetin hakuohjelmilla, esimerkiksi juuri Caracasista pidetyn puheen.

Puheesta lähtien Ceresole on esiintynyt ahkeraan lehtien kolumneissa, joissa pohditaan, onko Venezuela siirtymässä Ceresolen malliin. Harva kuitenkaan on vaivautunut selittämään, mikä mies hän loppujen lopuksi on. 

Häntä on kuitenkin useaan kertaan haastateltu päälehtiin, jossa hän esittelee historiallista fasismiaan hieman verhotuin ilmaisuin ja eufemismein. Heltymätön tutkija Alberto Garrido kuitenkin nyt julkaissut kirjana laajan haastattelun samoin kuin pitkän pätkän Ceresolen uusimmasta kirjasta ­ tarkoituksena on juuri tuoda esiin hänen ideansa kaikessa karmeudessaan. Kirja on noussut myydyimpien joukkoon ­ mikä ei vielä takaa, että kovin moni sen tuntisi.

Chávez suunnitteli vaalikampanjansa ja poliittisen ohjelmansa Ceresolen kanssa. Vankilasta päästyään he kulkivat yhdessä maan halki kahteen kertaan.

Ei pidä kuitenkaan erehtyä. Ceresole suhtautuu Venezuelan nykytilanteeseen kriittisesti. Hänen mielestään hallitus ei vedä tarpeeksi radikaalia ohjelmaa, vaikka oikeaan suuntaan onkin edetty. Hän ei myöskään katso suopeasti Venezuelan ja Kuuban lämpimiä välejä; Ceresole onkin klassiseen fasistiseen tapaan antikommunisti ­ ja Kuuba on hänestä liian läheisissä väleissä Yhdysvaltojen kanssa ­ vaikka hänen mielestään esimerkiksi yhteydet Kolumbian sisseihin voivat olla taktisesti edullisia. Ja on muistettava, että fasistit ihailivat neuvostokommunistia jo 20-luvulla, ennen kaikkea kapitalismin tuhoamisen ja totaalisen valtion vuoksi ­ juuri samankaltaisuudenhan vuoksi nämä järjestelmät olivat napit vastakkain).

Joka tapauksessa Chávez ei ole hyvä kaveri Castron kanssa, koska tämä on marxilainen. Chávez vain ihailee mallia, jossa valta on keskitetty äärimmilleen ja oppositio vaiennettu. Siinä kaikki. Siksi Venezuela lahjoittaa öljyä Kuubaan ja tuo sieltä lääkäreitä, valmentajia ja salaisen poliisin harmaita eminenssejä.

Esikuvana ovat oikeastaan kaikki radikaalit vallankumoukset, presidentin puhetavasta ja sanankäytöstä päätellen myös Mussolinin toimeenpanema samanmielisten kimppujen (fascio) kerääminen yhteen. Täällä kimppuja kutsutaan bolivariaanisiksi piireiksi, mutta menettelytavat ja tavoitteet ovat samat.
 

Vallankaappauksen uhka

Chávez on selvästi etääntynyt vanhasta neuvonantajastaan. Chávez ei tarvitse neuvonantajia. Hän ei tarvitse edes vaimoaan, josta alun perin piti rakentaa Eva Perónin tapainen taivaan lähetti. Hän vetoaa Jumalaan, mutta ilmeisesti Jumalakin tuntuu olevan vain yksi hänen vallankumouksensa tukijoista. Eikä Chávez oikeasti Jumalaan usko, se on tyypillistä hartaan katolilaisen kansan sumuttamista, pikemminkin hän tuntuu uskovan eteläamerikkalaisiin synkretistisiin uskontoihin, ehkäpä santeríaan.

Kirkko on yksi Chávezin kriitikoista. Samoin ammattiyhdistysliike. Samoin melkein kaikki tiedotusvälineet, kansalaisjärjestöt, samoin liike-elämä. Hänelle on jäänyt hallitukseen ja ideologiseen tuotantoon muutama ikääntynyt marxisti. Viimeiset hyväuskoiset hölmöt ovat lähteneet tai lähdössä.

