Kun filosofilta kysyy, mikä on elämän tarkoitus, ensimmäinen vastaus on vastakysymys: mitä tämä tarkoittaa? Kysymystä lähdetään siis purkamaan tarkastelemalla sen osia.

Fenomenologiaan perehtynyt tutkija Juha Himanka tarttuisi ongelmaan palaamalla antiikin Kreikan käsitteisiin. Fenomenologiassa lähdetään usein liikkeelle historiallisesta tarkastelutavasta.

Koska tarkoitus on käsitteenä erittäin hankala, pohtisin ensimmäiseksi elämän käsitettä, Himanka toteaa.

Kreikkalaisilla oli kaksi käsitettä elämälle, zoe ja bios. Zoe piti sisällään kasvit, eläimet ja ihmiset ja siihen kuului tietty mekanistinen maailmankuva. Tässä kontekstissa elämä näyttäytyy maailmankaikkeuden suuren kellokoneiston rattaana.

Tällöin voisi ajatella, että elämän tarkoitus olisi, että toisimimme mahdollisimman hyvin osana koneistoa, Himanka pohdiskelee.

Yleensä kai kuitenkin elämän tarkoitusta kysyttäessä viitataan enemmän bios-puoleen.

Bioksen käsitettä voi lähestyä parhaiten tarkastelemalla biografiaa. Bioksessa inhimillinen maailma on mukana ja bioksen kuvaukset ovat biografiaa. Biografioille tyypillistä on, että niiden sisältö vaihtelee, ainoastaan alku ja loppu pysyvät samoina. Jokainen syntyy ja kuolee. Fenomenologisessa metodissa seuraava askel on uppoutua tarkasteltavaan ilmiöön, siis bioksen kautta ymmärrettyyn elämään. Fenomenologiassa ilmiötä ei koskaan voi tarkastella itsessään vaan aina yhdessä sen ilmenemistavan kanssa. Elämän kohdalla tämä ilmenemistapa on elää. Elämää ei saada esiin spekulaatiolla, vaan sitä on elettävä.

Jos elämän tarkoitusta tarkastellaan tätä kautta, kuinka tarkoituksen käsitteen voisi liittää mukaan? Biografioille yhteistä on vain päämäärä, mutta päämäärää eli kuolemaa tuskin yleensä pidetään elämän tarkoituksena.

Kenties voisi ajatella, että kysymyksellä haetaan pikemminkin jonkinlaista sisältöä, Himanka pohtii.

Jolloin elämän tarkoitus olisi elää elämäänsä siten, että se olisi jotenkin sisällöllistä. Tämä tietysti johtaa siihen, ettei kysymykseen voi koskaan olla olemassa yhtä vastausta.

Kuten perinteisesti filosofiassa, Himanka päätyy siihen, että olennaisempaa onkin lopulta kysyä kuin vastata.

Kysymisen kautta elämä voi avautua ja tulla merkityksellisemmäksi. Olennaista on avata elämän mahdollisuuksien horisonttia ja elää sitten sen horisontin kautta. Tähän voi olla apua filosofiasta, mutta myös kirjallisuudesta.

Terveys on yksi hyvän elämän tunnuspiirteistä, mutta onko siitä tulossa itseisarvo? Kuinka väestön terveyttä voidaan edistää ilman "terveysterrorismia"? Kansanterveystieteen professori Matti Klockars korostaa ihmisten omaa valintaa. Nykyajan individualisteja ei määräyksillä käännytetä. Elämänlaatua vaalitaan omaehtoisesti.

Kun ihmisiltä gallupeissa kysytään, mistä muodostuu hyvä elämä, he usein mainitsevat yhdeksi komponentiksi terveyden. Kipujen ja vaivojen poissaolo onkin sinänsä tavoiteltavaa, muuten terveys on vähän samaa kuin raha: väline

toteuttaa itseään ja havitella elämän muita iloja. Nykyään terveydestä on kuitenkin tullut melkeinpä itseisarvo. Kansanterveydestä huolta kantavien ongelma on, miten edistää väestön terveyttä ilman terveysterrorismin vaikutelmaa.

Tarkoitus on saada väestön omaksi tavoitteeksi terveyden edistäminen. Ihmiset ovat kuitenkin nykyisin individualisteja eivätkä yhtä helposti usko lääkärien määräyksiä kuin ennen. Lääkäreiden auktoriteettiaseman mureneminen voi johtaa siihen, että lääketieteen edustajat ryhtyvät manipuloimaan väestöä. Mediat ovat tässä yksi keino, sanoo professori Matti Klockars kansanterveystieteen laitokselta.

