Monitiede vai monta tiedettä? Näkökulmia poikkitieteiseen kulttuuri-, yhteiskunta- ja aluetutkimukseen.
Jussi Pakkasvirta, Renvall-instituutti, Helsingin yliopisto.


Verkkokirja:

Helsingin yliopisto

Päivitetty 14.6.2006

 

3. Määritelmiä: Moni- ja poikkitieteisyys sekä tieteidenvälisyys

Tieteen arvovapaus ja traditiot
Metodeista
Vertaileva tutkimusote
Toiseus

The Language of Scholarship

We have a hard job communicating to each other. We speak different conceptual languages. We speak different social languages. We write differently than we wrote 50, 100, 200, 500 years ago. And of course we speak different phonetic languages. Still, presumably, the object of social science is to say something about the real world to other people, and first of all to other social scientists. And, in order to do this, the other people have to understand what we are trying to say. There cannot be a dialogue without a minimum mutual comprehension. Otherwise, a discussion is merely a counterpoise of multiple monologues.

(Immanuel Wallerstein: ”Letter from the President of ISA”, No.3, October 1995)

Tiivistäen monitieteisyydellä, tieteidenvälisyydellä ja poikkitieteisyydellä on tarkoitettu pääosin seuraavaa:

Monitieteisyys

  • Monitieteisyys ( many disciplines, multidisciplinarity). Yksinkertaisimmillaan monitieteisyydellä on viitattu akateemiseen instituutioon, jossa on edustettuna useita tieteenaloja. Esimerkiksi Helsingin yliopisto ilmoittaa olevansa monitieteinen korkeakoulu, jossa voidaan opiskella, tutkia ja opettaa laajaa tieteenalojen kirjoa. Tutkimuksen puolelle ajatusta voidaan jatkaa sanomalla, että monitieteinen tutkimus on luonteeltaan kokoavaa. Eri alojen kysymyksenasetteluista, menetelmistä ja teoreettisista lähtökohdista tarkastellaan yhteistä tutkimusongelmaa tai -aluetta. Eri osatutkimusten integroituminen tapahtuu yleensä loppuraportin tasolla. Kyseessä on ikään kuin ongelmakeskeinen ”ryhmätyö” jonkun ison tutkimuskysymyksen, ilmiön selittämiseksi (esim. ilmaston lämpiäminen, globaalisaation tai pohjoismaisen hyvinvointivaltion tutkimus).

    Tällaisessa tarkastelussa samaa aluetta, ongelmaa tai ilmiötä tarkastellaan eri tieteiden näkökulmista, mutta eri tieteiden välillä ei välttämättä synny todellista vuorovaikutusta vaan nämä pysyvät ja toimivat erillisinä paradigmoina tai ”perinteisinä tieteinä”. Suurin osa muodikkaasta apurahaslangista liittyen moni- tai poikkitieteiseen on tarkoittanut tätä helpointa tapaa. Myös suurin osa ns. suurista Suomen Akatemian tutkimusprojekteista on ollut tätä. Esimerkiksi auton valmistamiseen tehtaassa tarvitaan monta ihmistä ja monta prosessia, osia valmistetaan useassa paikassa, mutta valmiin tuotteen kokoaminen tapahtuu autotehtaassa (vrt. lopullinen tutkimusraportti; yhteistyö rakentaa kokonaisuuden). Metaforana tällaisesta prosessista on esitetty myös kakun tekemistä: erilliset elementit (muna, sokeri, hiiva, jauhot, rasva) sekoitetaan tutkimusprosessissa. Yhdistyessään näistä tulee jotain uutta, parempaa ja isompaa (valmis kakku).



Tieteidenvälisyys

Tieteidenvälisyydessä (interdisciplinarity) tutkimuksellisen integraation oletetaan edellisten lisäksi toteutuvan analyysin muotoutumisessa ja sisällössä itse tutkimusprosessin kuluessa. Perinteiset tieteenalat ”tuodaan yhteen” jonkinlaisessa järjestelmällisessä prosessissa ja niiden väliset rajat hämärtyvät, mutta eivät katoa. Kyseessä on tutkimusprosessi, jossa hyödynnetään paitsi eri tieteiden tietoa, myös usean tieteenalan käsitteitä, näkökulmia, teorioita ja menetelmiä.



Poikkitieteisyys

  • Poikkitieteisyys (transdisciplinarity, crossdisciplinarity) edellyttää yllämainittujen lisäksi käsitteellistä ja metodologista yhtenäisyyttä sekä prosessia, jossa teoreettinen viitekehys yhdistää erilliset osa-analyysit. Jo tutkimuksen lähtökohta, ei pelkästään päätepiste (loppuraportti), on monitieteinen. Tutkimusongelma ja itse tutkimusprosessi ikään kuin kuljetetaan eri tieteenalojen läpi. Poikkitieteisessä kysymyksenasettelussa perinteinen ja usein keinotekoinen tieteiden erottelu on tietoisesti unohdettu – tai tutkimuksellinen integraatio on viety niin pitkälle, että tieteiden väliset rajat katoavat.

    Syntyy uudenlaisia ratkaisuja ja paradigmoja. Joskus tämä johtaa uusien tieteenalojen syntymiseen. Esimerkiksi naistutkimuksessa on pystytty menestyksellisesti muuttamaan paradigmoja poikkitieteisyyden suuntaan. Toisaalta esimerkiksi kulttuuri- tai ympäristöhistoriallinen tutkimus, joka vie tutkimusongelman monen tieteen ja metodin läpi, tulee lähelle poikkitieteisyyttä. Tämä saattaa tarkoittaa eräänlaista ”metodologista anarkiaa”, jossa on myös omat vaaransa.