Vaarallisinta on kuitenkin armeijan hajoaminen "vallankumouksellisiin" ja "institutionalisteihin". Muutama jälkimmäinen on nyt avoimesti kritisoinut Chávezia. Chávezin liittolaisineen rukkaama uusi perustuslaki avasi tavallaan Pandoran lippaan. Se antaa sotilaille luvan osallistua poliittisesti. Aikomus tietysti oli, että he puhuisivat uuden bolivariaanisen vallankumouksen puolesta. Mutta muutama aktiiviupseeri huomasi, että silloinhan saa ilmaista myös hallituksen vastaisia kantoja. Ja näyttää siltä, että Chávezin kannattajat ovat armeijassa vähemmistönä.

Ei siis ihme, että sotilasvallankaappauksen varjo on häilynyt maan yllä jo pari vuotta. Monet Chávezin vastustajat ovatkin perustaneet vallankaappauksen vastaisen liikkeen: presidentti on kumottava demokraattisin keinoin.

Samaan aikaan hallitus tahtoo edetä kohti totaalista valtiota ja liikekannallepanoa. Koulujen uusi opetusohjelma nostaa Chávezin Venezuelan historian keskeiseksi hahmoksi. Oppikirjassa herjataan keskiluokkaa (juoruilevia tyhjänpäiväisiä materialisteja kaikki tyyni) ja ulkomaalaisia (tulevat maahan vain hyötymään palveluista tai kolonisoimaan). Virallisesti kirja on vedetty pois, mutta käytännössä sitä jaetaan edelleen ­ mikä on vain yksi esimerkki siitä doble discursosta, jota saa kuulla päivittäin.

Suuret suunnitelmat tuntuvat kuitenkin tyrehtyvän yleiseen kykenemättömyyteen ja kansan enemmistön vastustukseen. Uusia uljaita suunnitelmia julistetaan julki jatkuvasti, mutta huomenna ne ovat jo unohtuneet. Jäljelle jää loputon puhe ja kansan aktivoitumiseen tarkoitetut "bolivariaaniset piirit", jotka toimivat myös mainittujen iskuryhmien pesäpaikkana ­ päämajanaan muuten presidentinlinna.

Köyhyys ei ole vähentynyt. Työttömyys on suurta, ja Caracasin suuren kävelykadun täyttävät nykyään katukauppiaat, jotka myyvät usein salakuljetettua tavaraa ­ ja enemmistö kun uskoi että juuri Chávez kitkisi salakuljetuksen.
 

Mitä kaikesta seuraa?

Uskottiin siis yhteen ihmiseen, suureen caudilloon, joka panisi asiat rautaisella kädellään järjestykseen. On seurannut vain lisää kaaosta ja konflikteja. On seurannut retorinen yhteiskunta, joka toimii puheen varassa; eikä voi kuin toivoa että aseet eivät ala puhua.

Ongelman ydin on vanha. Kun diktatuurista päästiin vuonna 1958, odotuksen olivat suuret. parikymmentä vuotta yhteiskunta toimikin joten kuten suurten öljytulojen ja ulkokohtaisen demokratian varassa. Ensimmäinen demokraattisesti valittu presidentti Rómulo Betancourt kuitenkin aloitti omien miestensä soluttamisen yhteiskunnan instituutioihin, jotka siten olivat vain näennäisesti itsenäisiä. Sama meno jatkuu, mutta entistä pahempana. Kun valtion tilitarkastaja, yleinen syyttäjä ja korkein oikeuskin ovat hallitusten tukijoiden hallussa, miten korruptio voisi vähentyä?

Ja juuri lupaus korruption kitkemisestä toi Chávezin valtaan. Nyt vallankumoukselliset armeijan upseerit rakentavat uusia loistotaloja, ja pihalla voi loistaa Porsche tai pari.

Venezuelalla oli vuosina 1998-2001 ennätykselliset öljytulot. Missä ovat rahat? kysyvät nyt monet. Ja vallankumouksellinen talouspolitiikka, uusi humanistinen, uusliberalismin ja globalisaatiota vastainen talous on johtanut viimein suureen devalvaatioon ja mitä luultavammin inflaatioon, mikä köyhdyttää kansalaisia entisestään.

Monet vanhan linjan vasemmistolaiset tietävät syyn: Chávez on itse sortunut uusliberalismiin. Alkuperäinen prosessi on mennyt harhateille.