Kansanterveyden kannalta elämän motto voisi olla vanha sanonta: kuolla nuorena, niin myöhään kuin mahdollista. Pitkän elämän tulisi lisäksi olla laadukas. Elämän laatu koostuu terveyden lisäksi psyykkisestä hyvinvoinnista ja sosiaalisista verkostoista. Lääketiede auttaa näiden tavoitteiden saavuttamisessa paitsi parantamalla ja hoitamalla sairauksia, myös ennalta ehkäisevällä työllä ja elämän vaaratekijöitä poistamalla.

Terveys ja sairaus ovat myös tilastollisia asioita. Meidät jaetaan erilaisiin riskiryhmiin, joissa tietty osa ryhmään kuuluvista sairastuu johonkin kamalaan sairauteen, osa taas ei.

Ihmisen on yleensä mahdoton ymmärtää omaa asemaansa tilastoissa. Ihmisen kokemusmaailmaan ei sisälly objektiivista riskiä. Niitten välillä on ylipääsemätön kuilu. Tilastot antavat kuvan väestötasolla, mutta yksilön kohdalla puhutaan vain todennäköisyyksistä. Hyvä esimerkki on turvavyön käyttö. Yksilön kannalta suurin osa käyttää sitä turhaan, mutta väestön tasolla se vähentää loukkaantumisia ja kuolemia, Klockars havainnollistaa.

Lääketiede ohjaa elämäämme ja auttaa meitä sairauden iskiessä. Lääkäreiden elämäntehtävään liittyykin klassisesti altruistinen perusvire, vaikka ammatin arvostus ja palkkiotaso vetää varmasti myös puoleensa. Klockarsin mukaan nämä maallisemmat näkökohdat tukevat auttamistehtävää.

Sanotaan, että työtön lääkäri on vaarallinen lääkäri. Niukasti elävä lääkäri saattaa tehdä eettisesti arveluttavia ratkaisuja, jos täytyy taistella jokapäiväisestä leivästä.

Työstä monen ihmisen elämän sisältö muodostuukin, vaikka ei olisikaan onnistunut yhdistämään sitä harrastukseensa. Työ ei ole vain oman työkyvyn välttämätöntä vuokraamista rahavastiketta vastaan, vaan se tuo elämään mielekkyyttä, rakennetta ja sosiaalisia suhteita. Kuitenkin työtä ja sitä kautta elämää tärvelee Klockarsinkin mukaan nykyisin kiire.

Ihmisellä ei ole keinoja mukautua kiireeseen. Sisäistä kelloa ei voi rukata mielin määrin. Tästä voi seurata eksistentiaalinen uupumus, tunne, ettei elämisen prosesseilla ole tarkoitusta, Klockars pohtii.

Nälän tyydyttämisen tarve on ihmisen tarpeista voimakkain, ravitsemustieteen professori Antti Ahlström sanoo.

Ihminen tekee ääritilanteessa ihan mitä vain päästäkseen nälästään: syö toisia ihmisiä, hävittää kaiken muun ympäriltään ja hylkää moraaliset käyttäytymismallit. Hän muuttuu yksioikoiseksi oman elämänsä ylläpitäjäksi ja säilyttäjäksi. Tästä on järkyttäviä kuvauksia kirjallisuudessa. Normaalissa elämässä nämä voimat ovat täysin tukahtuneina.

Erilaisia elämän tarkoituksia onkin varmaan monissa eri kerroksissa mielessämme. Normaalitilanteissa, joissa kaikki on hyvin, voimme tehdä auvoisesti hyviä asioita, mutta kriisitilanteissa elämän tarkoitukseksi tulee alkukantaisesti oman elämän ylläpitäminen

Ravitsemustieteen tavoitteista tärkein on terveyden ylläpitäminen ja edistäminen hyvän ravinnon avulla. Usein toistettu klassinen sanonta ihmisen ei tule elää syödäkseen vaan syödä elääkseen tuo vastakkain ravitsemukselliset ja gastronomiset suhteet ruokaan, mutta Ahlström myöntää auliisti, ettei ristiriitaa ole. Hyvästä ruoasta voi myös nauttia.