    Poikkitieteinen tutkimusote vaatii kokeneen tutkijan (tai tutkijajoukon), jolla on hyvä peruskoulutus muutamassa perinteessä oppiaineessa ja joka kykenee riittävän syvälliseen keskusteluun usean tieteenalan kanssa. Opintojen alkuvaiheessa oleville opiskelijoille poikkitieteinen ote on yleensä vaikea, sillä heidän on ennen tätä opittava kunnolla tutkimuksen tekemisen perusasioita muutamassa perinteisessä tieteessä. Oman käsitykseni mukaan poikkitieteisyys kannattaa ottaa tutkimuksen harjoittelun lähtökohdaksi aikaisintaan gradu-vaiheessa ja pääosin vasta jatkotutkimusvaiheessa.

 

Monitieteisyyden perimmäinen lähtökohta on tuoda eri tieteenaloja lähemmäksi toisiaan, jotta saadaan erilaisia näkökulmia yhteiseen teemaan. Kyseessä on siis tieteenalaperustainen yhteistyö. Samalla monitieteisen yhteistyön kautta voidaan saada uudenlaista dataa poikkitieteisen tutkimuksen lähtökohdaksi tai tutkimusmateriaaliksi. Hakemalla esimerkiksi internetin ja nettikirjakauppojen kautta sanaa multidisciplinary juuri tällaiset tutkimukset nousevat esille, mutta myös sanalla interdisciplinary löytyy samantapaisia tutkimuksia.

Parhaimmillaan tieteiden välinen yhteistyö eri muodoissaan avaa mahdollisuuden valaista tieteenalojen rajoituksia ja erityisoletuksia. Luutuneita paradigmoja ja käsitteitä voidaan rikkoa. Joskus jopa onnistutaan purkamaan tieteenalojen metateoreettisia malleja.

Uudet monitieteiset tieteenalat – olivat ne lähtökohdiltaan alueellisesti tai temaattisesti orientoituneita – joutuvat perustelemaan metodologiset ja teoreettiset käsitteensä sekä myös koko olemassaolonsa tiedeinstituutioissa. Siksi ne edustavat sitä kenttää, jossa metodologis-teoreettinen keskustelu ehkä parhaiten nousee esiin. Vastaavanlainen keskustelu tekisi hyvää myös monille ”vanhoille” tieteenaloilla, sillä usein näin aukenee mahdollisuus kriittisesti kyseenalaistavalle tieteentekemiselle, joka parhaassa tapauksessa muuttaa yliopistoinstituution jäykimpiä rakenteita ja aikaansaa uusia innovaatioita.

Toisaalta ongelmalähtökohtainen monitieteisyys merkitsee myös säilyttävää otetta. Tieteenalat säilyvät tieteenaloina. Ne integroidaan siten, että uusien emotietieteistä irtaantuvien tieteenalojen tai epistemologioiden muodostumista ei tapahdu. Parhaimmillaan yhden tutkijan tekemässä monitieteisessä tutkimusprosessissa on kyse muutaman perinteisen oppiaineen hallitsemisessa siten, että tiedetraditiot kyetään saattamaan uudenlaiseen vuorovaikutukseen (vrt. Heinämaa 1999).

Monitieteisyys tarkoittaa tällöin ennen kaikkea tieteellistä/akateemista sivistystä, eli sitä, että hallitaan useita tieteellisiä diskursseja, useita aloja. Esimerkiksi poliittisen ajattelun historia on välttämättä kielentutkimusta ja historiaa. Käsitehistoriallinen analyysi tutkii sanojen etymologioita ja samalla käsitteiden määrittelyä erilaisissa historiallisissa konteksteissa. Merkitykset ovat kaikessa tieteellisessä tekemisessä pohjavirtana, sillä tutkimusta ei voi tehdä riippumatta kielestä. Lisäksi kaikki tieteenalat aina pyrkivät määrittelemään itseään.

  • monitieteisyys: tuo eri tieteenaloja yhteen, ”ryhmätyötä”; tieteenalaperusteista yhteistyötä, eri näkökulmia yhteiseen teemaan

  • tieteidenvälisyys: valaisee rajoituksia ja erityisoletuksia sekä rikkoo näitä, tieteenalojen metateoreettisten mallien purkaminen

  • poikkitieteisyys: teoreettinen viitekehys yhdistää erilliset osa-analyysit; tieteen traditioita, paradigmoja ja näennäisoletuksia kyseenalaistavaa tieteentekemistä, tutkimusongelma kuljetetaan eri tieteiden läpi

    Uudet ”monitieteiset” alat joutuvat perustelemaan olemassaolonsa, käsitteet, metodisen moneuden; sama tekisi hyvää myös monille “vanhoille” tieteille.


Poikkitieteisyydessä tai tieteidenvälisyydessä tieteenalat voivat yhdistyä uuden epistemologian tuottamiseksi; tiedon rakennetta muutetaan ja samalla luodaan uudenlaisia tutkimusta jäsentäviä ja organisoivia käsitteitä sekä metodologioita tai taitoja. Tutkimusalat saattavat yhdistyä yhdeksi, metaforat ja paradigmat ehkä muuttuvat. Lähestymistavan ja näkökulmien muuttamisten kautta tulkinnat ovat erilaisia – parhaassa tapauksessa myös monipuolisempia ja parempia, huonoimmassa tapauksessa sekavia ja vaikeasti ymmärrettäviä. Synteesin tekeminen huolella on olennaista poikkitieteisen tutkimuksen yhteenvedossa/loppuraportissa – kuten kaikessa tutkimuksessa.