Mutta tämä kasvojenpesuyritys on pelkkää karmivaa komiikkaa, sitä maagista realismia, jonka keskellä täällä eletään. Parempiakin koomikkoja on: on muuan ryhmä, joka tekee suosittua poliittista satiiria, parempaa ja terävämpää kuin mitä olen missään nähnyt. Chávezia totta kai imitoidaan, mutta taustalla on tilanteen ja henkilön perinpohjainen analyysi, minkä takia suomalaiset Iltalypsyt tuntuvat sen jälkeen koulupoikien vaarattomalta huumorilta.

Mitä kaikesta sitten seuraa? Optimistinen näkymä: kansalaisyhteiskunta vahvistuu. Ihmiset osallistuvat. On huomattu, ettei korruptiota voida kitkeä ilman toimivia, itsenäisiä instituutioita. Syntyy todellinen keskustelu demokratian luonteesta ja muutoksen suunnasta.

Kansalaisjärjestöt, kirkko, ammattiyhdistys ja muut tahot ovat jo valmistaneet ehdotuksen, eräänlaisen yhteiskuntasopimuksen, joka sisältää suunnitelman maan hallitsemiseksi. Vain hallitus ei ole sopimukseen osallistunut, onhan sen mukaan kaikki kunnossa. Tämä "demokraattiseksi sopimukseksi" nimetty ohjelma on onnistunut yhdistämään jopa työnantajat ja ammattiyhdistysliikkeen.

Pessimistinen: väestö jatkaa köyhtymistään, konfliktit lisääntyvät. Chávezin kannattajat puolustavat vallankumousta väkivaltaisesti. Talous romahtaa Argentiinan malliin ­ enää öljytulot ovat pitäneet sitä pystyssä tähän asti (tosin Argentiina-vertaus on jossain mielessä harhaanjohtava). Chávez pysyy vallassa pari vuosikymmentä ja tekee Venezuelasta vallankumouksen kurjistuneen ulkomuseon. Tai sitten tilalle tulee joku opposition demagogi, joka pystyttää näennäisdemokratian uudestaan.

Joka tapauksessa vasemmisto on menettänyt kasvonsa. Se jäi suurelta osin erään demagogin ja vaarallisen helppoheikin pauloihin, vain siksi että hän jylisi oikeudenmukaisuuden puolesta ­ ja vaikka poliittisen pyhiinvaelluksen aika on ohi, aina tänne ilmestyy joku kiilusilmäinen europarlamentaarikko julistamaan Chávezin olevan globalisaation vastaisen liikkeen johtaja. Ja aina ilmoittautuu joku Eduardo Galeanon tapainen intellektuelli, jonka ei tarvitse kuulla kuin iänikuiset taikasanat, jotka aina lämmittävät sisälmyksiä, ja jo hän ilmoittaa tukensa tuhansien kilometrien päästä.

Siksi oikeisto uhkaa jäädä ainoaksi vaihtoehdoksi. Täällä riittää niitä, jotka näkevät Yhdysvallat esikuvaksi, hyvin konkreettisista syistä: siellä asiat hoidetaan sentään tehokkaasti. Venezuelassa ei ole edes toimivaa postilaitosta ja julkiset palvelut makaavat paikoillaan ­ vain voitelu eli muutama seteli saa ne liikkeelle ­ joten miksei kääntyä sinne jossa asiat luistavat.

Uuden yhteiskuntasopimuksen onnistuminen tosin eliminoisi tämän vaihtoehdon.

Sosiologi Carlos Raúl Hernández, itse sosiaalidemokraatti, pitää Venezuelan nykykriisin syynä vallankumouksellista pseudovasemmistoa, joka viimeisen kymmenen vuoden aikana on systemaattisesti keskittynyt mustamaalaamaan instituutioita ja antanut ymmärtää, että parempi yhteiskunta voidaan rakentaa vain hävittämällä perinteiset instituutiot. Hernándezin mukaan maa on jäänyt tämän anakronistisen vasemmiston panttivangiksi, joka on lietsonut korruption aiheuttamasta yleisestä tyytymättömyydestä samalla tyytymättömyyden koko demokraatista järjestelmää kohtaan.

Vasemmiston romahtaminen on sääli, koska se vie mukanaan myös vakavan, analyyttisen vasemmiston. Mutta oikeastaan sekin saa syyttää itseään, sillä muutama vuosi sitten se kieltäytyi tekemästä kelvollista analyysia käsillä olevasta aineistosta.