Yksi oman elämäni tarkoituksista tieteentekijänä ja opettajana on yrittää olla mahdollisimman monipuolisesti perillä erilaisista asioista, heittäytyä uteliaasti kyselemään ja katselemaan, eikä sanoa että tämä ei kuulu minulle. Olen kiitollinen siitä, että minulla on ollut mahdollisuus elää monipuolisesti. Joskus, kun tapaan vanhempia ihmisiä, he saattavat ihan parahtaa, että niin paljon on jäänyt elämättä! He ovat uppoutuneet liiaksi joihinkin tiettyihin asioihin, tavallisimmin työhön, ja ajatelleet, että sitten eläkkeellä mutta nyt ei enää jaksakaan! On jäänyt päälle kokemusten ja elämysten kaipuu.

Suurperheen isänä kuusi lasta ja kahdeksan lastenlasta  Antti Ahlström on vakuuttunut siitäkin, että elämän yksi tarkoitus on myös suvun jatkaminen ja perinteen siirtäminen.

Onko elämän tarkoituksen pohtiminen hyödyllistä elämän ja työelämän mittaan, vai ihan turhaa?

Aika ajoin on tilanteita, jotka havahduttavat ja pysähdyttävät. Vähän aikaa sitten läheisen työtoverin kuolema pani monet meistä miettimään asioita hyvin kokonaisvaltaisesti.

Ihmisen on vaikea hyväksyä epäoikeudenmukaisuutta, epäjärjestystä ja sattumaa. Niinpä kohtalo- ja johdatususko ovat palvelleet ihmiskuntaa tärkeinä maailman jäsentämisen välineinä, vähentäneet stressiä, soveltavan psykologian yliassistentti Marjaana Lindeman sanoo.

Kristinuskon määritelmä elämän tarkoituksesta on harvinaisen yksiselitteinen: pääsy taivaaseen. Kun maallistuvasta maailmasta ei löydy mitään yhtä lopullista, ehdotonta ja kattavaa päämäärää, ihmiset turvaavat ideologioihin, jotka auttavat edes joissakin jokapäiväisissä valinnoissa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa terveysideologioiden ja ekologisten liikkeiden kasvulla on Lindemanin mukaan yhteys uskonnon merkityksen vähenemiseen.

Olemassaolon kokoisten kysymysten arkinen painoarvo ja intensiteetti eivät ole vakioita. Mietiskelyn kaudet saattavat vuorotella jopa vuosia kestävän pohdiskelemattomuuden kanssa. Kriisit ja traumat ovat tavallinen syy ajautua miettimään elämän tarkoitusta, mutta voi kiinnostus toki juontua muualtakin. Pohdinnan määrä vaihtelee yksilöittäin vähintään yhtä paljon kuin elämänkaaren mittaankin.

Kaikkiaan Lindeman kuitenkin näkee ihmisessä ilmiselvän tarpeen ja halun asettaa elämäntarkoituskysymys. Ihmisellä on luontainen tarve nähdä maailma mielekkäänä.

Tieteellisesti katsoen Mikä on elämän tarkoitus? -kysymys on kuitenkin mieletön. Se sisältää oletuksen, että on olemassa jokin ulkoa annettu, mahdollisesti kaikille yhteinen ihmisille yhteinen tarkoitus. Mitään merkkiä tällaisesta ei ole olemassa. Ulkoapäin annettua tarkoitusta ihmisen elämällä on yhtä vähän kuin porkkanalla.

Evoluution voi ajatella antavan lajille hengissä pysymisen käskyn, mutta yksilön kannalta ihmiskunnan tasolla nähty tarkoitus on kovin abstrakti.

Se, että elämälle ei löydy yleistä tarkoitusta, ei kuitenkaan estä yksilöllistä merkityksellisyyden tunnetta. Lindeman listaa neljä tarvetta, joiden tyydyttyminen tekee omasta elämästä mielekkään tuntuista. Ihminen tarvitsee henkilökohtaisia tavoitteita, itsearvostusta, käsityksen oikeasta ja väärästä sekä tunteen siitä, että hän pystyy vaikuttamaan ympäristöönsä.

Kosmoksen kanssa pelaaminen estää keksimästä pieniä selityksiä elämän tarkoitukselle. Toisaalta pienet sielumme eivät pysty kovin suuriin ajatuksiin, miettii tähtitieteilijä.

Kosmisesti katsoen ihmisrotu on juuri kuoriutunut munasta, joten on yhtä naurettavaa olettaa meidän ymmärtävän elämän tarkoituksen kuin odottaa vasta laskemaan oppineen lapsen tajuavan Dirchletin teoreeman, toteaa Turun yliopiston avaruustähtitieteen laitoksen professori Esko Valtaoja.