Suvi Ronkainen on esittänyt, että tutkijalle ”poikkitieteellisyys merkitsee vaadetta osallistua ja kohdata eroja sekä kohdata tietämättömyytensä” (Ronkainen, 2001, 19). Juuri ennakkoluulottomuus, oman (tieteellisen) ajattelun jatkuva haastaminen, keskustelu oman perinteisen oppiaineen – siis sen, jossa yleensä kaikilla yksi akateeminen peruskoulutus – ulkopuolella on poikkitieteisen tutkimusotteen hedelmällisin anti. Samalla on kyseessä emansipatorinen avoin oppimisprosessi, jossa opetellaan – ilman tiedemaailmalle niin ominaista elitististä ja erikoistunutta puhetapaa tai ylimielistä arroganssia – uusia menetelmiä, erilaisia tieteellisiä ajattelutapoja ja toisenlaisia diskursseja. Eli poikkitieteisyys on vaikea prosessi, joka ei onnistu ilman tietoista intellektuaalista valppautta.

Poikkitieteisyyteen liittyviä vaikeuksia valaisee esimerkiksi seuraavan Kalevi Wiikin kirjan (Eurooppalaisten juuret, 2002) arviosta poimittu kritiikki:

”Vaikka Wiikin kirjoitustavasta paistaa luottamus hänen esittämiensä arvioiden todenperäisyyteen, on lukijan – kenties juuri kirjan ”poikkitieteisyyden” tähden – vaikea vakuuttua väitteistä. Arkeologisen, geneettisen ja kielihistoriallisen myllytyksen edessä tulee väkisin tulee kysyneeksi, onko kirjan aineisto kyllin kattavaa: Wiik ei kykene punomaan argumentaatiotaan niin piukaksi vyyhdeksi, ettei sitä kohtaan olisi helppo esittää varsin yksinkertaisia vastalauseita. Hän esittää asiansa kannalta ratkaisevia oletuksia joskus olemattomin perusteluin (Yliopisto 1/2003, Tapani Kilpeläinen).

Toinen – ja vielä isompi - keskustelu poikkitieteisyydestä liittyy Steven Pinkerin kirjaan (The Blank Slate, The Modern Denial of Human Nature, 2002). Tällöin puhumme jo yleisemmällä tasolla siitä, että pelkkä ihmis- ja yhteiskuntatieteiden analyysi ei riitä vaan monitieteisyys on otettava sillä tavalla vakavasti: myös biologia, geenit ja evoluutioteoriat selittävät yhteiskuntien ja ihmisten toimintaa. Keskustelu liittyy myös debatteihin ns. sosiobiologiasta: kumpi määrää ihmisen olemasta enemmän, geenit ja perimä vaiko ympäristötekijät. Moni- tai poikkitieteilijän luonnollinen vastaus olisi: molemmat vaikuttavat. (Ks. esim. New York Review of Books, February 27, 2003 ja Helsingin Sanomat 18.1.2003, Tiedesivut).

Sivun alkuun

Tieteen arvovapaus ja traditiot

Toisaalta myöskään pelkkä intellektuaalinen valppaus ei aina riitä. Tiedeyhteisöä ylläpitävät rakenteet ja verkostot ovat sellaisia, että vallitsevista akateemisista traditioista poikkeava tutkija joutuu helposti marginalisoiduksi. Nämä tieteen arvolähtökohdat – ja tiedeyhteisön valtaverkostot – löytyvät usein luutuneista oppituolirakenteista, eli juuri sieltä, minne poikkitieteinen näkökulma suuntaa kritiikkinsä.

Reinhart Koselleckin historian peruskäsitteitä analysoivien tutkimusprojektien (esim. Koselleck 1985) mukaan olennaisia tutkimuksen kohteita ovat historialliset murrosaikakaudet (Zattelzeit, satula-aika). Samalla tärkeitä ovat synonyymit, vastakäsitteet, erilaiset merkityssisällöt ja niiden muuntuminen. Näihin kohtiin myös poikkitieteinen tutkimus saattaa osua paremmin kuin traditionaalinen yhden oppiaineen näkökulmasta lähtevä tutkimusprosessi.

Teivo Teivainen (2002) on verrannut tieteenaloja kansallisvaltioihin. Perinteinen monitieteisyys vertautuu perinteiseen kansainvälisyyteen: tieteiden välisessä monitieteisyydessä ja kansallisvaltioiden traditionaalisessa kansainvälisessä yhteistyössä yksittäiset tieteet ja yksittäiset valtiot vahvistuvat. Näin ei kyseenalaisteta tieteiden tai valtioiden olemassaoloa eikä siten nähdä nykymaailman ongelmakohtia. Uusi poikkikansallisuus sen sijaan muuttaa maailmaa kovaa vauhtia internetin alakulttuureissa, bisneseliittien herrakerhoissa tai anti- ja alterglobalisaatioliikkeissä.

Vastatakseen poikkikansallisuuden haasteeseen akateemisen maailman olisi nopeasti pyrittävä näkemään ja oppimaan avoimesti tiederajojen ulkopuolelta, poikki, välistä ja yli.

Yllämainittuja tieteen perusasioita voi lähestyä myös perinteisimmin sanakääntein. Markku Henriksson mukaan tiede a) pyrkii objektiivisuuteen, b) epäilee kaikkea, c) ei pidä mitään mahdottomana ja d) pyrkii muuttamaan maailmaa paremmaksi. Pyrkimys objektiivisuuteen, puolueettomuuteen, on ymmärrettävä nimen omaan pyrkimyksenä. Nykyaikana tutkijan täytyy olla tietoinen tämän objektiivisuuden vaikeudesta ja usein myös mahdottomuudesta. Ennakkoluulot – tai esimerkiksi yhden luutuneen oppiaineen yksipuoliset lähestymistavat tai traditiot – eivät saa ohjata tutkimusta. Oikeudellisissa prosesseissa pätevät samat objektiivisuuden ja puolueettomuuden säännöt: ennen tuomion julistamista kuullaan ja tutkitaan eri näkökulmia (todistajalausuntoja), jotta saadaan mahdollisimman monipuolinen ja objektiivinen kuva taustoista, asioista ja tapahtumista.

Parhaan tieteellisen tradition yksi emansipatorinen lähtökohta on ollut tarkoitus muuttaa maailmaa paremmaksi, tieteellisesti tuotetun tiedon avulla. Tässä tutkija kohtaa vastaavia ongelmia kuin objektiivisuuden kohdalla. Esimerkiksi ydinpommi on tieteellisen tutkimuksen ja tiedon tulosta, vaikka itse pommin rakentamisessa onkin kyse tieteellisen tiedon käyttämisestä ja soveltamisesta. Voimme jatkaa ajatusta ja kysyä, olisiko fyysikon, joka tutkii kvanttifysiikkaa, oltava jollain tavalla ”poikkitieteisesti tietoinen” soveltavien tieteiden mahdollisuuksista ja vaaroista, tai pitäisikö hänen ymmärtää jotain käyttäytymistieteistä ja yhteiskuntatieteellisistä valta-analyyseista. Ehkä tämä ajatusketju on menee liian pitkälle, mutta se osoittaa jollain lailla poikkitieteisyyteen liittyviä etuja ja myös ongelmakohtia. Ainakin ymmärrämme, että totuuden ihanteella, epäilyllä ja monipuolisesti kriittisellä tutkimuksella on muutakin kuin pelkkää akateemista arvoa.

Yllä mainitun kaltaiset tieteen universalismin ja objektiivisuuden ongelmat liittyvät moni- ja poikkitieteisessä kontekstissa siihen, että lähes aina teorian, menetelmän tai tutkimusaineiston valintaan liittyy arvokannanotto. Poikkitieteinen ”objektiivisuus” tarkoittaa rehellisyyttä ja avoimuutta erilaisia lähestymistapoja ja valintoja kohtaan sekä tutkimusprosessin jatkuvaa aukikirjoittamista. Usein tutkimusta tehdään omia lähtökohtia liikaa paljastamatta. Jos tutkija sen sijaan perustelee erilaisia valintojaan, voi myös lukija arvioida tutkimusta paremmin ja – tieteellisemmin.

Yhteiskuntatieteellis-humanistisen tutkimuksen tuottama ja siinä käytetty tieto on myös lähes poikkeuksetta arvosidonnaista. Siksi sitä pitää voida arvioida kriittisesti, ja samalla sen pitää olla tieteellistä. Tieteellisyys määrittyykin nykyään enemmän eräänlaisena tietoisena tutkimuksenteon tapana tai tyylinä, ei niinkään objektiivisuuden vaateen kautta. Arvovapauskeskustelujen ja 1980-luvun diskursiivisen käänteen jälkeen objektiivisuuden mahdottomuus ja tiedon kontekstisidonnaisuus on hyväksytty melko yleisesti tieteen todellisuudeksi.

Robert Mertonin 1970-luvulla esittämät ajatukset tiedeyhteisön ja tieteellisen tiedon periaatteista (universalismi, tiedon yhteisomistus, puolueettomuus ja järjestelmällinen epäily) on kauan sitten osoitettu lähinnä tiedeyhteisön integraation kannalta hyödyllisiksi myyteiksi: vain ilmeisen pieni osa nykytutkimuksesta täyttää edes jollain lailla kaikki nämä hyviltä tuntuvat tieteen ja tiedeyhteisön kriteerit.

Universalismilla Merton tarkoittaa sitä, että väittämien totuusarvoa on punnittava yleispätevin kriteerein, riippumatta niiden esittäjän statuksesta tai persoonasta. Tiedon yhteisomistus (kommunismi) viittaa siihen, että tieteellisen tiedon tulee olla tiedeyhteisön ja yhteiskunnan arvioitavissa. Tieto on siis kollektiivista omaisuutta. Puolueettomuus merkitsee sitä, että poliittiset henkilökohtaiset tai arvovaltasyyt eivät saa vaikuttaa tiedon esittämiseen tai sen arviointiin. Järjestelmällinen epäily tarkoittaa Mertonille akateemista valppautta: kaikkea tieteellisen tiedon tuloksia on arvioitava kriittisesti.


Tiedeyhteisön ja tieteellisen tiedon periaatteet:
  1. Universalismi: väittämien totuusarvoa on punnittava yleispätevin kriteerein, riippumatta niiden esittäjän statuksesta tai persoonasta

  2. Kommunismi (tiedon yhteisomistus): tieteellisen tiedon tulee olla tiedeyhteisön ja yhteiskunnan arvioitavissa, tieto on kollektiivista omaisuutta

  3. Puolueettomuus: poliittiset henkilökohtaiset tai arvovaltasyyt eivät saa vaikuttaa tiedon esittämiseen tai sen arviointiin

  4. Järjestelmällinen epäily: kaikkea tieteellisen tiedon tuloksia on arvioitava kriittisesti

    Merton 1973, ks. myös Luostarinen & Väliverronen 1991, 29.