Olisimmeko todella niin fiksuja, että miljardi vuotta lisää kehittynyt versio ihmiskunnasta voisi yhä luottaa meidän älyllämme ja tunteellamme keksimäämme elämän tarkoitukseen? Ajatus on absurdin mahtipontinen pienen sielun olennoille kuten me, sanoo Valtaoja.

Hetkinen sielumme, ymmärryksemme ja intuitiomme voivat siis kasvaa?

Kyllä, vahvistaa Valtaoja, mutta sekään ei hänen mielestään välttämättä takaa elämän tarkoituksen löytymistä.

Kuka on väittänyt, että olemme tarkoitushakuisia? Itse asiassa olemme biologisia olentoja, joiden tehtävä on lisääntyä.

Tehtävä ei kuitenkaan ole elämän päämäärä.

Eräitä tehtävistäni ovat tutkiminen ja rahan hankkiminen opiskelijoilleni, mutta kumpikaan näistä aktiviteeteista ei ole elämäni tarkoitus.

Tähtitieteilijä rakentaa kuvaa maailmasta muiden tutkijoiden kanssa. Valtaoja korostaa kuitenkin, ettei kyse ole maailmankuvasta.

Tiede luo kuvaa maailmasta, kartoittaa eri asioiden yhteyksiä. Maailmankuva sen sijaan sisältää henkilön oman näkemyksen asioista. Kenties myös hänen elämänsä tarkoituksen. Mutta vaikkei tiede kerro syytä elää, tieteellinen tieto auttaa eliminoimaan ilmiselvästi väärät perusteet. Se sulkee pois muun muassa maailmakuvat, jotka perustuvat kirjaimellisesti raamattuun. Esimerkiksi tieto kosmoksen miljardien vuosien iästä kertoo 6000 vuotta vanhaan maailmankaikkeuteen ja siihen liittyvään pelastukseen uskovien kreationistien olevan väärässä, Valtaoja huomauttaa.

Henkilön tiedon määrä ja luonne vaikuttavat hänen maailmankuvaansa.

Tähtitieteilijän työ liittyy aina jollakin tavalla universumiin, joten hän todennäköisesti muistaa maailmankaikkeuden olemassaolon paremmin kuin materiaalien ominaisuuksista kiinnostunut fyysikko. Rajatiedon messuilla käy kuitenkin todennäköisesti enemmän humanisteja kuin materiaalitieteilijöitä, pohtii Valtaoja.

Tieto universumista auttaa ymmärtämään, ettei todellisen elämän tarkoituksen jos sellainen edes on olemassa selvittäminen ole meille mahdollista, tiivistää Valtaoja.

Siksi ei kenenkään myöskään kannata mainostaa omaan, henkilökohtaiseen mieltymykseen ja tunteeseen perustuvaa elämän tarkoitustaan muita vaihtoehtoja parempana.

Johtaako tieteellinen tieto jonkinlaiseen kosmiseen liberalismiin? Tavallaan, vastaa Valtaoja. Hän sanoo tietävänsä oman elämänsä tarkoituksen, muttei paljasta sitä.

Kirjassaan Kolme ensimmäistä minuuttia amerikkalainen hiukkasfyysikko, nobelisti Steven Weinberg kirjoitti: Mitä enemmän maailmankaikkeutta ymmärtää, sitä tarkoituksettomammalta se tuntuu. Kun myöhemmin muilta tieteentekijöiltä tiedusteltiin, mitä mieltä he Weinbergin tokaisusta olivat, tähtitieteilijä Margaret Geller kysyi: Miksi siis olisi tarkoitus? Mikä tarkoitus? Sehän on vain fysikaalinen systeemi, mikä tarkoitus sillä nyt olisi?

Luonnontieteellisessä maailmankuvassa nämä lausumat soveltuvat sellaisenaan ihmiseen. Mitä enemmän olemme oppineet tuntemaan kemiaa, biologiaa ja aivofysiologiaa, sitä kauemmas ihmiselämän transsendentti tarkoitus on kaikonnut. Gellerin tavoin voimme sanoa, että myös ihminen on vain fysikaalinen systeemi, mikä tarkoitus sillä nyt olisi?

Kuoleman olemassaolo, joka keskiajan sekä herraa että narria lennättävässä kuolemantanssissa niin kirkkaana alleviivasi elämän turhuutta (ja toisaalta tuonpuoleisen palkinnon houkuttelevuutta), on tässä katsannossa irrelevantti seikka. Vaikka eläisimme ikuisesti, elämämme olisi yhtä tarkoituksetonta.