Mertonin mallissakin tiede siis etsii totuutta, epäilee kaikkea, eikä pidä mitään mahdottomana - ja aikaisempaan viitaten - paljastaa myös tutkimusprosessin avoimesti. Tieteellisen mielikuvituksen käyttö – oli tämä sitten sosiologista, historiallista tai antropologista – on lopulta lähes sama asia kuin näkökulmien vaihtaminen, klassinen ajatus sivistysyliopistosta tai yllä mainitun kaltainen poikkitieteinen tutkimusprosessi.

On oikeastaan yllättävää, että tässä kuvailtuja tapoja ymmärtää moni- ja poikkitieteisyyttä löytyy useista tieteenalojen määrityksistä – vaikka näissä juuri pyritään perustelemaan ja määrittelemään yhtä oppiainetta. Esimerkiksi Ilkka Pirttilän (1993) esittelemät tiedonsosiologiset mallit muistuttavat poikkitieteisen tutkimuksen lähtökohtia. Pirttilän mukaan tiedonsosiologiassa tutkitaan niitä käytäntöjä, joissa tieto syntyy, miten tieto erotetaan informaatiosta tai ei-tiedosta, miten käsitellään tieteellistä ja asiantuntija tietoa tai arkitietoa. Samalla tiedonsosiologia lähestyy tietoa historiallisesti eikä erota tietoa sen valtaulottuvuudesta. Tiedonsosiologian lähestymistapa tietoon on siis selvästi moni- tai poikkitieteistä, tutkimuskysymykset tehdään ja kuljetetaan usean tieteenalan läpi.

Sivun alkuun

Metodeista

Yksi tapaa pohtia moni-poikkitieteistä lähestymistapaa on ajatella tutkimusta prosessina, jossa on käytettävänä joukko metodeja ja tieteenaloja. Yleensä perinteisillä tieteenaloilla on jokaisella oma(t) metodinsa; ne ovat kyseiselle alalle tyypilliset, ominaiset tai hyväksytyt. Silti nämä metodit ovat samalla yleisiä, ja siis kaikkien käytettävissä. Poikkitieteistä tutkimusta tekevä tutkija voi siis nyt ottaa käyttöönsä eri tieteenaloja (A, B, C) ja niiden metodeja (x, y, z) alla olevan kuvion mukaisesti. Esimerkissä tieteenalassa A sovelletaan metodia z, eikä siis tieteenalan A normaalia, perinteistä metodia x, jne. Sama voi koskea myös erilaisia aineistoja m1, m2 ja m3, joista voidaan käyttää myös useampia samassa tutkimuksessa. (Perinteisten oppialojen tapauksessa nuolet siis kulkisivat pystysuorassa). Näin etsitään tutkimusongelmaa usealla tavalla lähestyviä näkökulmia ja löydetään parhaassa tapauksessa joko tieteiden väliin jääviä katvealueita tai uusia tutkimusongelmia ja näkökulmia.



Metodit ja aineistot ovat siis vaan apuvälineitä, ja niiden liiallinen tai orjallinen kunnioittaminen ei ole välttämätöntä. Suvi Ronkainen (2001, 26) esittää saman asian toteamalla, että ”mikään metodi ei ole väylä todellisuuteen vaan tekniikka, joka tulee tuottaneeksi myös näköistään tietoa”.

Monitieteisyys ei siis ole välttämättä erillinen metodi eikä myöskään tieteenala, vaan näkökulma tutkimuksen kohteeseen. Parhaimmillaan se on samaan ongelmaan liittyvien eri tasoisten - jopa yhteismitattomien - näkökulmien yhteen tuomista holistisemman kuvan toivossa. Se ei ole vain sitä, että tutkimusongelma sivuaa teemansa puolesta useaa perinteistä tieteenalakenttää, vaan että itse tutkimuksenteossa ei nojata yhden paradigman mukaisiin pohdiskeluihin - oli tämä paradigma sitten tieteenalakohtaista tai muuta yksittäistä teoreettista tai metodologista suuntausta edustavaa.

Esimerkiksi strukturaali- tai diskurssianalyysin pohjalta tehdyt tutkimukset eivät välttämättä monitieteisiä, vaikka näitä teorioita/metodologioita käytetään monissa tieteissä. Tutkija tai tutkimusryhmä voi tehdä diskurssianalyysin kautta tutkimusta, joka leikkaa monia perinteisiä tieteenaloja. Muodollisesti tämä tutkimus voi olla poikkitieteistä - mikä ei välttämättä tarkoita, että tutkimus olisi erityisen hyvää tai jotenkin laajakatseista.

Esimerkiksi voidaan ottaa myös tutkimusprojekti, joka tekee ns. queer- tai homotutkimusta - tai puolustaa erilaisten ryhmien yhteiskunnallista asemaa ja identiteettiä. Tällainen ryhmäidentiteetti leikkaa globalisoituneessa maailmassa useita maita ja toimii todennäköisesti internetin kautta. Tietystä yksipuolisuudestaan huolimatta tutkimusryhmä on selvästi poikkitieteinen ja erityisesti poikkikansallinen.

(Yllä mainitut metodipohdiskelut perustuvat Pekka Valtosen ja Teivo Teivaisen kanssa käytyihin sähkö-postikeskusteluihin monitieteisestä jatkokoulutuksesta, toukokuu 2002 ja syyskuu 2003).

Itse asiassa mitään ”monitieteen” teoriaa tai metodia ei varsinaisesti ole olemassa. On vain yksittäisiä tieteenteon paradigmoja, ja niiden pohjalta kohdetta lähestytään yleensä - perinteisessä ”oppituolitutkimuksessa” - vain yhdestä näkökulmasta.