Samalla on tietenkin ilmeistä, että useimmat ihmiset kokevat elämällään olevan tarkoituksen: se on mietiskelyn kautta saavutettu mielentyyneys, jumalalle antautuminen, kommunismi, lasten kasvattaminen tai pelkkä itsekäs rahan haaliminen. Vaikka nämä ovat sisäsyntyisiä tarkoituksia, kenties ne kuitenkin riittävät meille.

Kenties elämä vailla ulkoista tarkoitusta onkin vapauttavan kokemus. Antaahan se meille mahdollisuuden takoa oma kohtalomme sellaiseksi kuin haluamme. Se on aitoa vapautta hobbelaisessa mielessä, pakotteiden puutetta. Äärimmillään se voi jopa johtaa uskonnollisuutta muistuttavaan hartauteen tarkoituksettoman olemassaolon edessä, jollaista kuulu biologi Ursula Goodenough on kuvannut kirjassaan The Sacred Depths of Nature. Tällöin on myös selvää, että elämään liittämämme tarkoitus ei milloinkaan ole absoluuttinen vaan että siihen aina kuuluu inhimillinen epävarmuus. Sen soisi opettavan meille nöyryyttä. Astrofyysikko James Peebles kommentoikin Weinbergia sanomalla: Uskon kaikin mokomin, että olemme hylkytavaraa.

Oma kantani on, että jos elämällä todella olisi jokin tarkoitus, se löytyisi jo Internetistä. Mutta Internet-haku termillä meaning of life tuottaa 86 600 osumaa pinnallisiin, yhdentekeviin ja usein pateettisiin ajatusmureniin. Kukaan ei varmaan hämmästy, kun totean, että on olemassa myös osoite nimeltä www.meaningoflife.com, josta selvää vastausta elämän tarkoitukseen ei löydy edes suurella rahalla.

Sosiologialla tieteenä on varsin vähän sanottavaa aiheesta elämän tarkoitus. Tämä johtuu kahdesta syystä. Ensinnäkin sosiologia on tiede, eivätkä tieteet toisin kuin moraaliset ja uskonnolliset opit tai fiilikset vastaa elämänongelmiin. Toiseksi sosiologia on yhteiskuntatiede eikä elämän tarkoitusta kysy yhteiskunta vaan yksittäiset ihmiset.

Johtuu molemmista mainituista syistä, että sosiologia kykenee korkeintaan tarjoamaan kontekstualisoivaa materiaalia sille, joka pohtii elämän tarkoitusta. Sen sosiologia voi tehdä ainakin viidellä eri tavalla.

Osa sosiologista traditiota pohtii yhteiskunnallista arvointegraatiota. Muun muassa Émile Durkheim, Talcott Parsons ja Jürgen Habermas ovat kaikki lähteneet siitä, että yhteiskunnan jäsenten mielekäs ja keskinäisesti koordinoitu yhteiselämä nojaa tietyille yhteisille arvoille ja olleet huolissaan siitä vaikutuksesta, joka perustaltaan itsekkäällä markkinatoiminnalla on arvointegraatioon.

Toiset sosiologit eivät hyväksy lähtökohdakseen yhteiskunnan käsitettä, vaan kiinnittyvät yksilöiden sosiaaliseen toimintaan. Heidänkin mielestään modernin maailman perusongelmat kuitenkin usein liittyvät ristiriitaan yhteisöllisten merkityksellisyyden kokemusten ja asiaorganisaatioiden toiminnan pakottavan logiikan välillä. Niinpä esimerkiksi Max Weber pelkäsi rationalisoituneen ja työnjaollisen modernin länsimaisen kapitalismin tuottaneen rautakotelon jossa toteutuu periaate: Erikoisihmiset ilman henkeä, nautintoihmiset ilman sydäntä: tämä ei-mikään kuvittelee nousseensa koskaan aikaisemmin saavuttamattomalle ihmisyyden tasolle.

Empiirinen sosiaalitutkimus ei välttämättä sitoudu integraatioteoreettiseen tai toimintateoreettiseen lähestymistapaan vaan tuottaa maanläheisemmällä tasolla liikkuen tosiasiatietoa elämänongelmien pohtijan käyttöön. Niinpä Tapani Valkosen tutkijaryhmä on näyttänyt, että suomalaisten kuolleisuuserot ja terveyteen laajemminkin liittyvät erot edelleen varsin selvästi heijastelevat luokkaeroja. Vastaavasti YK:n Human Development Report näyttää tilastoin, että neljä viidennestä maailman materiaalisesta hyvästä ja yli yhdeksän kymmenesosaa internetyhteyksistä on maailman rikkaimman viidenneksen käytössä samalla kun köyhimmän viidenneksen on tultava toimeen sadasosalla materiaalisesta hyvästä ja tuhannesosalla nettisurffailua.