Toinen tapa ymmärtää monitieteistä historiallis-yhteiskuntatieteellistä tutkimusprosessia on eräänlainen ajallinen poikkileikkausmalli. On olemassa erilaisia syklejä, joissa muutokset/tutkittavat ilmiöt tapahtuvat: ensiksi esimerkiksi ranskalaisen Annales-koulukunnan ja mentaliteettien historian esiintuomat pitkät syklit, hitaasti toistuivat asiat, kuten geneettinen muisti, perhe- ja sukulaisuussuhteet sekä mentaaliset muutokset. Toiseksi on olemassa keskipitkän syklin prosesseja, jotka näkyvät esimerkiksi yhteiskuntajärjestelmien muutoksissa ja poliittisissa liikkeissä. Lopuksi on olemassa lyhyitä syklejä, kuten puolueiden gallup-kannatus tai muodin vuosittaiset muutokset.



Monitieteisestä näkökulmasta voidaan tehdä poikkileikkaus, ja yrittää analysoida erilaisia historiallisia syklejä samalla kertaa. Tällaisessa lähestymistavassa katsotaan geologista, arkeologista ja historiallista aikaa sekä trendejä yhdessä poikkileikkauksessa. Esimerkiksi arkeologit tai vertailevaa tutkimusta tekevät oikeustieteilijät ovat muodostaneet tällaisia monitieteisiä malleja kulttuurien leviämisen tai oikeusjärjestelmien vakiintumiselle selittämiselle. Eri tieteenalojen tuloksia yhdistämällä on voitu osoittaa, kuinka esimerkiksi inkat lainasivat ja omivat aikaisemmilta Andien kulttuureilta esimerkiksi tekstiilitekniikkoja ja keramiikkaa. Aiempi historiantulkinta inkakulttuurista muuttui, sillä vallitsevan tulkinnan pohjana ei ollutkaan inkojen oma materiaalinen kulttuuri, vaan tätä edeltävät kulttuurit, jotka olivat olleet Andien alueella jo ennen inkojen sinne tuloa. Näin esimerkiksi aikaisempi kuva inkavaltion leviämisestä muuttuu, kun historiallista arkistotutkimusta on yhdistetty arkeologiseen tutkimukseen, radiohiiliajoituksiin ja Amazonian ympäristöhistoriaan (esim. Ilmonen & Talvitie 2001).

Tällaisissa poikkileikkausideassa ollaan lähelle aiemmin kuvattua monitieteistä ryhmätyötä, mutta tutkimuksen lähtökohta on nimenomaan ollut tietoisesti tieteidenvälinen. Tällainen tutkimusidea tulee lähelle myös antropologian geerziläistä “paksua historiaa”, ”tuhtia tarinaa” (Thick history). Lyhyesti ajatuksena on etsiä ja ymmärtää kokonaisen kulttuurin olemus – sekä eri syklit ja niiden jaksot ja säännönmukaisuus. (Vrt. Nisula 1994; Kalela 2000).

Sivun alkuun

Vertaileva tutkimusote

Vertailujen avulla monitieteistä tutkimusfilosofiaa voi syventää. Samanlaisuuden ja erilaisuuden sekä jollekin alueelle, ilmiölle tai ajanjaksolle tyypillisten piirteiden etsiminen onnistuu vain vertaamalla asioita ja ilmiöitä. Apuna voi olla eri aikajanoissa tapahtuva diakroninen (eriaikaisuus) tai synkroninen (samanaikaisuus) vertailu sekä erilaiset spatiaaliset (alueelliset) ja variaatiota (saman ilmiön eri ilmenemismuotoja) etsivät vertailut.

Diakroninen vertailu voi siis vertailla esimerkiksi erilaisia kapinoita historiassa, eri aikakausina ja eri maissa. Synkroninen vertailisi sen sijaan esimerkiksi Suomen ja Viron tilannetta syksyllä 1939, selittäen vaikkapa Stalinin ulkopolitiikkaa.

Vertailevassa tutkimusotteessa käytetään lähes automaattisesti myös erilaisia aineistoja ja metodeja. Näin vertailu tapahtuu usein monitieteisessä kontekstissa, ja näkökulmia vaihteleva monitieteinen vertailu antaa lopulta luotettavimman tutkimustuloksen.

Charles Tilly on luokitellut vertailevaa tutkimusta neljään eri ryhmään (Tilly 1984, 82-84). Yksilöivässä vertailussa (individualizing comparison) etsitään vertailtavista yksiköistä niiden erityispiirteitä, yleistävässä vertailussa (universalizing comparison) puolestaan niiden yhteisiä piirteitä. Variaatioita etsivä vertailu (variation-finding comparison) pyrkii löytämään saman ilmiön erilaisia ilmenemismuotoja tai intensiteettjä. Sisällyttävä vertailu (encompassing comparison) analysoi yksikköjä, jotka kuuluvat kokonaisuuteen, mutta ovat sen sisällä erilaisissa asemissa tai suhteissa. Esimerkiksi viimeksi mainitusta käy Immanuel Wallersteinin modernin maailmanjärjestelmän historiallinen tulkinta, jossa maailman valtiot tai alueet tulevat sijoitetuiksi joko keskustan, periferian tai semiperiferian edustajiksi. (Ks. myös Mäkelä 2003)

Usein vertailuja tehdään aika luontevasti, juuri miettimättä itse vertailun problematiikkaa. Toisaalta historiallista tutkimusta tehdään usein ahtaan kansallisessa kontekstissa, jossa ei vertailla lainkaan, ja mennään pahasti hakoteille. Suomen poliittisen historian alalta löytyy useita tällaisia tapauksia. Esimerkiksi ahtaan kansallisesta näkökulmasta Terijoen hallitusta (1939-1940) tulkittiin pitkään jotenkin erityisesti suomalais-neuvostoliittolaisena ilmiönä – ennen kuin Osmo Jussila vertaili samanaikaisia prosesseja muissa Neuvostoliiton reunavaltioissa ja osoitti, että Suomi ei ollut mitenkään erikoisilmiö, vaan kyseessä oli Stalinin yleinen strategia (Jussila 1985).