Aikalaisdiagnostikot maalaavat isolla pensselillä tulkintoja aikakautemme luonteesta. Daniel Bell kertoi aikanaan tarinan siirtymästä jälkiteolliseen yhteiskuntaan. Tänään Manuel Castells esittää kirjassaan The Information Age kertomuksen globaalin informationaalisen verkostoyhteiskunnan synnystä. Molemmat heistä käyttävät hyväkseen paljon empiiristä materiaalia, vaikka perustava näkökulma ei ole johdettavissa tosiasioista vaan on olennaisesti tapa kehystää ne. Vähemmällä datalla tulevat toimeen muun muassa Ulrich Beck ja Anthony Giddens, jotka kertovat tarinaa reflektiivisestä modernisoitumisesta, riskiyhteiskunnasta  ja jälkitraditionaalisen yhteiskunnan synnystä.

Aikalaisdiagnoosi saattaa ottaa kantaa, mutta sen ei tarvitse tehdä sitä. Kriittinen teoria sen sijaan ottaa kantaa määritelmän mukaan, Se voi puhua muun muassa lisäarvon riistosta (Marx), symbolisesta väkivallasta (Bourdieu) tai tarpeesta herruudettomaan kommunikaatioon (Habermas), mutta aina se tavalla tai toisella noudattaa Max Horkheimerin eettisen materialismin ohjelmaa. Sen mukaan teorian totuutta ei varmisteta vain vertaamalla sitä todellisuuteen vaan myös panemalla teoria toimeen käytännössä. Tässä eettinen materialismi tukeutuu sellaisiin lähtökohtiin kuin kärsimyksen poistaminen ja onnen mahdollisuuksien realisoiminen ja pyrkii tarjoamaan yhteiskunnallisen tietonsa näiden tavoitteiden toteuttamisen palvelukseen tavalla, jota Herbert Marcuse kutsui pyrkimykseksi korvata luontoa ja suurta osaa yhteiskunnallista prosessia luonnehtiva kamppailu hengissä säilymisestä olemassaolon rauhoittamisella.

Elämän tarkoitukseen liittyviä kysymyksiä ei mikään näistä viidestä lähestymistavasta ratkaise. Yhteiskuntatieteilijänä ja ihmisenä lähden kuitenkin siitä, että elämänongelmien pohdinta käy liian abstraktiksi ellei se lainkaan ota huomioon näitä seikkoja.

Risto Heiskala

Kansantaloustieteen emeritusprofessori Jouko Paunio ei usko, että elämällä olisi jokin yksi ja yleinen, kaiken kattava tarkoitus.

Elämme satunnaisuuksien maailmassa, jossa yksittäinen ihminen voi tietenkin luoda oman arvomaailmansa ja vaikuttaa tekemisiinsä. Siinä voi sitten joko onnistua tai epäonnistua. Voi vaikka jäädä raitiovaunun alle kesken kaikkien suunnitelmiensa.

Ihmisen arvot muodostuvat Paunion mukaan kasvatuksen ja kunkin oman henkilöhistorian kautta. Nykyaikana tehokkuudesta on tullut yksi keskeisimpiä arvoja. Paunion mielestä kaikki yhteiskunnallinen hyvinvointi yritetään nyt sitoa siihen jo liiaksikin.

Koska maailman resurssit ovat aina rajalliset, asioita pitää lähestyä järkevästi eli tehokkaasti. Silti, tehokkuus ei vielä takaa oikeudenmukaista ja hyvää yhteiskuntaa.

Pauniolle itselleen on työssään kohonnut tärkeimmäksi arvoksi yhteiskunnallisen hyvän toteuttaminen, johon keskeisesti liittyy kysymys sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta.

Yhteiskuntatieteet antavat tietoa siitä yhteiskunnasta, missä muun muassa epäoikeudenmukaisuudet syntyvät, ja taloustiede antaa tehokkaat välineet yhteisen hyvän edistämiseen.

Ammattisotilaan työnkuvaan kuuluu valmistautuminen kaikkein pahimpaan.

Sotilas pyrkii tarkastelemaan yhteiskuntaa sen haavoittuvuuden ja olemassa olevien riskien poissulkemiseksi. Itse sotimisessa ei sinänsä ole mitään muusta elämästä poikkeavaa. Ainoa ero on siinä, että toiminnan hetkellä tahti on hektinen ja kyseessä on aina kertasuoritus, sanoo majuri Mika Hyytiäinen maanpuolustuskorkeakoulun operaatiotaidon ja taktiikan laitokselta.

Sotilaan työssä on oleellista pystyä tekemään päätöksiä nopeasti ilman, että unohtuu filosofoimaan. Nykyään elämä on tosin monilla muillakin aloilla muuttunut tällaiseksi, hän jatkaa.

Elämän tarkoitusta pohtiessaan Hyytiäinen lähestyy aihetta oman ihmiskuvansa kautta, joka ammatin myötä on väkisinkin muodostunut negatiiviseksi.

Sotilaana on ammatin puolesta pakko uskoa pahaa, ei ehkä niinkään ihmisistä, vaan valtioista. Meillä ei ole varaa toiveajatteluun. Se leimaa ihmistä, mutta usein voi olla iloinen siitä, että uhkakuvat eivät ole toteutuneet. Sotilas joutuu muutenkin olemaan jatkuvasti tekemisissä tuhon ajatuksen kanssa, mutta en usko, että mikään pystyisi todella tuhoamaan elämän. Eihän tähän mennessä vielä yksikään sota ole vaikuttanut mullistavasti maailman väestömäärään, Hyytiäinen toteaa.

Rauhan aikana upseerin ura on yleensä erittäin turvallinen ammatti. Pioneerin koulutuksen saaneena Hyytiäinen on työssään rikkonut ja rakentanut, kaatanut muuntajia, ampunut ja räjäytellyt. Joitakin vuosia sitten hän tosin itse loukkaantui hävittäessään ruutia, joka leimahti, poltti kädet ja oli vähällä tuhota myös näön.

Hyytiäisen mielestä sotiminen on inhimillistä, sillä on luonnollista, että kaikki ihmiset haluavat puolustaa omaansa. Tuntemattoman sotilaan Lahtisellakin oli sentään jotakin puolustettavaa, vaikka hänellä ei ollut muuta kuin pieni yksiö ja vanha ämmä.

Kaikilla on jotakin, minkä vuoksi taistella. Ja kun sen hetki tulee, pitää soittaa marssimusiikkia ja määritellä, mitä suomalaisuus on, Hyytiäinen sanoo.

Isänmaallisuus on tärkeää, mutta sinänsä se ei ole elämän sisältö. Omassa elämässäni pyrin ymmärtämään, mitä täällä maailmassa tapahtuu, mielestäni se on jokaisen tehtävä. Elämän perimmäinen tarkoitus löytyy sittenkin hyvin konkreettisesta asiasta, perheestä. Omaan perheeseeni kuuluu vaimon lisäksi yhdeksän kuukauden ikäinen pieni poika. Perhe, jälkeläiset ja elämän jatkuminen ovat varmasti kaikille, niin ihmiselle kuin vaikkapa oravalle, samalla tavalla elämän tarkoitus, Hyytiäinen uskoo.

Mutta entä vihollisten perheet?

Sodan maailmassa toisen kuolema merkitsee toisen elämää. Jos rinnettä pitkin juoksee mies vastaan konekiväärillä ampuen, silloin ei ajatella hänen elämäänsä tai perhettään, vaan tappamista, ennen kuin itse saa osuman. Toiset ihmiset eivät ole arvottomampia, mutta oman suojeleminen on luonnollista. En usko, että ihmiset yleensäkään siinä tilanteessa ajattelevat toisten perheitä, eikä vihollisen joukoissa kuolleilla ole nimiä tai kasvoja, Hyytiäinen sanoo.

Sota suojaa ajattelua, koska se on niin suuri katastrofi, että pienet asiat menettävät merkityksensä. Suuret kuolinluvut pakottavat ajattelemaan pelkästään järjellä. Minusta ei ole niinkään olennaista suojella elämää, vaan Suomea, siksi armeija on olemassa. Kuinka elämää voisi suojella ampumalla, kaikki aseethan on suunniteltu nimenomaan tappamaan.

Tässä vai tuonpuoleisessa

Elämän tarkoituksen kysymykset ovat uskonnoissa keskeisiä. Silti esimerkiksi kristinuskossa ääripäät ovat erillään. Toiset elävät "taivasikävän" vallassa, toisille paratiisi on tässä tai nyt, uskontotieteilijä Raimo Harjula kertoo.