Kuviossa näkyy erilaisia vertailun mahdollisuuksia. Tässä tapauksessa kuvio olisi kolmiulotteinen. Samaa ilmiötä tai tapahtumaa (tai ilmiöitä, tapahtumia) voidaan vertailla 1) alueellisesti ja 2) ajallisesti sekä etsien 3) samanlaisuutta tai erilaisuutta. Kuvion voisi laajentaa neliulotteiseksi ottamalla mukaan yhden lisäelementin, yksityistävyyden / yleistettävyyden. Toisaalta tämä näkökulma on osittain mukana jo samanlaisuuden / erilaisuuden etsimisessä.

Omassa tutkimustyössäni (Pakkasvirta 1997) olen vertaillut perulaisten ja costaricalaisten intellektuellien käsityksiä poliittisesta yhteisöstä (kansakunta ja nationalismi vs. Latinalaisen Amerikan yhtenäisyysajattelu, kontinentalismi).

Vertailevana tutkimusaineistona käytin muun muassa kulttuurilehtiä. Tutkimusta aloittaessani en miettinyt vielä varsinaisesti systemaattista vertailua, vaan tarkoituksenani oli ymmärtää ilmiötä ” nationalismi-kontinentalismi”. Vertailu on siis lähes automaattinen lähestymistapa tutkimuksen kohteen vuoksi. Oli pakko vertailla erilaisia aineistoja, alueita ja maita – Latinalaisen Amerikan sisällä. Kyseessä on siis ”tillyläisittäin” yleistävä ja sisällyttävä vertailu, jossa on alueellinen (spatiaalinen) ja synkroninen (samanaikaiset ilmiöt) ote. Samalla lailla voi tutkia myös esimerkiksi taloudellisia integraatioprojekteja Latinalaisessa Amerikassa (NAFTA, Mercosur, ks. http://www.helsinki.fi/hum/ibero/ (Tutkimus Suomessa).



Kontekstina vertailulle on tässä on kulttuuris-poliittinen alue, Latinalainen Amerikka. Vertailun kohteena olevat ilmiöt (alueet: Costa Rica, Peru; lähteet: kulttuurilehdet) vaikuttavat siis kahdella tasolla, alueellisti ja tutkimusmateriaaleissa.

Martti Pärssinen antaa toisen esimerkin monitieteellisten vertailujen haasteista syklien poikkileikkausajatukseen liittyen. On olemassa säännönmukaisuutta sekä ainutkertaisia tapahtumia ja ilmiötä. Maanviljelijät menevät joka kevät kylvämään pelloilleen. Tämä on säännönmukainen ilmiö, mutta miten he tänä vuonna menivät, on ainutkertainen tapaus. Toisaalta myös kertaluonteisia tapauksia (kuten säännönmukaisia ilmiöitä) ja niihin reagointia voidaan nähdä täysin eri lähtökohdista. Esimerkiksi Andeilla Amerikan valloituksen jälkeen vuonna 1600 Huayna Putina -tulivuoren purkaus merkitsi aivan eri asiaa espanjalaisille ja intiaaneille. Espanjalaiset katsoivat maailmanlopun ja kristittyjen Jumalan määräämän tuomiopäivän nyt alkaneen, intiaanit puolestaan tulkitsivat, että heidän jumalansa kostavat nyt espanjalaisille.

Tässä tulivuori-esimerkissä on yksi vieraiden kulttuurien tutkimuksen ongelma: voiko ulkopuolinen ylipäätään tutkia ja ymmärtää toisia kulttuureja. Yksinkertainen vastaus olisi, että voi, mutta on pystyttävä tunnistamaan se jana, jossa tunne, uskomukset ja järki - sekä tutkijan omat ennakkoluulot - ovat vaikuttamassa.


Tunne/uskomus   Faktat/järki
     
”ufoja on olemassa”
”arabit ovat terroristeja”
<----------------> 2+2=4


Esimerkissä siis jotkut uskovat vakavasti ufoihin. Ne ovat siis heille olemassa. Toisaalta kaikkia ilmiöitä ei pystytä tajuamaan. Siksi ihmisillä on taipumus kategorisoida asioita ymmärtääkseen maailmaa. Esimerkin lausetta ”arabit ovat terroristeja” valaisee fiktiivinen tilanne, loppusyksystä 2001, jossa lentokoneeseen länsimaisen matkustajan viereen istuu viisi arabia perinteisesti pukeutuneena. Hyvin todennäköisesti ensimmäinen matkustajan ajatus tunne- ja uskomuspuolella liittyy joillain lailla esimerkkilauseeseen. Todennäköisesti ajatus siirtyy pian janan faktapuolella, ja vieressä istuvia kanssamatkustajia aletaan ymmärtää ihmisinä, vaikkakin toisen kulttuurin edustajina - ei terroristeina.

Ajatusta voi jatkaa pelon tunteen analysoimisella muissa konteksteissa. Voimme esimerkiksi pohtia kaupunkitilaa ”pelon maantieteen” näkökulmasta. Todennäköisesti usealle yksin yöllä kotiinsa palaavalle naiselle vastaantuleva mies edustaa jonkinlaista uhkaa. Ensireaktio liittyy voimakkaasti uskomus- ja tunnepuolelle: ”jokainen mies on potentiaalinen raiskaaja ”- ajatukseen, jossa on ikävällä tavalla myös janan faktapuolta mukana.