Tiina Huokuna

Ranskassa meditoidaan

Viime vuonna ilmestyi suomeksi kirja Munkki ja filosofi, jossa buddhalaisuuteen kääntynyt poika Matthieu Ricard keskustelee maailmankatsomuksellisista asioista tieteeseen luottavan filosofi-isänsä Jean-François Revelin kanssa. Kirja on alkuperämaassaan Ranskassa kohonnut 300 000 lukijalla melkoiseksi best selleriksi. Menekki kertoo siitä, että yhä useampi ranskalainen etsii buddhalaisuudesta hengellistä sisältöä elämäänsä.

Länsimaissa buddhalaisuus on Yhdysvaltojen jälkeen suosituinta juuri Ranskassa, missä monet intellektuellit ovat 1800-luvulta lähtien tunteneet vetoa sen oppeja kohtaan. Nykyisin vajaasta 60 miljoonasta ranskalaisesta viisimiljoonaa pitää buddhalaisuutta uskontona, jonka he tuntevat läheisimmäksi. Näitä sympatisoijia oli viisi vuotta sitten vain kaksimiljoonaa. Toisaalta kaikkein aktiivisimpia uskonnon harjoittajia on vain noin 15 000.

Suosituimpia buddhalaisuuden haaroja Ranskassa ovat tiibetiläiset suuntaukset, joissa korostuu tunteiden hallinta ja erilaiset meditaatiotekniikat. Myös japanilaisella zenillä on seuraajansa. Maassa on noin 200 meditaatiokeskusta ja luostaria sekä Euroopan buddhalainen korkeakoulu, joka ei tunnusta mitään erityistä suuntausta vaan opettaa niitä kaikkia.

Monella ranskalaisella kiinnostus on herännyt pettymyksestä kotoperäiseen uskontoon, katolilaisuuteen. Aasian suuri uskonto edustaa heille sisäisen kehityksen tietä ja hengellisyyttä ilman moralismia ja dogmatismia. Lisäksi moniin vetoaa buddhalaisuuteen liitetyt arvot, kuten suvaitsevaisuus, väkivallattomuus ja myötäeläminen.

Elämän tarkoitus muuttuu ongelmaksi silloin, kun ihmiseltä puuttuu yhteisö, johon kuulua, arvelee tutkija Tarja Knuuttila toiminnan teorian ja kehittävän työntutkimuksen yksiköstä.

Elämän tarkoituksen pohdinta liittyy muutenkin kriiseihin, arjessa sen sijaan mietitään pikemminkin eri toimintojen mielekkyyttä.

Yhä useammin mielekkyyden perusta nousee työstä, jossa valtaosa ajastammekin kuluu.

Vaikkeivät ihmiset pitäisikään työtä elämänsä pääasiallisena tarkoituksena, ei mahdollisuutta mielekkääseen tekemiseen löydetä helposti muualtakaan.

Knuuttila itse työskentelee monitieteisessä ryhmässä, jonka tutkimuskohteena ovat teknologisten innovaatioiden elinkaari sekä yliopistoissa ja nopeasti kehittyvillä aloilla tehtävä tutkimustyö. Tutkijana Knuuttila pitääkin elämässä arvokkaana sitä, että on olemassa kollegoita, joita oma tutkimusaihe kiinnostaa ja joiden kanssa sitä voi kehitellä.

Olen pohjakoulutukseltani kauppatieteiden maisteri, mutta enää en voisi ajatella työtä perusekonomina. Oman toimintani kannalta on mielekästä, että saan tehdä työtä sellaisten asioiden parissa, joiden puolesta haluan puhua, yliopistolla sittemmin filosofiaa, semiotiikkaa ja kirjallisuustiedettä opiskellut Knuuttila toteaa.

Yliopiston nykyinen suunta saakin tuomion: mielekkyys ei synny ainoastaan tutkinnoista.

Mukana saavat olla vain ne, jotka pysyvät vauhdissa. Eikö erilaisten ajatusten esittäminen, oman alan etsiminen tai toimiminen järjestöissä ole tärkeää? Entä ihmiset, joille opiskelu on elämäntilanteesta johtuen hidasta ja vaikeaa? Ehkä se juuri siksi on myös todella tärkeää - opiskelu auttaa jaksamaan. Heitetäänkö heidät ulos tästäkin yhteisöstä?