Kielitieteilijät Edward Sapir ja Benjamin Whorf esittivät 1930-luvulla, että erilaiset kielet tuottavat erilaista ajattelua. Vaikka kaikki kielet ovat periaatteessa käännettävissä kaikille kielille, erilaiset kielelliset ja kulttuuriset ajattelun tavat heijastuvat siihen, että eri tavat puhua ja kirjoittaa saattavat tuottaa erilaisia johtopäätöksiä. Ongelma on vaikea esimerkiksi kieli- ja käännöstieteissä, mutta myös yleisemmin vieraiden kulttuurien tutkimisessa.

Sivun alkuun

Toiseus

Antropologi Claude Lévi-Strauss on osoittanut tutkimuksissaan, että ihmiset periaatteessa ajattelevat samanlaisten ajatusratojen mukaan, esimerkiksi kategorisoimalla ja käyttämällä vastapareja. Peruskategorisointiin liittyvät vastaparit hyvä-paha, tuttu-vieras, oikea-vasen, mies-nainen, hetero-homo, valkoinen-musta jne. Kategorisointi jatkuu myös kulttuurissa ja sosiaalisissa konteksteissa, esimerkiksi eurooppalainen-amerikkalainen, valkoinen-intiaani, klassinen-rock, vanha-uusi jne. Silloin kun näitä kategorioita aletaan arvottaa niin, että niihin liitetään ajatus ’oikea-väärä’ tai ’hyvä-huono’, kategorisointiin liittyy myös ajatus toiseudesta - erilaisesta, jota ei sellaisenaan voida hyväksyä. Ainakaan toisen/vieraan edustaja ei voi olla tasa-arvoinen.

Toiseuden kategoria, Valladolidin väittely 1550

Ehkä tunnetuin toiseuteen liittyvä historian tapahtuma on Amerikan valloitus 1500-luvun alussa. Intiaanit olivat eurooppalaisille toisia, tuntemattomia, outoja - lähes kuten ulkoavaruuden oliot olisivat nykyihmiselle. Vuonna 1550 Valladolidissa Espanjassa käytiin intiaanien asiassa kuuluisa väittely. Vastakkain olivat intiaanien apostoliksi kutsuttu Bartolomé de Las Casas ja renessanssifilosofi Juan Ginés de Sepúlveda. Las Casasin mukaan intiaanit olivat ihmisiksi kelpaavia ”puhtaita jumalan lapsia ”, joista tulisi hyviä kristittyjä. Sepúlveda taas piti intiaaneja alempiarvoisina olioina, samalla tavalla kuin hänen mukaansa apinat olivat ihmisiin nähden - tai naiset miehiin nähden.

Las Casasin kanta lopulta voitti, ja Espanjan kruunu alkoi periaatteellisella tasolla kohdella intiaaneja kruunun alamaisina, joita piti myös suojella siirtomaajärjestelmässä. Kuitenkin Las Casasin tulkintaan liittyy uudenlainen tiedonpoliittinen valta, joka liittyy toiseuden kategoriaan. Intiaanin piti tulla kristityksi ja hyväksyä eurooppalaisten arvot, uskonto ja elämäntapa. Hän ei voinut olla samalla erilainen ja tasa-arvoinen. Tämä käännytysvalta tai tiedonpoliittinen valta on myös modernin imperialismin ja rasismin filosofinen perusta.

(Teivainen 1991, 182-185).

Ks. myös Todorov 1982.

Yllä esitetyssä Lévi-Straussin kategorisoinnin ideassa on kysymys siitä, että eri kielten rakenteissa ja logiikassa on samanlaisia elementtejä, ja kielet siksi pystytään kääntämään toiselle kielelle. Ihmisellä on eräänlainen geneettinen perusmuisti, basic genetic grammar, kuten mm. kielitieteilijä Noam Chomsky on esittänyt. Ihminen voi tutkia esimerkiksi valaiden ääniä ja signaaleja, mutta ei pysty tulkitsemaan niitä tai tajuamaan, miten valas ne tulkitsee, ”tuntee” tai ”ymmärtää”. Ludwig Witgenstein esitti saman asian seuraavasti: ”jos leijonat osaisivat puhua, emme ehkä ymmärtäisi niitä”.

Myös kulttuuriset ja kollektiiviset tekijät vaikuttavat kielen ja ymmärryksen suhteissa. Yksilötasolla saatamme ajatella esimerkiksi: ”hän on ystävämme” (erottuu muista). Kollektiivisesti voimme ilmaista saman asian toteamalla: ”Hän voi auttaa meitä talon rakentamisessa”. Kykenemme siis abstraktion luomiseen (vrt. ylläesitetty ajatus muistin toiminnasta, käytämme usein ”mielikuvitusta” abstraktioiden tukena). Tavallaan palamme Sapiriin ja Whorfiin, on erilaisia tapoja määritellä asioita.

Kulttuurin tutkijan ja moni-poikkitieteilijän tehtäviin kuuluu pohtia näitä elementtejä: on nähtävä näitä eri tapoja tehdä, ajatella ja rekonstruoida asioita, asiakokonaisuuksia, sosiaalisia rakenteita, yhteiskuntia ja kulttuureja.

Sivun alkuun


Monitiede vai monta tiedettä? Näkökulmia poikkitieteiseen kulttuuri-, yhteiskunta- ja aluetutkimukseen. ISBN 952-10-1564-0.
© Jussi Pakkasvirta & Jouni Pirttijärvi 2003.
http://www.helsinki.fi/hum/renvall/monitieteisyys/